sunnuntai 26. heinäkuuta 2020

Suomi kutsuu!


Puhdas Suomi kutsuu!


Yleensä en ole tässä blogissa käsittele mitään kovin muodikasta, koska minua kiinnostavat ennemminkin hieman vanhemmat ja kehälliset aiheet. Tänä keväänä olen kuitenkin ollut aallon harjalla leipäpostausten vuoksi: vaalea hapanjuurileipä on ollut yksi ajassa oleva trendijuttu. Hienoa, kun pakollinen kotoilu on johtanut ihmisiä oikeiden arvojen pariin, koska leipää leipoessa tuntee olevansa tosiolevaisen äärellä. 

Kotimaanmatkailu tuntuu myös nyt olevan pinnalla, mikä on oikein hyvä. Viime viikolla yritin päästä Raumalla ravintolaan kahden aikaan iltapäivällä: vasta viidennessä paikassa löytyi yksi vapaa pöytä. Tällaista en ole koskaan ennen kokenut tuossa uinuvassa somalassa. Hyvä Rauma! Hyvä matkustavat suomalaiset! Ajattelin nyt ajan hengessä kertoa muutamasta tämän kesän matkakohteesta, joita voisin lämpimästi suositella. Suomalaiset nähtävyydet ovat usein pieniä ja vaatimattomia, mutta niissä uinuu kuitenkin rikas, pitkä ja mielenkiintoinen historia - täytyy vain katsella kohdetta oikein silmin.


Sääksmäen kulttuurimaisema

Sääksmäki on Suomen vanhoja todellisia kulttuuripitäjiä. Pitäjä käsitti muinoin miltei puolet Hämeestä ja siitä on mainintoja jo keskiaikaisissa paavillisissa asiakirjoissa. Kymmenien kulttuurihenkilöiden koti- tai kesäpaikka oli Sääksmäellä, ja pitäjän maisemia on kuvattu laajasti Suomen taiteessa. Matkailija löytää Sääksmäeltä rehevää luontoa, hyvin hoidettua viljelymaisemaa ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä jo 1500 vuoden takaa. Ritvalan helkajuhla on julkiselta hulinalta tarkoin varjeltu perinnetapahtuma, jolla on miltei tuhatvuotinen historia. Suosittelen lämpimästi matkaa Sääksmäelle varsinkin sellaiselle henkilölle, joka erehtyy väittämään, että Suomella on lyhyt historia. Näinhän kuulee valtamedioissa usein väitettävän. Karkea virhe!

Sääksmäen keskiaikainen kivikirkko on mielenkiintoisempi nähtävyys ulkoa kuin sisältä, koska sisätiloissa ei ole säilynyt menneiltä ajoilta rakenteiden lisäksi juuri muuta kuin vanha vihkiristi ja pari keskiaikaista puuveistosta. Kirkko asettuu kauniiseen kulttuurimaisemaan. Muutaman kilometrin päässä kirkolta on Rapolan muinaislinna, minne pääsee Voipaalan taidekeskuksen pihasta. Linnoituksen vanhimmat osat ovat jo noin 1400 vuotta vanhat. Jääkauden ja ihmiskätten jäljet löytyvät tältä linnoitusharjulta, josta aukeaa kansallismaisema Vanajavedelle. Jos ei halua lähteä katselemaan Tampereen runsaita nähtävyyksiä, niin Sääksmäeltä vie koilliseen tie Mänttään, minne kannattaa ehdottomasti poiketa kaupungin hienojen taidekokoelmien takia. 

Sääksmäen keskiaikainen kivikirkko

Kuppikivi, muinainen uhrikivi


Rapolan muinaislinnan valleilla


Ostia -portti Roomaan Tampereen Vapriikissa

Kännykän apsin avulla onnistuin suunnistamaan Vapriikkiin Tampereen haasteellisten liikennejärjestelyiden läpi. Tampere on tulevan raitiotien myötä siirtymässä oikeiden kaupunkien joukkoon. Turkukin on jo onneksi palauttamassa raitioliikennettä kaupunkiin. Vapriikkiin minua ajoi Ostia-näyttely. Ostia oli Rooman satamakaupunki, jossa nykyään on Rooman lentokenttä Fiumicino ja Lido di Ostian kaupunki. 

