tiistai 25. elokuuta 2020

Aino Kallas: Tähelend. Eesti poetessi Lydia Koidula elu


Lydia Koidula - Wikidata
Lydia Koidula (Kuva: Wikidata.org)
Ma olen palju lugenud Aino Kalda teoseid ja mulle meeldib tema arhailine stiil ja eesti teemad. Aasta tagasi ma lugesin Kalda raamatu Lydia Koidulast, Emajõe ööbikust. Raamat ilmus 1915. aastal ja sel on olnud suur mõju Koidula-mulje kujunemisel Eestis. Raamatu stiil on üsna omapärane ja raskesti loetav. 


Lydia Emilie Florentine Jannsen sündis eesti haritlaskonna peres 1843. aastal. Tema isa J.V. Jannsen asutas ajalehe, laulupidu ja kirjutas ka Eesti tuleva rahvushümni sõnad. Tema oli ka rahvusliku liikumise juht. Jannseni kodune keel oli saksa, nõnda Lyydia Koidula. Lydia õppis eesti keele sugulasilt, kes elasid maal. 


Alguses Koidula töötas kaastöötajana koos oma isaga toimetuses ja hakkas ühes sellega kirjutama isamaalisi luuletusi. Tema andis kaks luulekogu “Lilled” ja “Emajõe ööbik” ja kirjutas esimese eesti näidendi “Saaremaa onupoeg”. Koidula tõusis Eesti kultuurielu oluliseks figuuriks, ta andis sõnad eestlaste vabadusihale ja lõi põhja Eesti ilukirjadusele. Koidula isiklik tragöödia oli, et ta oli liiga suur ja geniaalne selleaegases Eesti kultuurielus. Ta ei ka leidnud endale võrdväärset meest.  Eestis räägiti, et Koidula on nagu kreeka jumalanna.


Võrdväärse suhte ta leidis Kalevipoja looja F.R. Kreutzwaldiga. Vanuse poolest Kreutzwald oleks võinud olla Koidula isa, aga nende vahel sündis vilgas suhe ja erootiline ja samuti isamaalik kirjavahetus. Kreutzwaldi abikaasale see vahekord ei meeldinud ja tema korraldas armukadeduse stseene ja ükskord tema tõstis välja Koidulat oma kodust tänavale. Koidula isa pürgis ka ära hoida tütre suhte Kreutzwaldiga, aga ebaõnnestus siin. Koidula ja Kreutzwaldi kirjavahetus oli väga omapärane ja see andis toitu kummalegi osapoolele: kõige keskpunkt oli Eesti ja Eesti rahva tulevik, aga hulgas oli erootiliseid teateid. Seda suhet Kallas eritleb rikkalikult, niimoodi et lugeja algab tasapisi roiduma. Kaldal oli omas elus samasuguseid suhteid, näiteks Eino Leinoga. Eesti lauliku ja Emajõe ööbiku suhtumine rikastas ikkagi Eesti kultturielu. 


Koidula elus juhtus pööre, kui ta abiellus läti sõjaväearsti Eduard Michelsoniga. Mehe töökoht oli Kroonlinnas. Koidula elu vene ja saksa ohvitseriperedega ei olnud kerge, sest tema ei saanud elada oma taseme elu. Läbikäimine koosnes kaardimängimisest, pidudest ja keelepeksust. Suhe abikaasaga ei ka vaimselt Koidula rahuldanud, aga nad said kaks last. Ühekülgne elu Kroonlinna kodus vallandas Koidula uuele loometööle. Ta pani jälle selga luuletaja sõjarüü. Koidula haigestus vähki ja ta suri 1886. aastal. Ta maeti Kroonlinnas aga tema põrm toodi Eesti ja sängitati Tallinna Metsakalmistule. 


Kalda raamat on natuke raskesti loetav psühhologiseeriva jutustamisstiili ja keerulise keele tõttu. Jäi ka saladuseks, miks Koidula oli geniaalne inimene ja luuletaja sest Kallas napilt räägib Koidula luuletustest. Kõigest hoolimata raamat pakub reisi 150 aastate tagusesse Eestisse ja esitleb neid aateid, mis elustasid seda väikest ja sangarlikku rahvast. 


