Napolista etelään

Eero Hämeenniemi on monipuolinen säveltäjä, pianotaiteilija, kirjailija ja opettaja. Teoksessaan Napolista etelään (2021) hän kuvaa elämää Etelä-Italiassa, erityisesti Napolissa ja Palermossa. Kirja on kevyen pakinamainen, siinä on paljon ruokatietoutta ja italialaisen tapakulttuurin kuvausta, mutta välillä sukelletaan syvällekin alueen historiaan ja taide-elämään. Teos on kaikin puolin älykäs ja hauska, kirjan kieli on elävää, ja Etelä-Italian kulttuurin monikerroksellisuus avataan lukijalle oikein hyvin. Laadusta kertonee se, että teoksesta on otettu jo kolme painosta. Kirja on varsin toisella tavalla kirjoitettu kuin perinteiset kulttuurimatkaajien Italia-kuvaukset.

Hämeenniemi antaa uuden näkökulman Italian etelän tarkasteluun: alue on aikaisemmin (siis ennen Italian yhdistymistä) ollut maan taloudellinen veturi, mutta vähitellen teollisuuden painopiste siityi Lombardiaan, ja Mezzogiornosta tuli ainoastaan työvoiman ja raaka-aineiden tuottaja. Myös tänään Italian valtio tukee etelää vähemmän kuin pohjoista. Lisäksi etelää vaivaavat monenlaiset rikollisjärjestöt, jotka menestyvät korruptoituneessa yhteiskunnassa. Jos tähän problematiikkaan haluaa tutustua taiteen kautta, kannattaa katsoa Viscontin elokuva Rocco ja hänen veljensä.

Kirjan luettuani voisi kuvitella ihastuvansa alueen herkullisiin ruokiin, viineihin, rikkaaseen alueelliseen kulttuuriin ja rakennustaiteeseen. Italialaisten elämänasenne voisi sen sijaan tuottaa haastetta, jos maassa aikoisi asua pidempää. Toisaalta ollaan rentoja, toisaalta jäädään kiinni pikkumaisuuksiin, eikä ihmisten käytös ole oikein ennustettavaa. Hämeenniemi kirjoittaa:

Täällä arvostetaan itsevarmuutta, tiettyä härskiyttäkin...Italiassa ei pohjoismaisella vaatimattomuudella pitkälle päästä. Täällä pitää näyttää hyvältä ja näkyä...Ihanteeksi nostettu käsite on "la bella figura". 

Ihmisten ylenmääräinen sosiaalisuus alkaa riepoa jo Saksassa: mitä se lienee Italiassa? Kirjoittaja kuitenkin nauttii täysin rinnoin väittelyistä ja loputtomista keskusteluista paikallisten kanssa, jotka ovat usein henkeviä, teräviä jopa pisteliäitä, mutta ihmiset tuntevat tällaisen mittelön pelisäännöt. 

Italialaista palvelukulttuuria kirjassa esitellään laajalti: asiakas voi kokea kaikenlaista, mutta yleensä palvelu on moitteetonta, ruoka on hyvää ja henkilökunta osaa improvisoida tarpeen vaatiessa monenlaisia ratkaisuja asiakkaan hyväksi. Ruokailu on italialaisille (ja muille romaaneille) hyvin merkittävä tapahtuma, sitä meidän on toisinaan vaikea ymmärtää. Riittää kun katsoo meillä italialaisia poliisisarjoja (Montalbano ja Fosca): yhden jakson aikana esitellään vähintäänkin pari ruokalajia. Hämeenniemi on hyvin sisäistänyt tämän maailman esitellessään laajalti erilaisten ravintoloiden ruokia ja kokkeja.

Etelä-Italiaan matkaava saa kirjasta monenlaista ideaa Napolin ja Palermon matkaansa varten. Varsin mielenkiintoinen on esim. matkakuvaus Ravellosta, joka lienee yksi Italian kuvatuimmista maisemista. Kaupungin merinäkymät innoittivat Wagneria säveltämään Parsifalin (Klingsorin puutarha löytyy Ravellosta). Kaupungista kävivät hakemassa innoitusta myös mm. D.H.Lawrence, André Gide, Virginia Woolf ja E.M.Foster. 

Kirjaa rikastavat myös kirkkohistorialliset ekskurssit, Sisilian monikulttuurisuuden esittely ja laaja luku seudun vulkaanisista nähtävyyksistä. Yhdessä luvussa kirjoittaja sivuaa myös paikallista musiikkielämää, joka tuntuu kovasti poikkeavan meidän vastaavasta. 

Kirja antoi monenlaista mietittävää ja herätti myös ikävän Italian etelään. Hämeenniemi on kirjoittanut myös teoksen Kulkija Venetsiassa.

