Anteeksi, anteeksi, anteeksi...

Anteeksi ruotsalaiset kun olette niin hönöjä!

Nyt kun oikein ollaan poliittisesti korrekteja, niin tuli mieleen monta asiaa ja henkilöä, joista monikin on mielensä pahoittanut. Pirkka Pekka Petelius voisi pyytää anteeksi myös romaneilta, unkarilaisilta, tamperelaisilta, homoilta, vammaisilta, suomenruotsalaisilta... Heikki Kinnunen, Aku Hirviniemi, Erkki Saarela... voisivat syvästi pyytää anteeksi sitä irvikuvaa, jonka he ovat antaneet Suomen papistosta. Jari Tervo häpäisi julkisesti Raamattua tv-ohjelmassa. Seuraavat edesmenneet taitelijat Ismo Kallio ja Jukka Virtanen olisivat eläessään voineet pyytää anteeksi rasistisia näkemyksiään (Arabi Ahab ja Hottentottilaulu) sekä misogyniaa (Jäkäti jäk). Ja tämähän on vain jäävuoren huippu. Toivottavasti kaikki kielletään, ja jokainen suomalainen pitää suunsa korrektisti supussa. 

Mikä meitä vaivaa?

Anteeksi Lasarus,  kun annoimme sinulle vain leivänmuruja!

Adèlen kysymys

En yleensä kirjoita uudemmasta kirjallisuudesta, koska harrastan kaikkea vanhempaa ja kehällistä. Sain kuitenkin keväällä Joel Haahtelan Adèlen kysymyksen lahjaksi, ja se herätti mielessä kaikenlaisia ajatuksia niin tematiikkansa kuin kertomatapansa puolesta. Kysymyksessä on pienoisromaani, eli kyseessä oli miltei pidemmän novellin oloinen teos. Kirja on kauniisti sidottu ja sidos vastaa monella tapaa sisältöä. Sanoisin kirjan olevan viihdettä sivistyneistölle.

Yritin kaivella Heiligenlexikonista Adèle-nimistä pyhimystä, muttei löytynyt kuin Adela, joka oli Pfalzelin luostarin abbedissa 600-luvulla. Adèle oli keskiaikana Pyreneillä jyrkänteeltä tippunut tyttö, joka ihmeen avulla selvisi putouksesta ja hänestä tuli vähitellen pyhimys, jolle perustettiin sittemmin myös luostari. Suomalainen tutkija lähtee kyseiseen luostariin tutkimaan legendaa ja erityisesti sitä, mikä siinä on ollut totta. Rinnan luostaritapahtumien kanssa kulkee tutkijan (jolla ei ole nimeä) epäonninen avioelämä, ongelmat lapsen kanssa ja äitiin liittyvä menneisyyden taakka. Luostarissa kirjoittaja tutustuu veli Pauliin, joka oli valinnut luostarielämän traagisten tapahtuminen jälkeen. Paul toimii romaanissa kirjailijan alter egona.

Teos asettuu romaanitraditioon, jossa tekijä hakeutuu luostariin selvittääkseen oman elämänsä solmuja (Huysmans, Houellebecq). Tiedemiehen rationaalisuus ja luostarielämän mystiikka käyvät koko ajan vuoropuhelua. Kirjaa on helppoa lukea, mutta se ei sisällöltään ole helppo. Haahtela kirjoittaa ilmavasti. Lukija saa myös koko ajan teologisia, taiteellisia ja kirjallisia täkyjä nieltäväkseen. 

Itse pidin veli Paulin ajatuksista: 
Maailma on menettänyt yhteyden Jumalaan...Ihmisille annetaan elämä, mutta heillä ei ole aavistustakaan mitä sillä pitäisi tehdä...Ihmiset rakentavat koteja, mutta ne eivät ole todellisia koteja. Ihmiset tekevät työtä, mutta se ei ole todellista työtä. Sen jälkeen, kun ihminen teki itsestään maailman keskipisteen, hänen suuntansa katosi.

Jos haluaa miellyttävän lukukokemuksen, jossa ei ole väkivaltaa eikä seksiä, on Adèlen kysymys tähän tarpeeseen juuri sopiva kirja. Haahtela puolustaa myös kauniisti niitä arvoja, joiden varaan kulttuurimme katoamattomin osa on rakennettu. Teos johdattelee myös mukavasti katolisen spiritualiteetin maisemiin. Hiljaisella tavalla poikkeava kirja. Kirjasta ovat postanneet monet, mm. Lumiomena, Kulttuuri kukoistaa ja Kirjan pauloissa.