Näyttely perehdyttää hyvin vilkkaan satamakaupungin elämään ja se on mielenkiintoisesti rakennettu. Myös nuoremmat vierailijat on otettu hyvin huomioon, ja lapsiaan sivistäviä vanhempia oli runsaasti ratkomassa näyttelyyn liittyvää tehtävälehtistä. Erityisesti minua miellytti ostialainen mithraeum, jossa oli vaikuttava härkäkulttia esittävä patsas. Mieleen palasi parin vuoden takainen vierailu Rooman San Clementen uumenissa sijaitsevassa mithraeumissa. Näyttelystä oli saatavana myös hieno kirja. Onnelliset tamperelaiset koululaiset, kun saavat käydä tällaisessa näyttelyssä! Vapriikissa oli myös koskettava näyttely Tampereesta vuonna 1918 ja hauska pieni esittely 1970-luvun ruokakulttuurista. 

Mithraeum: härän uhraaminen

Ostialainen mosaiikki

Ostialaistaidetta

Napuen taistelukenttä ja Isonkyrön kirkko

Teemu Vähäsarja on kutsunut isoavihaa paholaisen sodaksi ja vuotta 1714 Suomen historian kauheimmaksi vuodeksi. Venäjä keskitti hävitysvimmansa erityisesti Pohjanmaahan. Esimerkiksi 29. syyskuuta tappoivat venäläiset kasakat kirveellä 800 hailuotolaista. 19. helmikuuta käytiin Isossakyrössä Napuen taistelu, missä kuoli n.1600 suomalaista. Hävitys ja raiskaaminen jatkui Pohjanmaalla, osa väestöstä vietiin orjiksi Venäjälle ja mm. Isonkyrön kirkosta tehtiin hevostalli. Pietari Suuren tavoitteena oli koko Pohjanmaan hävittäminen. Topelius on kirjoittanut näihin tapahtumiin liittyvän Koivu ja tähti -sadun. 

Isossakyrössä riittää monenlaista nähtävää: Napuen taistelun muistomerkki, Kyrö Distillery ja Isonkyrön Vanha Kirkko vuodelta 1560. Kirkon sisältä löytyy 114 Vanhaan testamenttiin, evankeliumeihin ja UT:n kirjeisiin perustuvaa seinämaalausta ja Suomen vanhin säilynyt saarnastuoli. Kirkko itse sijaitsee Kyrönjoen kansallismaisemassa. Isokyröläisten suvaitsevaisuutta tai outoa huumorintajua kuvastanevat kirkon pihalle istutetut Moskovan päärynäomenapuut. 

Matti Visannin suunnitelema Napuen taistelun muistomerkki

Isonkyrön kirkko

Isonkyrön kirkon freskoja

Lakauden Risti ja Suojeluskunta- ja lottamuseo Seinäjoella

En ole ollut Chandigarhissa tai Brazilissa, mutta luulen, että niissä on jotain samaa kuin Seinäjoessa: jättiläismäinen mittakaava, leveät bulevardikadut ja näyttävät hallintorakennukset. Aallon suunnittelema keskus on laadullisesti ihan eri maailmasta kuin muu Seinäjoki. En ole mikään Aalto-fani, koska pidän esim. Hilding Ekelundin ja Erik Bryggmanin rakennustaidetta hienosyisempänä, mutta Seinäjoella kokee kuitenkin olevansa mestarin taiteen äärellä. 

Lakeuden Risti näkyy kauas, sen ympärillä on hehtaaritolkulla puistoa, sen sisätilat huokuvat syvää rauhaa ja juhlallisuutta, kaikki suunnittelutyö on harkittua ja materiaalit tarkoin valittuja. Erityisen hieno on alttaritilan ja saarnastuolin marmorin dialogi punatiililattian kanssa. Valaisimet ovat kuin hehkuvia kultapalloja. Ihminen tuntee olevansa oikeassa katedraalissa. Täytyy vaan ihailla Seinäjoen seurakunnan ja kaupungin päättäjien rohkeutta 1950-1960 -luvuilla. Jos haluaa vielä tutustua lähiseudun kirkkoihin, on Ylistaron kirkko hieno esimerkki varhaisesta suomalaisesta uusgotiikasta ja Nurmon puukirkkomiljöö on myös ainutlaatuisen kaunis.

