Vaikeaa taidetta II: Viime vuonna Marienbadissa

 

(Kuva: The Guardian)

Opiskelijana puoli vuosisataa sitten kävin elokuvakerhossa, mikä jälkikäteen ajatellen laajensi kovasti maailmankuvaani. Elokuvahetkiin liittyi myös usein tapaamisia ystävien kanssa ja keskustelua nähdyistä filmeistä. Erityisesti jäi mieleeni Eisensteinin Panssarilaiva Potemkin, Iivana Julma ja Aleksanteri Nevski. Godardin Weekend, Tatin Playtime sekä Alain Resnais´n filmit olivat tuolloin myös avaimia ranskalaiseen kulttuuriin. Televisiosta olin nähnyt jo aikaisemmin Resnais´n Yön ja usvan ja Hiroshima rakastettuni. Suureksi arvoitukseksi minulle muodostui ohjaajan filmi Viime vuonna Marienbadissa (1961), joka jäi tosin mieleen voimakkaana visuaalisena kokemuksena, mutta elokuvan sisältö tuntui tuolloin täysin käsittämättömältä. Elokuva perustuu Alain Robbe-Grillet´n käsikirjoitukseen. Yritin joskus lukea hänen Labyrintissä-teostansa, joka kuitenkin tuntui kuuluvan tähän vaikean taiteen kategoriaan, jota nyt näissä postauksissa pyrin avaamaan. 

Elokuva alussa kamera kulkee läpi barokkityylisten huoneiden, ja samalla selostetaan niiden tyylipiirteitä toistamalla niitä moneen kertaan. Paikka on samalla linna, hotelli, hoitola tai hulluinhuone. Miehen ääni taustalla selittää tämän kamera-ajon jälkeen, että hän on kävellyt näiden huoneiden läpi aikaisemminkin. Seuraavassa kohtauksessa kaksi raskaasti meikattua näyttelijää esittää näytelmää, ehkä Ibsenin Rosmerholmaa arvokkaasti pukeutuneen yleisön edessä. Mies yrittää saada katsojien joukossa olevan naisen lähtemään kanssaan pois, mutta nainen epäröi. Näytelmä päättyy gongin soittoon, yleisö osoittaa suosiotaan ja poistuu. Kohtaus on samankaltainen mise en abyme kuin Renoirin Pelin säännöissä esitetty näytelmä.

Upeassa hotellissa mies yrittää vakuuttaa naiselle, että he olivat tavanneet samassa paikassa edellisenä vuonna ja sopineet tapaavansa uudelleen. Mies (X) väittää, että nainen (A) oli luvannut hänelle, että hän jättäisi miehensä (M) ja aloittaisi uuden elämän hänen kanssaan. Nainen ei muista lupaustaan ​​tai teeskentelee, ettei muistaisi. M haastaa toistuvasti X:n pelaamaan nim-peliä, jonka mies aina häviää. Pelissä pöydältä otetaan vuoron perään tulitikkuja, ja häviäjä on se, jolle ei jää mitään käteen. Kilpailu naisen suosiosta on siirretty pelilaudalle. Välillä näytetään hotellin barokkipuistosta kuvia, jossa filmin henkilöt seisovat kuin shakkihahmot. Samainen barokkipuutarha löytyy myös maalauksesta hotellin seinältä.

Nykyisyys, menneisyys ja fantasia sekoittuvat, kun X yrittää muistuttaa naista erilaisista kohtaamisista edelliseltä vuodelta (viime vuonna Marienbadissa, Fredriksbadissa tai ehkä Baden-Salsassa...), joista osan hän muistaa täysin eri tavalla, mukaan lukien mahdollisen raiskauksen hotellihuoneessa. Viitteelliset eroottiset kohtaukset toistuvat puutarhassa, käytävillä ja huoneissa. X tuo valokuvia todisteeksi edellisvuoden kohtaamisesta, mutta nainen horjuu torjunnan ja halun välillä ja lopulta hän suostuu lähtemään hotellista X:n kanssa. Lopussa on jälleen sama kohtaus teatteriesityksestä kuin filmin alussa.

Aikanaan filmin arvosteluissa sanottiin, että "Marienbadeja on yhtä monta kuin katsojiakin". Katsojalle annetaan materiaali eteen, ja siitä jokainen konstruoi oman version filmistä. Erityinen rasite ja viehätys elokuvassa ovat toisiinsa lomittuvat aikatasot. Todellisuus on yhtä oudosti kierteinen kuin Möbiuksen nauha, koska mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus ovat samanaikaisesti läsnä. Spiegelin aikalaisarvioissa vuodelta 1961 esitettiin mielenkiintoinen psykoanalyyttinen näkökulma: A on Ich, X on Es ja M on Über-Ich. Myös Orfeuksen ja Eurydikeen myytin on joku löytänyt filmistä.

