Johannes 8, 2-11. Saarna Kerkonkosken Myllykirkossa 5.sunnuntai helluntaista, 2. vk.

Varhain aamulla Jeesus tuli taas temppeliin. Hänen luokseen kerääntyi ihmisiä suurin joukoin, ja hän istuutui ja opetti heitä. Kesken kaiken toivat lainopettajat ja fariseukset paikalle naisen, joka oli joutunut kiinni aviorikoksesta. He asettivat hänet Jeesuksen eteen ja sanoivat: »Opettaja, tämä nainen on avionrikkoja, hänet tavattiin itse teossa. Mooses on laissa antanut meille määräyksen, että tällaiset on kivitettävä. Mitä sinä sanot?» He puhuivat näin pannakseen Jeesuksen koetukselle ja saadakseen sitten aiheen syyttää häntä. Mutta Jeesus kumartui ja kirjoitti sormellaan maahan. Kun he tiukkasivat häneltä vastausta, hän suoristautui ja sanoi:

»Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven.» Hän kumartui taas ja kirjoitti maahan. Jeesuksen sanat kuultuaan he lähtivät pois yksi toisensa jälkeen, vanhimmat ensimmäisinä. Kansan keskelle jäi vain Jeesus ja nainen. Jeesus kohotti päänsä ja kysyi: »Nainen, missä ne kaikki ovat? Eikö kukaan tuominnut sinua?» »Ei, herra», nainen vastasi.

Jeesus sanoi: »En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää tee syntiä. (Johannes 8, 2-11).

»Hyvä Ruukin väki, hyvät muilta kyliltä tullet ja hyvät kesäasukkaat. Rakkaat siskot ja veljet Jeesuksessa Kristuksessa!

Olemme tulleet yhteen tämän kunnan erikoisimpaan kirkkosaliin – Kerkonkosken myllyyn. Mylly on ollut olennainen osa Kerkon elämää – onhan siellä jauhatettu pelloilta saatu vilja ja tuotettu myös sähköä talojen tarpeisiin. Mylly on seissyt sukupolvien ajan sillan pielessä kosken partaalla kylän toimeliaisuuden vertauskuvana. Tänään se palvelee meitä Herran huoneena. Kiitos Kerkonkosken seurakuntapiirille, että olette valmistaneet tämän tilan meille tänään.  Me olemme tulleet tänne omien kuormiemme kanssa kantaaksemme ne Herran eteen, saadaksemme voimia, kiittääksemme ja kokeaksemme kristittyjen välistä yhteyttä. Herra ole kanssamme tässä jumalanpalveluksessa!

Tämän pyhäpäivän evankeliumi ja myös Samuelin kirjan lukukappale ovat varsin suoraa puhetta ihmisluonnosta ja ihmisen suhteesta Jumalaan. Kummassakin kertomuksessa puututaan toisen omaan, oli se sitten karitsa tai vaimo, ja kummassakin tekijä riisutaan paljaaksi ja tämän syyllisyys osoitetaan selvästi, mutta samalla hänelle osoitetaan tie mielenmuutokseen ja annetaan mahdollisuus pukeutua armon vaatteeseen. Vanhan testamentin kertomuksessa synnintekijä on kuningas, jota profeetta Naatan puhuttelee, Uuden testamentin puolella Jeesus liikuttaa syntistä naista elämänmuutokseen. Tämä 5. sunnuntai helluntaista on saanut kirkkokäsikirjassa nimen ”Armahtakaa”. Meitä kehotetaan tänään armahtamaan toisiamme ja edistämään oikeuden ja hyvyyden toteutumista ja myös tunnustamaan, että viimeinen tuomiovalta kuuluu Jumalalle. Ihminen on ajallinen tuomari, Jumala ajaton.