Yrjö Kaijärvi: Italian-matka

Heraldikko Ahto Nummisen suunnitelema kansikuva vuodelta 1951

Kun keväiseen Roomaan ei tänä vuonna ole päässyt, on täytynyt Italia-ikävää tyydyttää kirjoilla. Yrjö Kaijärven Italian-matkan (Helsinki 1951) löysin antikvariaatin alennuslaarista. Kirjan välistä löytyi myös vanha Sorrennon Syrene-hotellin esite ja Firenzen Lucchesi-hotellin matkalaukkuun liimattava lappu. Kirjassa oli Kaijärven omistuskirjoitus Valto Riekkiselle kauniin Italian, sen kansan ja kielen merkeissä. Stalkkauksen tuloksena löysin, että Riekkinen oli vuonna 1965 Kuopion nailonsukkamurhaajan Ilkka Kiviojan puolustusasianajaja. Lisäksi hän puolusti Kiviojaa syytteessä, joka oli haureuden harjoittaminen samaa sukupuolta olevan henkilön kanssa. Yrjö Kaijärvi oli esillä viime kesänä laajemminkin, kun Rautalammin museossa oli näyttely, jossa yhtenä aiheena oli Kaijärven ja Reidar Särestöniemen pitkä eroottinen suhde. Kaijärvi oli runoilija, esseisti, matkakirjailija, teatteriarvostelija ja kääntäjä. Rautalammin kirjastossa on Kaijärvi-huone. 

Kaijärven kirja alkaa Goethen Mignon-runolla: Tunnetko maan? Sen kukkii sitruunat...Teos asettuu Goethen Italienische Reisen perinteeseen, missä pohjolan matkaaja joutuu taiteen, luonnon ja italialaisten lumopiiriin siinä määrin, että teksti alkaa saada panegyyrisiä piirteitä. Toisaalta tämä ei Italian ystäviä ollenkaan haittaa. Kaijärven matkakirja on korkeakulttuuria, kuten vaikkapa vastaava Tatu Vaaskiven matkakirja, jossa kirjailija keskittyy lähinnä Italian tarjoamiiin henkisiin arvoihin ja siihen, miten monella tavalla tämä maa on vaikuttanut maailman kulttuuriin. Mitään käytännön matkavinkkejä lukija ei löydä, koska kirjoittaja liikkuu jatkuvasti kulttuurin metatasolla. Kirjan matkareitti alkaa Venetsiasta ja kulkee Sirmion niemen, Assisin, Firenzen, Sienan, Caprin ja Via Appian kautta Sisiliaan, missä viipyillään Palermossa ja Taorminassa. 

Friedrich Overbeck: Italia und Germania (Kuva: Wikimedia)

Sirmion niemi ja Catulluksen muisto saa Kaijärven hurmioon:

Monet paheksuvat sinun aistillisuuttasi. Tiedätkö, Catullus, täällä etelässä sinun aurinkoisessa Italiassasi, olen tuntenut aistillisuuden toisenlaisena kuin pimeässä, kylmässä pohjolassa: vapautuneempana, luonnollisempana, olemuksemme oleellisena osana. Meillä ei ole tätä avointa, luonnollista, välitöntä aistillisuutta.

Sirmion niemellä tekijä laskeutuu alastomana uimaan vihertävänä, sulana kristallina väreilevään veteen ja tuntee olevansa kuin antiikin puolijumala. Tämän lisäksi tekijä ottaa osaa viininkorjuuseen hurmioituen myös siitä. Suomen kulttuurihistoriassa Sirmio elää V.A.Koskenniemen Hangon kesäkodin nimessä. Tässä Catulluksen 31. carmina Sirmion niemestä latinaksi ja Päivö Oksalan käännöksenä:

Paene insularum, Sirmio, insularumque ocelle, quascumque in liquentibus stagnis marique vasto fert uterque Neptunus, quam te libenter quamque laetus inviso, vix mi ipse credens Thuniam atque Bithunos liquisse campos et videre te in tuto.

O quid solutis est beatius curis, cum mens onus reponit, ac peregrino labore fessi venimus larem ad nostrum, desideratoque acquiescimus lecto? hoc est quod unum est pro laboribus tantis. Salve, o venusta Sirmio, atque ero gaude gaudente, vosque, o Lydiae lacus undae, ridete quidquid est domi cachinnorum.

Oi nienten, saarten kruunu Sirmio, joita

veen Ahti, välkkyväiset kannattaa järvet

tai merten aavat niitä helmassaan tuutii,

sua riemumielin saavun katsomaan jälleen. 

En usko jääneen taakse Thynian kenttäin,

oi ihme, taas sun tyynen rauhas saan nähdä.

On onnen kirkkain hetki: hälvenee huolet,

saa mieli heittää taakan harteillaan vihdoin,

kotiin kun uupuneena matkamies saapuu

ja taasen kaivatussa vuoteessa uinuu!

Se yksin matkan vaivat vaikeetkin korvaa.

Taas terve, armas Sirmio, jo soi riemu!

Myös Garda-järven aallot yhtykää riemuun,

kodin naurun helkkeet kaikki raikukaa jälleen. 

Sirmio

Kaijärvi käsittelee varsin laajasti Byronin, Shelleyn ja Keatsin vaiheita Italiassa ja käy myös tunnelmoimassa kahden viimeksi mainitun haudalla. Viidessä luvussa käsitellään varsin ansiokkaasti antiikin veisto- ja rakennustaidetta Italiassa, mutta Sisilia saa Kaijärven kerronnan hehkumaan myös maallisemmin sävyin. Hän käsittelee mielenkiintoisesti sisilialaisten moninaista etnistä taustaa, saaren köyhyyttä, ristiriitoja manneritalialaisten kanssa ja Sisilian rikasta kulttuuria. 