Ma lugesin Koidula luuletuse “Ja õues on kewwade”. Luuletaja seisob  “kassepu warjul” kevadel õues ja võrreldab oma sisemisi tundeid kevadise loodusega. Puust langeb üks närtsinud leht, kusjuures luuletaja mõtleb, et see on tema “leinalaulo”.  Peen tilluke luuletus, mis viib lugejat metafüüsilisisse sügavusisse. 



keskiviikko 12. elokuuta 2020

Polupielavaa ja siehtarlaisia


Inkerinsuomalaisia elämänsalkkuineen

Aira Kurosen kirja Inkerin keittiö. Ruokaperinnettä ja -ohjeita (SKS:n toimituksia 862) on mielenkiintoinen esitys kadonneen suomalaisen kulttuurimuodon, Inkerinmaan ruokataloudesta. SKS:n kirjojen tapaan on teoksen sidosasu, painopaperi ja kuvitus laadukasta. Kirjassa on myös laaja valikoima ruokaohjeita, joita kokeneempi kokki voi soveltaa omaan ruokatalouteensa.

Inkeriläiset olivat Suomenlahden pohjukan kanta-asukkaita, venäläiset myöhemmin tulleita. Inkeriläisyys oli oma etninen mikrokosmoksensa suuremman kulttuurin kainalossa, kuten vaikkapa Spreewaldin sorbit tai Burgenlandin kroaatit. Venäjän vallankumous ja sitä seuranneet vähemmistökansojen vainot tekivät lopun inkeriläisestä kyläkulttuurista, jota erityisesti meidän luterilainen kirkkomme on pyrkinyt 1990-luvun jälkeen aktiivisesti elvyttämään. Valtiovalta teki taas toisenlaisen eleen 1990-luvulla, jolloin inkeriläisiä alettiin pitää paluumuuttajina. Jos haluaa syventyä tämän sukulaiskansan moninaisiin vaiheisiin, kannatta lukea Pekka Nevalaisen ja Hannes Sihvon Inkeri – historia, kansa, kulttuuri ja Aale Tynnin Inkeri Inkerini. 


Inkeriläinen keittiö on saanut vaikutteita sekä Suomesta (savakot ja äyrämöiset) että Venäjältä, ja se on hengeltään ennen muuta itäinen keittiö. Ruokaa valmistettiin mieluiten uunissa eli kiukaassa, hapatettuja ruokia syötiin paljon, leipä oli pehmeää hapanleipää ja teetä juotiin myös. Kirjailija kuvaa vuodenkierron vaikutusta ruokatalouteen ja hän käsittelee myös juhlia ja niihin liittyneitä ruokatapoja. Kelttolainen ruokarukous 1930-luvulta kuuluu näin:

Kädet yhteen liitän, Sua rukoilemme,
sydämestä kiitän eestä einehemme.
Siunaa joka muru armas antajamme,
poista puute, suru, köyhyys kodistamme.
Mont´on joutunt´ lasta mieron
taipaleelle,
tulkoon taivahasta tarpeet myöskin
heille.

Erityisen tärkeä oli maitotalous, koska inkeriläiset pitivät Pietarin suurkaupungin maidossa, voissa, rahkassa ja smetanassa aina 1920-luvun loppuun saakka. Tšuhonskoe maslo, suomalainen voi oli Pietarissa kaikkien tuntema käsite. Voi kirnuttiin happamesta kermasta, siitä tehty voi oli raikasta ja puhtaasti valmistettua. Tästä voista on maininta jo Venäjän ensimmäisessä keittokirjassa vuodelta 1779. Tämä perinteen ansiota on osaltaan se, että Venäjällä suomalaiset maitotuotteet edustavat edelleenkin korkeinta laatua. 