Tehkäämme aluksi retki temppelin pihalle Jerusalemiin, lehtimajajuhlan jälkeisiin tunnelmiin. Lehtimajajuhlaa vietettiin Israelissa sadonkorjuujuhlana ja samalla muisteltiin 40-vuotista erämaavaellusta asumalla juhlapäivinä palmunlehvistä tehdyissä majoissa. Juhla sai myös meidän vapun tai juhannuksen kaltaisia muotoja, jolloin ilonpito meni joskus yli äyräitten ja sellaisessa hulinassa saattoi myös aviouskollisuus väliaikaisesti unohtua. Ehkäpä syyttäjätkin olivat osallistuneet yön riemuihin tavalla tai toisella, koska olivat niin kärkkäinä aamulla syyttämässä naista. Fariseukset eivät olisi voineet syyttää naista Jeesuksen edessä, ellei vähintään kaksi heistä olisi ollut silminnäkijöinä, todistajina tapahtuneelle aviorikokselle.

Jeesus istui opettamassa kun avionrikkoja tuotiin hänen eteensä. Kansa seisoi toisella puolella ja syyttäjät toisella. Fariseuksilla oli kahdenlaiset rysät vesissä: ensiksikin oli nainen saatava hengiltä. Oikeastaan he halusivat tappaa Jeesuksen, mutta nainen oli välietappi tässä suunnitelmassa. Tässä oli vain se ongelma, etteivät juutalaiset voineet enää langettaa kuolemantuomioita kuten muinaisessa Israelissa, sen pystyivät tekemään ainoastaan roomalaiset vallanpitäjät. Oli siis kutsuttu kokoon jonkinlainen toverituomioistuin, joka antaisi kansan vihan purkautua naisen lynkkaamiseen. Tästä tapahtumasta avautuu jo näkökulma Paavalin maailmaan ja siihen, miksi kristittyjä kehotetaan olemaan kuuliaisia lailliselle esivallalle. Ihminen on aina ja joka paikassa osannut laittomasti ottaa oikeuden omiin käsiinsä ja surmata toisia. Sen vuoksi tarvitaan aina laki, oikeus ja järjestys, jossa yksityinen ihminen ei voi käyttää oman käden oikeutta. Siksi Paavali sanookin, ettei "…esivalta kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija…"

Toisena ja tärkeimpänä tavoitteena oli Jeesuksen kampittaminen: Kirjanoppineet odottivat, että Jeesus puolustaa naista varmalta kuolemalta. Mutta sen hän joutuisi tekemään Mooseksen lakia vastaan. Silloin häntä olisi voitu syyttää vääräksi profeetaksi. Häntä vastaan olisi silloin voitu nostaa syyte.

Jos Jeesus taas olisi yhtynyt fariseusten ajamaan tuomioon ja olisi lähettänyt naisen kivitettäväksi, hän olisi menettänyt maineensa syntisten ystävänä. Hänen sanansa olisivat jääneet katteettomiksi ja teko olisi turhentanut koko Jeesuksen työn. Kummassakin tapauksessa olisi vedetty vesiperä.

Jeesuksen ensimmäinen vastaus on hiljaisuus. Hän piirtelee sormellaan jotakin hiekkaan ja on hiljaa. Evankeliumin kirjoittaja on rakentanut kertomukseen nousevaa jännitettä.  Kaikki odottavat, mitä tapahtuisi. Israelin lain mukaan siitä, mitä oli hiekkaan kirjoitettu, ei voitu rangaista. Ehkä maallinen tuomio on vain tomua ja hiekkaa verrattuna Jumalan tuomioon.

Sitten Jeesus nousee ja sanoo: ”Se teistä, joka ei ole syntiä tehnyt, heittäköön ensimmäisen kiven.” Tähän lauseeseen kiteytyy jo se, kuinka meidän tulisi suhtautua itseemme ja lähimmäisiimme. Katso ensin itseesi ja syytä vasta sitten toista. Jeesuksen sanat pakottivat kuulijat asettumaan syntisen naisen asemaan ja arvioimaan tuomiota uudestaan. Omatunto muistutti heille, että oikeastaan heidän itsensä pitäisi olla tuon syytettynä olevan naisen paikalla. Ihmiset järkyttyivät siitä, etteivät enää olleetkaan tekemisissä lain kirjaimen kanssa, vaan elävän Jumalan kanssa. Jokainen kivensä pudottanut oli katsonut syvälle omaan sisimpäänsä eikä ollut ilahtunut näkemästään.