Filmi oli kuvattu siten, kuin olisi kurkistanut camera obscuran läpi, usein kohtaukissa ei näytetty henkilöiden kasvoja, vaan kuva oli katkaistu kaulan kohdalta. Ehkä tämä oli viittaus barokkipuiston torsoihin. Henkilöt olivat porvarillisia, he olivat tyylikkäästi pukeutuneita ja viettivät aikaa tyhjänpäiväisiä puhellen ja touhuten. Kertaakaan ei näytetty, että he olisivat syöneet tai juoneet, joten samalla hahmoista tuli jotenkin aineettomia olentoja, jotka eivät olleet tästä ajasta.

Mistä minä aina olen pitänyt vanhemmissa filmeissä, on näyttelijöiden autenttisuus ja rosoinen kauneus: Delphine Seyrigin A on eteerinen, Giorgio Albertazzin X on samalla miehekäs ja herkkä ja Sacha Pitoëffin M on hyytävä. Francis Seyrigin musiikki oli kuin suoraan Addams Familystä. Viiden vuosikymmenen takaa muistan vielä kohtauksen, jossa X painui A:ta vasten antiikkisen patsaan juurelle, painoi kädellään kevyesti naisen rintaa, johon nainen ykskantaan vastaisi, että laissez-moi. Tätä filmiä pitäisi katsella smokkiin pukeutuneena.

Vaikeaa taidetta I: Luís de Camões "Sonetteja"

 

Tulevissa Vaikeaa taidetta -postaukissani käsittelen taideteoksia, jotka syystä tai toisesta ovat olleet minulle hankalia ymmärtää. Olen usein aloittanut niiden lukemisen tai katselemisen, mutta jostain syystä ovat voimani aina herpaantuneet, ja on tullut tunne, etten ymmärrä näitä kiiteltyjä klassikoita. Osasyynä on ollut luultavasti se, että ensimmäiset kohtaamiseni näiden teosten kanssa tapahtuivat liian nuorella iällä. Pitkä lukuharrastus on myöhemmin opettanut, että vaikeampaan teokseen pitää keskittyä, harjoittaa lähilukua ja hajottaa teos kartesiolaisesti siten, että aloittaa yksinkertaisemmasta ja etenee sitten abstraktimpaan. Tämä lähestymistapa on auttanut esim. antiikin klassikoita lukiessa. Joidenkin teosten kanssa toteutuu myös kairos, suotuisa aika, jolloin on kypsä vastaanottamaan teoksen sanoman, joidenkin suhteen pitää vielä vaan odottaa. Työvoittoina olen pitänyt esim. Volter Kilven Alastalon salissa ja Sofokleen draamojen lukemisen.

Luis de Camõesin sonetit ostin 45 vuotta sitten Münchenissä Auer Dultin kirpputorilta. Kirja on ilmestynyt saksalaisessa Insel-Bücherei -sarjassa, jossa on julkaistu kaunokirjallisuutta vuodesta 1912 lähtien. Kirjasarja edustaa saksalaista kulttuuria kauneimmillaan: hyvää kirjallisuutta kauniisti sidottuna. Camõesin sonetit ostin luultavasti kannen perusteella. Sonetit löytyvät portugaliksi ja englanniksi tästä osoitteesta, suomeksi en löytänyt mitään. Kirjan saksantajan virolaisen Otto Freiherr von Tauben vaiheet olivat myös mielenkiintoiset. Näin tämä kirja avasi jo ennen lukemista pari retkeä teoksen ympärillä oleviin kehällisiin, mutta varsin mielenkiintoisiin aiheisiin. Kaikki olevainen, usein myös kehällinen on merkitystä täynnä: mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän olen siitä vakuuttunut.

Müncheniläisen Jon Baumhauerin täydellinen Insel-kirjojen kokoelma 
(Kuva: Wikimedia)

Camões (1524–80) on Portugalin kansalliskirjailija, jonka pääteos Os Lusíadas kuvaa Vasco da Gaman Intian-retkeä. Kirjailija on Portugalin suuruudenajan runoilija. Hänen kuolinpäivänsä on Portugalin kansallispäivä, jota ennen neilikkavallankumousta kutsuttiin portugalilaisen rodun päiväksi.