Kurosen kirjan mielenkiintoisinta antia on kuvaus ohtjankkojen, inkeriläisten naisten maitokaupasta Pietarissa. Naiset olivat ommelleet itselleen elämänsalkun, kantolaitteen, johon mahtui neljä kymmenen litran täysinäistä maitokannua, pitoonia, kaksi kannua eteen, kaksi taakse. Isännät toivat emäntänsä asemalle, josta sitten naiset lähtivät myymään maitotuotteita joko tinkiperheisiin, asemien lähelle tai suomalaisten perinteiselle toripaikalle Heinätorille. Voi vain kuvitella, miltä tuntui kantaa neljääkymmentä kiloa päivittäin hartioillaan. Venäläiset sanoivat, että murjottavat tsuhnat erottuivat heti vilkkaista venäläisistä talonpojista. Kuitenkin inkeriläisten maataloustuotteet ja halot kelpasivat hyvin pietarilaisille myyjien totisuudesta huolimatta. Tästä kaupasta saatiin perheeseen rahaa ja voitiin ostaa kaupungin tuotteita. Jos tsuhnat kiinnostaa, niin lue linkin postaus.

Sanavarastokin laajeni teosta lukiessa: hiekka/kidesokeri, jässikkä/laatikko, kohtalo/lihanpala, osuus lihasta, korkiaputro/perunamuussi, laurinlehti/laakerinlehti, muna/peruna, siehtarlainen/punaherukka ja monet väännökset venäläisistä sanoista.  

Erityinen ilon aihe kirjaa lukiessa oli kauniit kuvat vanhoista ihmisistä työn ääressä. Mummojen kauneus on ihan omaa luokkaansa: heistä huokuu arvokkuutta, lämpöä ja elämänkokemusta. Vanhat ihmiset ovat olleet myös keskeisessä asemassa siirrettäessä inkeriläistä perinnettä eteenpäin. 

Inkerin kartta



Laitan tähän pari kokeiltua inkeriläistä reseptiä. Tämä kesä on ollut todellinen vadelmakesä. Vatuista ja punaisista viinimarjoista syntyy Varenja punasista siehtarlaisista:

750 g punaherukoita eli siestarlaisia
250 g vadelmia eli vaapukoita (muumien suosikkisana!)
Puoli kiloa hillosokeria

Jos haluat voimakkaamman vadelmanmaun, niin vaihda marjojen suhde päittäin. Keitä sitten hillo kuten se kuuluu keittää ja säilö kuumiin, puhtaisiin purkkeihin. Tämä on erinomainen hillo aamiaisella paahdetun leivän, voin ja juuston kera. Jos leivot runebergintorttuja helmikuussa, korvaa puhdas vattuhillo tällä, niin tiedät saavasi hyvää.  

Varenja punasista siehtarlaisista


Seuraava leipä, polupielava vaatii hieman aikaa valmistuakseen. Olen pikkuisen soveltanut ohjetta jättämällä rusinat pois, enkä ole myöskään sivellyt leipää kiiltäväksi siirappivedelle, minkä voi kuitenkin halutessaan tehdä. Polupieleva tarkoittaa puolittain vaaleaa leipää.

Esitaikina:

3 dl vehnäjauhoja
1 dl ruisjauhoja
kiehuvaa vettä

vehnäjauhoja alustamiseen
kuivahiivaa noin 2 tl tai neljännes hiivapaketista
1 rkl hunajaa
suolaa 4 tasaista tl

Sekoita esitaikinan ainekset niin, että saat aikaan vellimäisen seoksen ja pane se sitten yön yli makeutumaan taikinakulhossa peitettynä lämpimään paikkaan (esim. jääkaapin päälle tai tyhjään uuniin). Tämä on suurin piirtein samaa kuin tangzhong-juuri Japanissa. Seuraavana päivänä lisää hiiva, hunaja ja suola sekä alusta taikina koneella lisäämällä vehnäjauhoja sen verran, että syntyy pehmeähkö, seinämistä irtoava taikina. Anna nousta kaksinkertaiseksi ja nujerra taikina vielä kerran jauhotetulla pöydällä kohoamaan kaksinkertaiseksi. Nujerra toisen kerran ja muotoile sopiva leipä. Kohota leipää vielä tunti (leipäkori sopii hyvin tähän tehtävään). Paista leipä kuumassa uunissa (250 astetta) noin varttitunti ja laske lämpö sitten 200 asteeseen noin puoleksi tunniksi. Saat leivän, joka on hieman makeaa, kosteaa ja herkullista. 

  
Polupielava