Jeesus toimi lain mukaan. Koska todistajat hiipivät hiljaa pois, ei ketään voitu enää laillisesti tuomita. Syytös raukesi. Jäljelle jäi vain Jeesus ja nainen.

Kun on kysymys Jumalan ja ihmisen välisestä tilinteosta, ei ole kysymys oikeusistuimen juridisesta tapahtumasta, vaan jostain paljon syvemmästä. On kysymys lopullisesta totuudesta, jota ihminen ei voi kiertää. Kristus-suhde ei ole oikeudellinen vaan olemuksellinen asia. Siinä ihminen ei voi selittää väärää oikeaksi, vaikka juridisia todistajia ei löytyisikään. On kysymys ihmiselämän tosiasioista, rikkomuksista, lankeemuksista ja syyllisyydestä, jota Jumalan edessä ei voi millään kieltää. Ainoa mahdollisuus on tunnustaminen, mutta myös anteeksiantamus ja uudelleen alkamisen armo. Lainoppineet ja fariseukset lähtivät pois Jeesuksen luota. He lähtivät pois, koska he eivät löytäneet anteeksiantamusta ja armahdusta Jeesukselta. He olivat oikeassa olemisen ja oman täyteytensä vankeja.

Syntisen naisen armonaika alkoi siitä, kun Jeesus sanoi hänelle, että ”En tuomitse minäkään. Mene, äläkä enää te syntiä”. Jumalan vanhurskauttava sana on ajallisesti viimein sana. Tätä edeltää viimeistä edellinen: ihmisen teko, tahtominen, pyytäminen, mielen- ja elämäntavan muutos. Kääntymys on se tapa, jolla Jumalan vapaa armoa lahjoitetaan pelatukseen vapaalle luodulle. Armo on lahja eikä ansio. Saksalaisen teologin Dietrich Bonhoefferin sanoin: ”Kristityn täytyy tulla Kristuksen kaltaiseksi, ei syntiseksi naiseksi tai Sakkeukseksi. Tässä auttaa vain armo. Muuten kalliista armosta tulee halpaa armoa. ”

Syntinen nainen koki itsensä syylliseksi, mutta hän ei itse ruvennut itseään terapoimaan eikä analysoimaan sitä, miksi oli tekonsa tehnyt. Hän luotti vain Jeesuksen armoon ja sovitustyöhön. Siinä oli tarpeeksi. Jumalan sana oli vapautuksen sana. Me kaikki kannamme syyllisyyttä jostakin tehdystä tai tekemättömästä. Näitä asioita ei saa tekemättömiksi, ja voimme kokea syyllisyyttä koko loppu elämämme ajan, siinä emme voi luontoamme muuttaa. Kristitty ihminen voi elää kuitenkin oman risaisen elämänsä kanssa hajottamatta itseään. Usko luo ihmiseen suhteellisuudentajua omaan itseensä ja lähimmäisiin. Usko antaa ihmiselle toisen mittakaavan, iäisyyden mittakaavan, jolla mitata omia ja muitten tekemisiä. Syyllisyyden ja armon kokeminen on ihmistä syvästi eheyttävää. 

Tämän pyhän evankeliumi avaa sekä yksilöllisen että yhteisöllisen näköalan. Näemme siinä hyvin syvälle sisälle Jumalan valtakuntaan.

Se, miksi nainen ajautui tekoonsa, ei ole keskeistä. Ei myöskään se, kuka oli toinen osapuoli ja mitä kotona tapahtui tämän kohtaamisen jälkeen. Tähän voi meidän mielikuvituksemme antaa meille apua. Luultavasti perhedynamiikkaa oli luvassa. Näitä kertomuksia on kirjallisuus, filmit ja arkipäivä täynnä. Tärkeintä on, että Jeesus armahti ja antoi anteeksi syntiselle ihmiselle hänen lankeemuksensa ja auttoi hänet uuteen elämään. Nainen oli vapautettu ja hänen suhteensa Jumalaan ja Jeesukseen oli uuden luottamuksen ja armahduksen pohjalla.