Camões syntyi köyhtyneeseen aatelisperheeseen, hän opiskeli Coimbran yliopistossa ja toimi sitten sekalaisissa tehtävissä, missä ei viihtynyt, koska oli seikkailijaluonne. Tapeltuaan toista aatelismiestä vastaan hän joutui vankilaan ja sovitti sitten tekonsa sotilaspalvelulla Afrikassa ja Intiassa. Macaossa asuessaan hän kirjoitti pääteoksensa. Kerrotan, että haaksirikkoon jouduttuaan hän piti toisessa kädessä Os Lusíadaan käsikirjoitusta ja toisella kädellään ui. Palattuaan kotimaahansa sai hän kuninkaalta kiitokseksi teoksesta pienen eläkkeen, jolla ei kuitenkaan elänyt. Camões kuoli köyhyydessä (tosin hän lähetti neekeriorjansa kerjäämään talousrahaa Lissabonin kaduille) ja hänet haudattiin joukkohautaan Pyhän Annan kirkkoon, joka tuhoutui sitten Lissabonin maanjäristyksessä. Myöhemmin haudasta nostettiin paljon luita, joiden joukossa lienee ollut myös Camões. Hänet on sittemmin haudattu Santa Maria de Belémin luostariin Lissaboniin. 

Von Tauben mukaan Camõesin runouden keskiössä on saudade, kaipuu, koti-ikävä tai melankolia, myös Weltschmerz sopii käännökseksi. Kyseessä on tyydyttämätön kaipuu, menetetty onni, joka ei enää palaa. Von Taube esittää ajatuksen, että italialaiset ja espanjalaiset eivät ymmärrä saudadesta mitään, koska halujen tyydytys näissä maissa on niiden elämäntyyliin sisältyvä itsestäänselvyys toisin kuin Portugalissa.

Camõesin runoissa rakastettu ei koskaan ole läsnä, vaan hän on menetetty tai kiihkeä kohtaaminen on luvassa joskus tulevaisuudessa. Rakastettu on aina jalo, ylevä, ei koskaan petollinen tai halpa. Kiihkeät tunteet ilmaistaan aina koukeroisin ja monikerroksisin kielikuvin, erotiikka on sublimoitu korkeimpaan asteeseen. Camões on kuin saksalainen minne-runoilija. Toisaalta runoilija on jatkuvasti tyytymätön itseensä ja toivoisi, että Tajo-virta nielaisi hänet kitaansa. Hän ymmärtää myös, että ihminen ei pysy aina samana, vaan uudet halut ja kaipuu ajavat häntä eteenpäin. Kriittinen itsetutkistelu kulkee käsi kädessä kaipuun kanssa.

Camõesin lukeminen oli edelleen varsin raskasta, ja vaati jatkuvaa pysähtymistä ja toistamista juuri siksi, että runot ovat niin monikerroksellisia ja koristeellisia. Jos henki pihisee, luen kirjan vielä tulevaisuudessa. Kuuntelin sonetteja myös portugaliksi luettuina, ja kauniitahan ne olivat, vaikken kieltä osaakaan. Opin myös uuden sanan, lusofoninen. Os Lusíadasta ei valitettavasti ole vielä käännetty suomeksi. Seuraavassa näyte kirjailijan soneteista:

XLIII.

The swan, when feeling that its hour is o'er, 

And that the moment's come when it must die, 

Lifts saddest voice and sweetest harmony,

Along the lone and solitary shore: 

Desires its life prolonged a little more, 

And leaving its existence with a sigh,

And fondest longing of a last good-bye,

Doth this sad journey's coming close deplore.

E'en thus, my Fair, when I was doomed to see 

The mournful end that all my loves befell, 

While on the last remaining point I strove, 

With all my sweetest song and harmony

Upon thy cold unkindness did I dwell,

On all thy treacherous faith and on my love.

O Cysne quando sente ser chegada

 A hora que poe termo á sua vida,

Harmonia maior, com voz sentida, 

Levanta por a praia inhabitada. 

Deseja lograr vida prolongada,

E della esta chorando a despedida : 

Com grande saudade da partida,

Celebra o triste fim desta Jornada.

Assi, Senhora minha, quando eu via 

O triste fim que davao meus amores, 

Estando posto ja no extremo fio ; 

Com mais suave accento de harmonia

Descantei por os vossos desfavores

La vuestra falsa fe, y el amor mio.