Aallon tyylikäs varhaistyö on Suojeluskunta- ja lottamuseo Seinäjoella. Rakennuskokonaisuus on säilynyt sisämaalauksia ja valaisimia myöten alkuperäisessä asussaan. Aallon rakkaus italialaiseen rakennustaiteeseen heijastuu läpi koko rakennuksen. Museon näyttely on myös mielenkiintoinen esitellen perusteellisesti suojeluskuntien ja lottien toimintaa. Tämä on todella erilainen museo, joka asettuu mielenkiintoiseen dialogiin Tampereen Vapriikin 1918-näyttelyn kanssa. 

Lakeuden Ristin juhlallinen kirkkosali

Marmorin ja tiilen dialogi

Lottatytön mekko

Suojeluskuntamuseon ulko-oven herkkää materiaalikäsittelyä

Suojeluskuntamuseon sisäpiha voisi olla Roomasta tai Vanna Venturi Housesta

Tätä näkymää ei Aalto ole suunnitellut

Sitten vielä päärlyjä suomalaisen kulttuurin aarreaitasta:

Lohjan Pyhän Laurin kirkon kirkkomaalaukset


 Stundarsin ulkoilmamuseo Mustasaaressa



Petäjäveden kirkko, erityisesti eteisen katto 


Kuokkalan kirkko "Kide" Jyväskylässä


Forum Marinum Turussa, erityisesti Göran Schildtin Daphne


Maskun kirkko, Hemminki Maskulaisen hauta


Nousiaisten Pyhän Henrikin kirkko, Pyhän Henrikin kenotafi


Mynämäen kirkko, Flemingien barokkihautamonumentti





maanantai 6. heinäkuuta 2020

Yrjö Kaijärvi: Italian-matka

Heraldikko Ahto Nummisen suunnitelema kansikuva vuodelta 1951

Kun keväiseen Roomaan ei tänä vuonna ole päässyt, on täytynyt Italia-ikävää tyydyttää kirjoilla. Yrjö Kaijärven Italian-matkan (Helsinki 1951) löysin antikvariaatin alennuslaarista. Kirjan välistä löytyi myös vanha Sorrennon Syrene-hotellin esite ja Firenzen Lucchesi-hotellin matkalaukkuun liimattava lappu. Kirjassa oli Kaijärven omistuskirjoitus Valto Riekkiselle kauniin Italian, sen kansan ja kielen merkeissä. Stalkkauksen tuloksena löysin, että Riekkinen oli vuonna 1965 Kuopion nailonsukkamurhaajan Ilkka Kiviojan puolustusasianajaja. Lisäksi hän puolusti Kiviojaa syytteessä, joka oli haureuden harjoittaminen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Yrjö Kaijärvi oli esillä viime kesänä laajemminkin, kun Rautalammin museossa oli näyttely, jossa yhtenä aiheena oli Kaijärven ja Reidar Särestöniemen pitkä eroottinen suhde. Kaijärvi oli runoilija, esseisti, matkakirjailija, teatteriarvostelija ja kääntäjä. Rautalammin kirjastossa on Kaijärvi-huone. 

Kaijärven kirja alkaa Goethen Mignon-runolla: Tunnetko maan? Sen kukkii sitruunat...Teos asettuu Goethen Italienische Reisen perinteeseen, missä pohjolan matkaaja joutuu taiteen, luonnon ja italialaisten lumopiiriin siinä määrin, että teksti alkaa saada panegyyrisiä piirteitä. Toisaalta tämä ei Italian ystäviä ollenkaan haittaa. Kaijärven matkakirja on korkeakulttuuria, kuten vaikkapa vastaava Tatu Vaaskiven matkakirja, jossa kirjailija keskittyy lähinnä Italian tarjoamiiin henkisiin arvoihin ja siihen, miten monella tavalla tämä maa on vaikuttanut maailman kulttuuriin. Mitään käytännön matkavinkkejä lukija ei löydä, koska kirjoittaja liikkuu jatkuvasti kulttuurin metatasolla. Kirjan matkareitti alkaa Venetsiasta ja kulkee Sirmion niemen, Assisin, Firenzen, Sienan, Caprin ja Via Appian kautta Sisiliaan, missä viipyillään Palermossa ja Taorminassa. 


