Yksin yli Atlantin

 

Olavi Kivikosken Yksin yli Atlantin (Porvoo 1954) on klassinen meriseikkailukertomus ja selviytymistarina, joka jaksaa pitää lukijansa otteessaan loppuun saakka. Olavi Kivikoski purjehti Turquoise-veneellään 15.6.-23.10 1953 New Yorkin Harlemin pursiseuran laiturista Kemin sisäsatamaan. Vene oli kaksimoottorinen kuunari, jonka pituus oli 10 metriä, leveys 2.5 metriä ja painoa kajuutan lattian alla oli yhteensä 2500 kg. Kivikoski oli merimies, mutta kertoo olleensa purjehtijana harrastelija. Tämä ei täysin kyllä pitänyt paikkaansa, kun hän esimerkiksi kuvailee tarkasti veneensä purjeiden ja ajoankkurin käyttöä. 

Asennetta vaati myös se, että purjeveneen moottori hajosi jo alkumatkasta, ja 160 litran juomavedestä puolet valui hukkaan jo Amerikan rannikolla ollessa. Vettä hän sai sitten sadevedestä ja säilykkeistä, joita hänellä oli puolen vuoden varastot. Tarkkoja merikarttoja hänellä ei myöskään ollut, mutta sijaintinsa hän pystyi melko tarkasti määrittelemään sekstantin ja lokin avulla. Purjehdusreittiä hän joutui merivirtojen takia muuttamaan siten, että hän purjehti New Foundlandille saakka, ja siitä 50. leveyspiiriä pitkin Irlannin rannikolle, Doverin salmeen, Thamesin suistoon ja Den Halderin satamaan Hollannissa. Kielin kanavan kautta ja Ruotsin rannikkoa pitkin hän purjehti Kemiin saakka.

Parhaina päivinä Turquoise pystyi taittamaan yli 100 meripeninkulmaa, mutta paha myrsky yllätti purjehtijan kolme kertaa, jolloin vene piti ohjata piihin, jolloin purjeissa ei ollut vetoa ja ajoankkuri oli laskettu. Kivikosken kuvaamat myrskykokemukset saavat lukijankin vatsan kiertämään: Atlantilla hän oli hukkua veneineen, Irlannin rannikolla paiskautua rantakallioihin ja Hollannin rannikolla hänet pelastaa hukkumasta isompi alus, joka vetää purjehtijan satamaan turvaan. Thames suistossa Southend on Sean satamassa Kivikoski ei muista ottaa vuorovettä huomioon, ja hän herää mudassa makaavassa purjeveneessään.

Kivikoski piti säännöllistä lokikirjaa ja kirjoitti myös muita havaintojaan matkan aikana. Tyynen sään aikana hän kuuntelee radiota ja lukee kirjallisuutta, jota hän on ottanut paljon mukaansa. Ruokatalouttaan hän kuvaa seuraavasti:

BBC:n musiikkiohjelman säestyksellä hääräilen illallisen kimpussa. Ensin purkillinen kanakeittoa, tai oikeastaan vain riisilientä, jossa on hyvin pieni nokare kananlihaa. Lusikoin sen suoraan kattilasta, sillä astioiden pesu on minusta maailman vastenmielisintä hommaa. Sitten seuraa neljä kuoriperunaa, jotka kypsyvät painekattilassa nopeasti, yksi keskikokoinen mehukas sipuli, kylmää Spam-merkkistä säilykelihaa, maksapasteijaa, voita, kuivaa näkkileipää, tomaattisosetta, sinappia ja noin puoli litraa maitoa, joka on tehty maitojauheesta sadeveteen. Pääaterian jälkeen keitän kupin hyvin väkevää kahvia. Lisään sekaan sokeroitua kermaa, sokeria ja sakariinitabletin. Syön vielä palan näkkileipää, jonka päälle levitän vahvasti voita, vähän maapähkinäsosetta ja lopuksi oikeaa mansikkahilloa.