Keskeisin sanoma evankeliumin kertomuksessa on, ettei ole niin suurta ja vaikeata syntiä, ettei sitä voisi saada anteeksi ja lähteä uuteen alkuun. Kaikki synnit ja syntiset ovat Jumalan edessä samanlaisia.

Kun kerran Jumala antaa meille anteeksi, hän, joka on pyhin, puhtain, kirkkain ja täydellisin, eikö silloin olisi mahdollista, että mekin, jotka olemme vähemmän pyhiä, voisimme antaa toisillemme anteeksi? Tähän meitä tänään kehotetaan.

Yhteisöllinen näkökulma evankeliumista avautuu fariseusten toiminnasta. Hehän halusivat omasta mielestään hyvää ja he puolustivat niitä arvoja, jotka olivat juutalaisille osoittautuneet vuosituhanten saatossa kestäviksi. Tätä kamppailua on käyty aina myös kirkon sisällä, ja tänä päivänäkin löytyvät Suomen Siionista sekä syntiset naiset ja miehet että kirjanoppineet. Kirkkoa ravistelee taistelu vapaamielisten ja konservatiivien välillä, eikä kiveä ole jätätetty heittämättä, kun on vain voitu. Raamattuun ja lähimmäisenrakkauteen vedoten on perusteltu kantoja puolin ja toisin sukupuolineutraaleista liitoista, naisen pappisvirasta ja kirkon yhteiskunnallisesta toiminnasta, eikä armoa ole annettu ja sanoja säästelty.  Myös valtiollisessa elämässä tuntuu tällä hetkellä kulkevan jakolinja perinteisten ja modernien arvojen välillä. Meillä jokaisella on taatusti omat kivemme taskussa.

Kirkolla on kautta aikojen ollut profeetallinen tehtävä, koska se on laitos, joka on sekä tässä että tulevassa ajassa. Kirkon tulee elää ajassa, mutta sen tehtävä ei ole myötäkarvaan oleminen ja mukavan ilosanoman välittäminen, vaan sen on kirkkaana pidettävä yllä evankeliumin sanomaa ihmisten syntisyydestä ja Jeesuksen pelastustyöstä. Jeesuksen sanoma on ollut aikoinaan ja on yhä vieläkin hankala ja loukkaava niille, jotka haluavat pitää kiinni omasta viisaudestaan ja siitä kaikesta, mikä on katoavaa. Näihin katoamattomiin sai katsoa syntinen nainen ja myös me tänään täällä myllykirkossa.

Rakkaat siskot ja veljet!  Kun kivittäjät lähtivät kysyi Jeesus naiselta: ”Missä kaikki ovat?” Eikö kukaan tuominnut sinua? ”Ei tuominnut.” hän sanoi. Kun Jeesus sanoi naiselle, ”minäkään en tuomitse sinua”, niin näitä sanoja meidän on hyvä kuunnella tarkoin. Hän sanoo nuo sanat myös sinulle ja minulle: ” En minäkään tuomitse sinua.”

Tämän pyhän muistuttaa meitä kahdesta asiasta. Ensiksi me kaikki ihmiset olemme toistemme kaltaisia ainakin siinä, että jokainen meistä on rikkonut Jumalan tahtoa vastaan eikä siksi voi asettua toisten yläpuolelle. Meidän olisi opittava katsomaan toisten vikoja ja lankeemuksia armollisin silmin.

Toiseksi Jumalan katse meitä kohtaan on rakkauden ja armon katse. Hän sanoo: minä en sinua tuomitse. Hän haluaa vapauttaa meidät tuomion alta ja antaa elämällemme uuden suunnan. Aamen.

Virret:
Alkuvirsi: 572
Kiitosvirsi: 334 b: 1, 6-8
Lukukappaleiden välissä: 311a: 1-4
Graduaali: 453
Saarnavirsi: 183:1-3
Kolehtivirsi: 454
Ylistysvirsi: 324: 1, 2, 5

Loppuvirsi: 571:1-4