Friedrich Overbeck: Italia und Germania (Kuva: Wikimedia)

Sirmion niemi ja Catulluksen muisto saa Kaijärven hurmioon:

Monet paheksuvat sinun aistillisuuttasi. Tiedätkö, Catullus, täällä etelässä sinun aurinkoisessa Italiassasi, olen tuntenut aistillisuuden toisenlaisena kuin pimeässä, kylmässä pohjolassa: vapautuneempana, luonnollisempana, olemuksemme oleellisena osana. Meillä ei ole tätä avointa, luonnollista, välitöntä aistillisuutta.

Sirmion niemellä tekijä laskeutuu alastomana uimaan vihertävänä, sulana kristallina väreilevään veteen ja tuntee olevansa kuin antiikin puolijumala. Tämän lisäksi tekijä ottaa osaa viininkorjuuseen hurmioituen myös siitä. Suomen kulttuurihistoriassa Sirmio elää V.A.Koskenniemen Hangon kesäkodin nimessä. Tässä Catulluksen 31. carmina Sirmion niemestä latinaksi ja Päivö Oksalan käännöksenä:


Paene insularum, Sirmio, insularumque ocelle, quascumque in liquentibus stagnis marique vasto fert uterque Neptunus, quam te libenter quamque laetus inviso, vix mi ipse credens Thuniam atque Bithunos liquisse campos et videre te in tuto.

O quid solutis est beatius curis, cum mens onus reponit, ac peregrino labore fessi venimus larem ad nostrum, desideratoque acquiescimus lecto? hoc est quod unum est pro laboribus tantis. Salve, o venusta Sirmio, atque ero gaude gaudente, vosque, o Lydiae lacus undae, ridete quidquid est domi cachinnorum.

Oi nienten, saarten kruunu Sirmio, joita
veen Ahti, välkkyväiset kannattaa järvet
tai merten aavat niitä helmassaan tuutii,
sua riemumielin saavun katsomaan jälleen. 
En usko jääneen taakse Thynian kenttäin,
oi ihme, taas sun tyynen rauhas saan nähdä.

On onnen kirkkain hetki: hälvenee huolet,
saa mieli heittää taakan harteillaan vihdoin,
kotiin kun uupuneena matkamies saapuu
ja taasen kaivatussa vuoteessa uinuu!
Se yksin matkan vaivat vaikeetkin korvaa.
Taas terve, armas Sirmio, jo soi riemu!
Myös Garda-järven aallot yhtykää riemuun,
kodin naurun helkkeet kaikki raikukaa jälleen. 



Sirmio

Kaijärvi käsittelee varsin laajasti Byronin, Shelleyn ja Keatsin vaiheita Italiassa ja käy myös tunnelmoimassa kahden viimeksi mainitun haudalla. Viidessä luvussa käsitellään varsin ansiokkaasti antiikin veisto- ja rakennustaidetta Italiassa, mutta Sisilia saa Kaijärven kerronnan hehkumaan myös maallisemmin sävyin. Hän käsittelee mielenkiintoisesti sisilialaisten moninaista etnistä taustaa, saaren köyhyyttä, ristiriitoja manneritalialaisten kanssa ja Sisilian rikasta kulttuuria. 

Rakastan tätä kansaa, jonka veressä yhtyvät ja piilevät niin monet vastakkaiset ominaisuudet ja mahdollisuudet ja joka on varmaankin arvoitus itselleen, vielä enemmän muukalaiselle.