Kirjan merikuvaukset ovat kauniita, ja tuntuu kuin tekijä kävisi koko ajan vuoropuhelua luonnon kanssa. Tähän keskustelikumppanien joukkoon kuuluvat myös linnut, pyöriäiset, kalat ja valaat. Hollannissa, Saksassa ja Ruotsissa ollessaan tekijällä on monenlaisia seikkailuja virkavallan ja paikallisten ihmisten kanssa. Tuolloin Eurooppa oli todella toisenlainen kuin nykyinen. Kemissä Kivikoski saa sankarin vastaanoton, ja siellä hän kohtaa myös äitinsä, jota hän ei ollut nähnyt kymmeneen vuoteen. 

Kirja oli mm. siksi innostava, etten ole koskaan purjehtinut, ja oli mielenkiintoista nähdä, kuinka hienosti Kivikoski selvisi varsin kiperistä paikoista. Se, että tartuin tähän teokseen, johtui myös siitä, että olen suurella ilolla lukenut Göran Schildtin purjehdusklassikot Toivematka ja Aurinkolaiva. Virolainen Ahto Valter purjehti 1930-luvulla useaan otteeseen veljensä kanssa Atlantin yli Tallinnasta New Yorkiin, ja omistautui myöhemmin Amerikassa tutkimusmatkailuun. Jaanis Valk on ohjannut tästä purjehtijasta mielenkiintoisen elokuvan Ahto.Unistuste jaht vuonna 2018.

Turquoise

Pikakuvia Raja-Karjalasta

Tshasouna

Ernst Lampén (myöh. Iso-Keisari) on vanhemman suomalaisen matkakirjallisuuden suuri nimi, joka teoksillaan halusi edistää mm. suomalaisten kotimaanmatkailua ja savolaisuuden tuntemusta. Hän toimi myös aktiivisena vapaa-ajattelijoissa, vaikka oli tosin Rantasalmen kirkkoherran poika. Lampénin penseys uskontoon ja erityisesti papistoon näkyy myös käsiteltävänä olevan teoksen näkemyksissä. Vuodelta 1922 peräisin oleva Lampénin teos Pikakuvia Raja-Karjalasta ei edusta hajanaisuutensa vuoksi kirjoittajansa parasta tuotantoa, mutta se antaa mielenkiintoisen kuvan Suomen Raja-Karjalan elämästä 1920-luvun alussa. Ehjempi teos on esim. Värmlannin matka vuodelta 1925, jossa tekijä kuvaa eloisasti retkeään Ruotsin suomalaismetsiin.

Kirjailija käy matkansa aikana Pitkärannassa, Salmissa, Suistamolla, Tolvajärvellä, Ägläjärvellä, Käkisalmessa, Hiitolassa ja Raudussa. Lampénilla oli käytössään ilmainen junalippu, joten hän esittelee teoksessaan myös sanoin ja kuvin Karjalan asemia, erityisen uuden Matkaselkä-Suojärvi -radan varrelta. Matkallaan hän seurustelee lähinnä upseerien ja rajaviranomaisten kanssa, mutta kirjan kansanelämän kuvaukset ovat oikein antoisia. Venäläisistä ei käytetä r-sanaa, mutta kovin korkea kuva tekijällä ei ole neuvostoelämästä ja syystäkin. Suomalaisilla oli valkoisen miehen taakka pitää yllä länsimaisen sivistyksen etuvartiota itärajalla.

Edellä jo mainitsin, ettei teos ole kovin yhtenäinen, ja osin sen fokus on outo, mutta kirjan parhaita ansioita ovat historialliset valokuvat kadonneesta maailmasta ja elävä rajakarjalaisen elämänmuodon kuvaus. Lampén tapasi aitoja runonlaulajia ja ihmisiä, jotka elivät vielä kuin luonnonlapset. Hänen sympatiansa ovat rajakarjalaisten puolella, ja hän pitää erityisesti luterilaisuuden vaikutusta suomalaiseen kulttuuriin kielteisenä. Hänen mukaansa kalevalaisen ihmisen eettinen maailma on kehittyneempi kuin kristittyjen.