Rakastan tätä kansaa, jonka veressä yhtyvät ja piilevät niin monet vastakkaiset ominaisuudet ja mahdollisuudet ja joka on varmaankin arvoitus itselleen, vielä enemmän muukalaiselle.

Kirjan kuvitus on myös nykylukijalle mielenkiintoinen: kaduilla on ihan tavallisen oloisia, jopa kurjan näköisiä ihmisiä ilman bella figuraa, nähtävyydet ovat hieman rapistuneen näköisiä ja autoja on tuskin lainkaan kaupunkien kaduilla. Kadonnut maailma. 

Tatu Vaaskivi: Kurjet etelään...

Roma urbs eterna

Tatu Vaaskiven ympärillä liikkuu surumielinen nerouden aura. Hän oli kirjailijaksi syntynyt mies, jonka lahjakkuuden lennon katkaisi ennenaikainen kuolema. Häntä ei vienyt runoilijaintauti tuberkuloosi, vaan proosallisesti huonojen elintapojen aiheuttama suolitulehdus. Toisaalta hänen maineensa on nykyään jo kovin häältynyt, eikä moni kirjallisuuden harrastajakaan osaa sanoa Vaaskivestä yhtään mitään. Hänen kohtalonsa on hiukan samanlainen kuin Lempi Jääskeläisen, jota aikoinaan luettiin paljon, mutta joka sitten on vaipunut unohduksen suohon.

Kirjahyllyni lämmikkeenä on vuosia ollut hänen teoksensa Kurjet etelään... vuodelta 1946, jossa hän kuvaa matkojaan Viroon ja Roomaan 1930-luvun lopulla. Toukokuisen Rooman huumaamana tartuin vihdoin tähän kirjaan, ja märehdin tekijän kanssa samoja paikkoja, joita näin keväisessä Roomassa. Jos Vaaskivi innostaa enemmän, löytyy Elävästä arkistosta mainio Tatu Vaaskiven jalanjäljillä, missä filmin keinoin kuvataan teoksen mielenkiintoisimmat matkakertomukset. Samalta sivulta löytyy myös radio-ohjelma Vaaskivestä, joka on kuuntelemisen arvoinen, haastatellaanhan siinä mm. hänen vaimoaan Elina Vaaraa. On ilo kuulla, kuinka kauniisti nämä muinaissuomalaiset osasivat muotoilla ajatuksiaan. Tämä esiteltävä lukukokemus ruokki myös ajatusta tutustua hänen teoksiinsa Demeter ja madonna sekä Vaistojen kapina.

Vaaskiven kerronnassa on mielenkiintoista se, kuinka hän on out of this world. Liikkuessaan missä tahansa, ei hän innostu juurikaan nykypäivästä ja sen ihmisistä, vaan mielenkiinto on aina metatason ja historian kysymyksissä. Periaatteessa hän olisi voinut tehdä nämä matkansa jo 500 vuotta sitten kuvausten sisällön paljonkaan muuttumatta. Kerrontatyyli ei ole opettava, mutta vaatii lukijalta keskittyvää lukutapaa.

Vaaskivi harrasti myös aktiivisesti kasvitiedettä ja tämä näkyy monissa hänen teksteissään. Seuraavassa hän kuvailee Tarton kasvitieteellisen puutarhan innoittamana edelweiss-kulttia:

Määrättynä historiallisena hetkenä tämä alppikiipeilijöiden unelma, tämä ylimmillä huipuillaa viihtyvä, yksinäinen, rujo ja surullisen paljas ruoho, jota ei ympäröi mikään kukinnan ylväs illuusio, vaan jonka kalpeissa muodoissa voi korkeintaan aavistaa karua plastillisuutta - tämä miltei symbolinen kasvi ilmestyy äkkiä lukemattomiin uusasiallisiin kukkaruukkuihin, valloittaa maailman ja syöksee tuhoon vuoristoretkeilijöitä, jotka ovat lähteneet sen etsintään Baijerin alpeille!

Muutenkin tuo Tarton yliopiston kasvitieteellisen puutarhan kuvaus on kirjan parhaimpia paloja, koska kasveista ja puutarhan maantieteestä tekijä onnistuu aukomaan suurempia metafyysisisä näkymiä. Aidon runoilijan tapaan hän ei myöskään voi olla huomaamatta puutarhan ginkgo biloba -puita. 

Kirjasta suurin osa käsittelee Italiaa, pääasiassa Roomaa. Omat lukunsa omistetaan mm. Palatinukselle, alkukristilliselle Roomalle, katakombeille ja etruskeille. Kuvaavaa tekijälle on se, että luvussa "Hedelmiä" lähestytään arkista aihetta aluksi flaamilaisten hedelmäasetelmien ja niiden kuvakielen kautta. Tekijä ei ainakaan aliarvioi lukijoitaan. Tällaisia matkakirjoja ei enää kirjoiteta.