Kirjan kuvitus on myös nykylukijalle mielenkiintoinen: kaduilla on ihan tavallisen oloisia, jopa kurjan näköisiä ihmisiä ilman bella figuraa, nähtävyydet ovat hieman rapistuneen näköisiä ja autoja on tuskin lainkaan kaupunkien kaduilla. Kadonnut maailma. 

perjantai 3. heinäkuuta 2020

Juhana Ihalaisen Runoja

Alkukuva Juhana Ihalaisen kertomuksesta
 "Oulun Poika ja Juvan Tyttö vuodelta 1850
Rautalampi on entinen suurpitäjä, joka on tunnettu erityisesti kansanrunoilijoistaan ja hienosta puukirkostaan. Uudempaa kirjailijakuntaa edustivat runoilija ja esseisti Yrjö Kaijärvi, joka oli viime vuonna esillä tiedotusvälineissä, kun Peuran museo järjesti näyttelyn, joka toi esille mm. Kaijärven ja Reidar Särestöniemen pitkän eroottisen suhteen. Toinen tunnettu rautalampilaisrunoilija oli Matti Rossi, jonka suurin saavutus oli Shakespearen teosten uudet käännökset. Rossi on kirjoittanut näytelmän nimeltään "Mahtaja" Ihalaisesta vuonna 2000. Vähemmän mairittelevaa oli tämän valtionpalkinnon saaneen taistolaisen edesottamukset unkarilaisen runoilijan Dénes Kissin ilmiannon yhteydessä 1975 ja yhteistyö Johan Bäckmanin kanssa.

Kunnan kirjastotalon edessä on runoilijasuihkukaivo, jossa on kuvattuna viisi 1800-luvun kansanrunoilijaa: Paavo Korhonen (Vihta-Paavo), Pentti Lyytinen, Juhana Ihalainen, Anna-Reetta Korhonen ja Albert Kukkonen. Peuran Museosäätiö on vuonna 1962 julkaissut Juhana Ihalaisen (1798-1856) Runoja, minkä sai museosta ottaa ilmaiseksi mukaansa.

Ihalainen syntyi Rautalammilla 1798 aviottomana lapsena. Hänen äitinsä Anna Ihalainen ei pystynyt lasta elättämään, vaan tämä pantiin kerjuulle. Poika sairastu riisitautiin ja hänestä tuli loppuiäkseen rampa. Kävelytapansa vuoksi häntä kutsuttiin Kiekeriksi. Ihalainen elätti itseään kuitenkin rengintöillä, mutta sortui varastamaan vuonna 1824, josta hänet tuomittiin raipparangaistukseen, kirkkorangaistukseen ja hävitetyn omaisuuden korvaamiseen. Jos käyt Rautalammin kirkolla, niin poikkea katsomaan aivan kirkkomaan vieressä olevaa nk. raippapetäjää, johon rangaistavat sidottiin ruoskintaa varten. Huonon kuntonsa vuoksi Vaasan hovioikeus muutti raipat vesileipävankeudeksi. Ihalaisesta tuli merkitty mies ja ruotuvaivainen, joka kiersi talosta taloon asuen tupien nurkissa ja savusaunojen sopissa. Piiat ja rengit kuljettivat Ihalaista selässään talosta toiseen. 1820-luvulla Ihalainen alkoi kirjoittaa runoja, ja häneltä on säilynyt yli 6000 säettä. Häntä on Vihta-Paavon ohella pidetty lahjakkaimpana rautalampilaisrunoilijana. Kaiken tarvitsemansa kirjoitusmateriaalin hän joutui kerjäämään, mutta toisaalta Ihalaisesta tuli jo eläessään kansallisesti tunnettu runoilija. Snellman ja Lönnrot tukivat runoilijaa ja julkaisivat hänen tekstejään. Materiaalista apua hänelle antoi jyväskyläläinen lääräri Wolmar Schildt. Ihalaisella oli kerkeän kielensä ja kriittisten runojensa vuoksi myös vihamiehiä, jotka kiusasivat runoilijaa mm. seuraavalla tavalla: 


Multa Polttiva Poroksi
Paperija aivan Paljon
Läkki Horminkin Hosuvat
Palasiksi Paiskasivat
Ettei minun millonkana
Pitäis Rustata Runoja
Josma vielä jollon kullon
Saisin Paperin Palaisen
Että Läkkijä Lätäkön
Totta Rupeisin Runollen
Tariseisin Tarkemmasti
Että Kuuluis Kurjan äni
Kaukaisissa Kaupungeissa