Raamattu vaatii ihmistä kunnioittamaan isää ja äitiä, Kalevala taas äitiä rakastamaan ja muistelemaan. Raamattu lupaa menestystä sille, joka vanhempiaan kunnioittaa. Siis palkinnon. Kalevala pitää sitä siveellisenä velvollisuutena ilman palkan ja menestymisen toivoa. Mikä sisältää korkeamman kannan? ...Ja tällaisia korkeita siveellisiä ihanteita uhkuvia oppeja, tällaisia kauniisti lausutuita ajatuksia puhdasoppinen luterilainen kirkko tulella ja miekalla vainosi!

Lampén pitää Suomen kulttuurille siunauksena, että Raja-Karjala kuului Vanhaan Suomeen 1721–1812, jossa pakanalliset runot eivät herättäneet kauhua, kuten luterilaisessa Suomessa. Hän vertaa rajakarjaisia Viron setukaisiin, joiden vanhakantainen kulttuuri säilyi juuri ortodoksisuuden takia. Tähän näkemykseen voisi sanoa sitä sun tätä, mutten nyt lähde enempää retkeilemään sivistys- ja kirkkopolitiikan maisemiin (esim. saamelaisten vaiheet). Ortodoksisesta uskosta Lampén antaa sellaisen kuvan, että sekä papisto että kansa ovat tietämättömiä, taikauskoisia ja leväperäisiä, mutta kumpikin osapuoli tuntuu olevan tyytyväinen asiantilaan. Ortodokseja hän kiitää myös siitä, että Bysantin kristillisyys on antanut Kalevalaan aiheita.

Kreikanuskoinen pappi ei harmene aivojensa rasituksesta, vaan yksinomaan Jumalan armosta, sillä pitkäpartainen ja pitkätukkainen pooppi on todellakin arvokas ja juhlallinen olento.

Mielenkiintoisille poluille Lampén lähtee kuvatessaan rajakarjalaisia rakennuksia. Kreikkalaiskatolisia kirkkoja hän pitää aidosti itäisinä ja fallisina, mutta karjalaistalo on hänen mielestään goottilainen luomus, sukua Lyypekin ja Räävelin Hansa-ajan rakennuksille. Esikuvathan tulivat Novgorodista, joka taas oli Hansan äärimmäinen itäinen kaupunki. Karjalainen talo on kuin linna muureineen. Lampén ylistää karjalaistalon monia etuja ja toteaa, että kuinka paljon surkeampia törömökkejä tapaakaan monessa paikoin Suomea, jossa länsimainen kulttuurivaikutus on yksinomaan ollut vallalla. Kodit olivat myös aistikkaasti sisutettuja, tilavia ja valoisia, mutta kaikkein kaunein asia oli kuitenkin talojen asukkaiden vieraanvaraisuus. 

Varsin vaikuttava on kuvaus lukutaidottoman runonlaulaja Martta Bibinan kohtaamisesta. Erityisesti hänen esittämänsä ekstaattinen tanssi "Kangasta kutomassa" sai kirjoittajan veren hyytymään. Lampén löysi tanssissa yhtymäkohtia Saban kuningattaren, Salomonin ja Herodeksen hovien tansseihin sekä syyrialaisiin Adoniksen palvontamenoihin. Tanssi oli puhtaasti aasialainen ja ehdottomasti muinaista perua, Bibina tanssi Korkean veisun henkeen. 

Lampénilla on myös erikoisia ehdotuksia: koska rajakarjalaiset olivat vilkkaita kuin italialaiset, heitä täytyisi satamäärin lähettää Poriin ja porilaisia pitäisi lähettää saman verran Suojärvelle, jotta saataisiin hieman verenvaihdosta ja eloa suomalaisiin. Hän halusi myös tehdä Raja-Karjalasta luonnonsuojelureservaatin, johon sen asukkaatkin myös kuuluisivat. Karjalaisten tehtävänä olisi jatkaa arkaaista elämäntapaansa edelleen, jota muut suomalaiset tulisivat sitten ihastelemaan. Kirjailija toivoo myös junayhteyden jatkamista Aunukseen ja Vienaan (ja tietenkin näiden aluiden yhdistämistä Suomeen), koska ne ovat suomalaisten heimojen iankaikkisia asumusaloja. Kirja kiskoi lukijasta monet naurut, osa tahallisesti, osa ei. 

 

Suojärven tyttöjä