Amerikkalainen elämäntapa

Viime viikon vietin amerikkalaisen elämäntavan äärellä: luin Richard Yatesin romaanin Revolutionary Road ja katsoin Douglas Sirkin filmin Onni päättyy huomenna. Amerikkalainen maailma on suomalaiselle tuttu, vaikkei koskaan olisi edes käynyt maassa. Kaikki alkaa pienenä luetusta Aku Ankasta, ja muu populaarikulttuuri pitää huolen siitä, että amerikkalaisen elämäntavan kaikki ulottuvuudet tulevat tutuiksi. Suomalainen ihailee amerikkalaisten aineellisia saavutuksia ja optimistista elämäntapaa.  

Revolutionary Roadissa kuvataan Frank ja April Wheelerin perhe-elämää amerikkalaisessa esikaupungissa. Perheessä kaikki elämän ulkoiset puitteet ovat kunnossa, mutta pariskuntaa ei kuitenkaan tyydytä heidän elämäntapansa, ei miehen työ eikä myös vapaa-aika puolivillaisten ystävien kanssa. Pariskunta alkaa kehitellä elämänmuutosta, jonka keskiössä olisi muutto Ranskaan, missä kaikki olisi paremmin. Yritys kaatuu kuitenkin Aprilin odottamattomaan raskauteen. Tyhjyyttä täyttääkseen puolisot liukuvat sivusuhteisiin, jotka kuitenkin osoittautuvat turhanpäiväisiksi. April ei halua lasta, ja hän tekee itselleen abortin, johon hän myös kuolee. 

Kirjan nimi on ristiriidassa päähenkilöiden elämäntapaan, jota leimaa konformismi ja sopeutuminen. Ranska on heillä kuin Kolmen sisaren Moskova, jossa kaikkien toiveiden pitäisi toteutua. Toinenkin kirjallinen viite teoksesta löytyy, nimittäin John Givingsin hahmo, joka on kuin suoraan Dostojevskin Idiootin ruhtinas Myškin: epämieluisten, mutta tosien asioiden esiintuoja ja ihmisten suhteiden sekoittaja.

Kansantieteellisellä mielenkiinnolla voi lukea amerikkalaisen elämän kuvausta: runsasta alkoholinkäyttöä, jatkuvaa tupakointia, pinnallista seurustelua ja kuluttavaa työelämää. Lukija alkaa kärsiä päähenkilöiden puolesta, jotka selvästikin haluaisivat elää toisin, mutta heiltä puuttuu rohkeutta ja älyä transgressioon. 

Kirja on traaginen, mutta samalla siinä on hieno huumorin vire. Metatasolla kirjailija arvostelee amerikkalaista elämäntapaa, jossa henkinen ulottuvuus on jätetty taka-alalle ja keskitytään enemminkin sovinnaiseen ja muodollisesti onnelliseen elämään, jossa sinänsä ei ole mitään moitittavaa, jos ihminen on siihen tyytyväinen.  

Douglas Sirkin filmin Onni päättyy huomenna (There’s Always Tomorrow) fokus on sama, kuin Yeatesin kirjassa: arki yllättää avioliitossa, ja elämän sisältöä aletaan etsiä avioliiton ulkopuolisesta suhteesta. Elokuvan juoni on seuraava: lelutehtailija Clifford Groves elää näennäisesti onnellisessa avioliitossa vaimonsa Marionin ja kolmen teini-ikäisen lapsensa kanssa. Eräänä iltana saapuu Groveseille kyläilemään Cliffordin vanha työtoveri Norma Vale, mikä herättää Cliffordissa voimakkaita eroottisia tuntemuksia. Mies alkaa tapailla naista, nainen nauttii viattomasta teerenpelistä, mutta vällyjen väliin ei kuitenkaan päädytä, mutta Grovesin lapset saavat selville isän seikkailut ja alkavat vaatia isää lopettamaan pelehtimisen vieraan naisen kanssa. Monien melodramaattisten käänteiden jälkeen romanssin kumpikin osapuoli ymmärtää oman etunsa ja he lopettavat suhteen. Mies palaa onnellisena halailemaan perhettään, nainen taas New Yorkiin omiin tehtäviinsä.

Nykykatsojalle elokuva on kovin kiiltokuvamainen ja asenteellinen, mutta pääosien esittäjien välille (Barbara Stanwyck, Fred McMurray) on onnistuttu luomaan aitoa eroottista jännitettä. Yatesin romaani on tragedia, Sirkin elokuva on melodraama. Kumpaakin teosta yhdistää kuitenkin kritiikki sovinnaista amerikkalaista elämäntapaa vastaan.

 

(Kuva: https://mundoeducacao.uol.com.br/historia-america/american-way-of-life.htm)