Omaelämänkertarunon alku on varsin traaginen, jossa Isä ilkijä salavuoteudessa siittää Juhanan köyhän akan kanssa. Isä, joka oli luultavasti talollinen ei sitten myöhemmin välittänyt Juhanasta eikä opettanut lapselleen edes i:tä toisin kuin äiti, joka opetti pojan lukemaan. Muutenkin runoista käy ilmi, että höllätapaisuutta ja salavuoteutta harjoitettiin Rautalammilla jo tuolloin ihan riittävästi. Erityinen synnin Baabeli oli Toholahden pestuumarkkinat, jotka muuttuivat Kaiken pahuuden pajaksi.

Ihalainen arvostelee rikkaiden harjoittamaa eläinrääkkäystä (Herrain hevosentaposta) ja saituutta (Istunmäen talkoissa), jossa talkoovieraat jätetään nälkäisiksi. Toisaalta runoilija kiittää säkeissään ahkeria ja oikeamielisiä isäntiä ja kruununpalvelijoita. Häntä voi sanoa työkunnon ylistäjäksi. Varsin koskettava on Laulu rikkaan talon tyttärestä ja köyhästä torpanpojasta, jossa epäsäätyinen suhde lopulta päättyy kauniiseen yhteiseloon:

Jos Elettäisin Köyhänä
Kun Pysyttäisin nöyränä
Ei meiltä mitän Puttuis
Rakkawus Rauhan rakentaa
Kuin sytän onpi Balawa
Silloin murhet Ilox muttuis


Ihalaisen tuotannon merkittävä osa on teologista laatua. Kaksi runoa on omistettu harhaopeille. Erityisen karmea on kuvaus viitasaarelaisten pakanallisista tavoista (Viitasaaren velhoista):

Baljon vastusta pahoista
Ristityillen Riettahista
Nuista noitista näkyypi
Vijta Saressa Samassa
Kun ne Kuotat Kuollehetkin
Ylös Hautoista Hakevat
Ruumiit Rumaksi Repivät
Miltä Käten Kulta jalan
Miltä Kaulan Katkaisevat
Kallon vievät Kainalossa
Uhrix Heitän uskollensa

Runoilija varoittaa hengellisestä ylpeydestä ja kehottaa valvomaan ja luottamaan Herran armoon. Kritiikin kohde Ihalaiselle ovat varsinkin heränneet, joita hän pitää ulkokultaisina hurskastelijoina.

Wiisas Se Lamppuwansa
Ahkerasti walmistaa
Tyhmät ne maatessansa
Hää salista ulos suljetaan.

Jos weri Ruskijat olis
Ja Ruunin karwaiset
nekin synnit Pestyx Tulis
Kuin willa walkijat
Waan se on Herran Teko
Kuin Bawalillen myös
Jumalan Hengen weto
Eikä ihmisen omassa Työs
Amen

Ihalaisella on myös hää- ja hautajaisvirsiä, jotka ovat kyllä nykylukijalle tuoreita, niin kielikuviensa kuin teologiansa puolesta:

Hän sitten morsijanta
sylissän kohta kantaa
Wie vijna gellarijn
siellä sitten Hänen juotta
Ja mesi Leiwällä syöttä
morsijan juopuu nijn

Nyt neitseyteni Peitten ala Pantu
Sillä mieleheni Raskahalta Tuntuu
nyt Laulu Lintu istuu änetöinnä
Jlo kanteleini aivan kieletöinnä

Nyt Ruumin suljetan
Lukittujn ovein sisän
Van Sielun kuljetta
Se Taivallinen Jsä
Jeru salmin utehen
Jesusta Suutelen
Jo Loppui vajavus
murhe ja valitus

Ihalaisen virsiä haluttiin ottaa vuoden 1886 virsikirjaan, mutta tekijää pidettiin teologisesti niin oppimattomana, ettei näitä virsirunoja siihen kelpuutettu. 

Ihalaisen Runoja oli varsinainen runoelämys ja kannustaa tutustumaan myös muihin Rautalammin kansanrunoilijoihin. Myös kielellisesti on mielenkiintoista lukea savon ja svetisismien värittämää suomea puolentoistasadan vuoden takaa. Surullista ajatella, kuinka paljon lahjakuutta ja osaamista on ollut kituliekillä tai peräti sammunut kurjissa oloissa. Ihalaisen kirja tarjoaa retkiä monenlaisiin maailmoihin ja on puhdas tuulahdus viattomuuden ajalta. 

torstai 2. heinäkuuta 2020

“Viimne reliikvia”

Viimne reliikvia
(Kuva: https://kultuur.err.ee/1074025/retroretsensioon-pogene-vaba-laps)

“Viimne reliikvia” on eesti seiklusfilm aastast 1969. Eduard Bornhöhe romaani "Vürst Gabriel ehk Pirita kloostri viimsed päevad" põhjal on kirjutatud filmi käsikiri. Grigori Kromanov oli filmi režissöör. Filmi näitlejaskonnas oli eesti, vene ja läti näitlejaid. Film oli dubleeritud kümnesse keelde ja näiteks Eestis sel oli tol ajal 770.000 vaatajat.  

 “Viimne reliikvia” on saanud Eestis kultusfilmi seisundi. Filmi peategelased on Gabriel, vürst kes võitleb eestlaste poolel, tema kasuvend Ivo Schenkenberg, Hans von Riesbieter, kes tahab preili Agnes von Mönnikhuseniga abielluda ja pärast seda loovutada Püha Birgitta säilmetega reliikvia Pirita kloostrile. Sündmused paigutuvad keskaega, Liivi sõja ajal. 

Agnes ei taha Hansiga abielluda. Pulmapeo ajal ründavad mässajad  ja Agnes põgeneb sealt Gabrieliga. Pärast mitmeid pöördeid Agnes kaaperdati kloostrisse, kuhu Gabriel ratsutab vabastama oma armastatut. Rahvas vallutab kloostri Agnese ja Gabrieli abil ja jutustus saab õnneliku lõpu. Filmis on palju ratsutamisstseene, vehklemist, intrigeerimist ja ilusaid laule. Mitu laulu on jäänud ellu, näiteks Põgene vaba laps, Pistoda laul ja Mässajade laul. Mõned filmi tsitaadid on edasi elavad:  Meil lobisemise eest palka ei maksta!
Olen Rootsi kuningas! Vabad mehed ongi need kõige suuremad ketserid.
Tegelikult olen mina Liivimaa parim ratsutaja. Oled sa tont või inimene?
Meie reliikvia on vabadus!

Oli tore vaadata Youtuubist eesti koolinoorte paroodiad “Viimsest reliikviast”. See on märk sellest, et film on tõeline klassika.

See film on stiililiselt sellepärast paeluv, et see tegutseb draama ja paroodia vahel. Mõnikord näitlejad sihilikult ülemängivad. Näiteks kui Gabriel ja Agnes (poisi maskikostüümis) kõrtsis söövad sea kooti, on etteaste samalajal naljakas ja meeleline. Muide filmis mängivad kuulsad näitlejad, näiteks peaosade Aleksandr Goloborodko, Ingrida Andrina, Rolan Bõkov ja Raivo Trass. Vaataja leiab ka tuttavaid kante Tallinnas, nii kui Katariina käigu, Dominiiklaste kloostri ja Kiek in de Köki. Pirita kloostri makett ehitati Virtsusse ja osa filmist filmiti Lätis.

On huvitav, et nõukogude filmis usku ei käsitleda pilklikult, aga naeruväärsed on ainult silmakirjatsejad ja kiriklikud võimukandjad. Näiteks filmi alguse surmahoog on tõeliselt harras. Filmi peamõte on ometi inimese vabadus. Filmi lõpus Gabriel heidab reliikviat põrandale ja põrandal on ainult luud ja tolm. Ta karjatab: Meie reliikvia on vabadus! Ma usun, et tol ajal eestlased hästi käsitasid filmi sõnumi. Viimne reliikvia on hea, tore, hoogne ja poliitiline film.