Kulttuurin syrjäpoluilla Tallinnassa I: Maarjamäen muistomerkki

Maarjamäen muistomerkki (rakennettu 1961-1975) on Tallinnassa Piritan tien varrella sijaitseva muistoalue, joka oli moniselitteisesti omistettu "Viron vapauden puolesta taistelleille". Muistomerkin keskeinen osa on 35 metriä korkea Jäämarssin obeliski. Jäämarssi oli Neuvosto-Venäjän Itämeren laivaston evakuointioperaatio vuonna 1918 Tallinnasta Helsingin kautta Kronstadtiin. Neuvostoaikana muistomerkin pylväiden välissä paloi ikuinen tuli. Rakennusvaiheessa vuonna 1975 neuvostoviranomaiset määräsivät yllättäen rakennustyöt keskeytettäviksi, koska he olivat tunnistavinaan maisemasuunnittelussa ristin muodon. Vastaava ongelmahan oli myös Itä-Berliinissä TV-tornia rakennettaessa: auringonpaisteessa tornin pintaan syntyi hohtava risti. Pintaa yritettiin hioa moni tavoin, mutta risti jäi. Ateistien taistelu uskontoa vastaan on saanut absurdeja muotoja.

Luin tallinnalaisen antropologi Francisco Martínezin artikkelin Maarjamäen muistomerkin laiminlyönnistä ja siitä, kuinka neuvostoaikaisen rakennusperinnön murentaminen on osa uutta Viron politiikkaa virolaisten toimiessa kuten venäläiset ennen. Hän kirjoittaa: "Myöhäismodernististen ihanteidemme vuoksi katsomme, että on välttämätöntä luoda yhä enemmän uusia asioita hyvin nopeasti. Neuvostoaikaiset rakennukset ja monumentit Virossa ovat usein laiminlyötyjä tai purettu kokonaan."

Martinez erottelee menneisyyden unohtamisesta syntyvät ongelmat: tietyt ihmiset ja paikat työnnetään normaaliuden ja historian marginaaliin, mikä saa heidät tuntemaan itsensä ei-toivotuiksi ja syrjäytyneiksi. Menneisyyden esteettisiä tai arkkitehtonisia arvoja vähätellään, ja uutta virolaista identiteettiä luodaan neuvostoperintöä laiminlyömällä.

Maarjamäen muistomerkin paikalla on ollut monivaiheinen kansallisten muistomerkkien historia. Viron ensimmäisen itsenäisyyden aikana paikalle haudattiin Viron vapaussodassa sankareita. Saksalaismiehityksen aikana näiden hautojen päälle haudattiin Virossa kaatuneita saksalaissotilaita ja sitten neuvostovallan aikana rakennettiin näiden hautojen päälle punasotilaiden muistomerkki. Viimeisin rakennelma tällä paikalla on Kommunismin uhrien muistomerkki (Maarjamäe kommunismiohvrite memoriaal, 2018).

Martinez uskoo, että muistomerkeillä on monia ja ristiriitaisia ​​merkityksiä, ja että jokainen sukupolvi antaa niille uusia merkityksiä, jotka poikkeavat muistomerkin luojien alkuperäisistä tarkoituksista. Muistomerkit muokkaavat yhteisön identiteettiä, joka myös muuttuu. Tämä on tärkeä seikka, koska ihmiset luovat uusia merkityksiä jokaiselle paikalle. 

Virolainen toimittaja Sergei Metlev kirjoitti, että Maarjamäen muistomerkin tulisi olla suojelukohde, koska paikalla on neljä erilaista muistoaluetta. Hänen mielestään paikalla ei ole neuvostomiehitysvaltaa ylistäviä symboleja tai tekstejä, ja muistomerkin taiteelliset arvot ovat suurempia kuin poliittiset. 

(Kuva: Sirp/Eero Vabamägi / Postimees / Scanpix)

Muistopolitiikka vaihtelee maittain: jotkut monumentit ovat hyviä ja jotkut taas eivät, mikä riippuu maan kulloisesta politiikasta. Virolaisilla on tässä suhteessa hankala tilanne, sillä neuvostoaikana kaikki Pätsin aikaiset ja varhaisemmat muistomerkit (vapaussodan ja suojeluskuntien muistomerkit) tuhottiin ja tilalle luotiin runsas määrä kommunistisia muistomerkkejä. Myös osa kulttuurihenkilöiden muistomerkeistä on uudessa poliittisessa kontekstissa monimielisiä, koska on esim. paljastunut, että ko. henkilöt olivat aktiivisia ilmiantajia neuvostovallan aikana (esim. Juhan Smuul ja hänen reliefinsä Viron kirjailijaliiton talon seinässä). 

Meillä Suomessa on myös meidän oma problematiikkamme tällä historian unohtamisen alueella: osa ortodoksisista kirkoista muutettiin sisällissodan jälkeen luterilaisiksi kirkoiksi (Suomenlinna) tai kirjastoiksi (Hämeenlinna) ja osa venäläisistä kadunnimistä (ja sukunimistä) muutettiin suomalaisiksi. Uspenskin katedraalin edessä ollut Haminan rauhan muistoksi pystytetty Rauhankappeli tervattiin, ja koska sitä ei pystytty puhdistamaan, niin se purettiin 1920, ja joidenkin toiveissa oli tuolloin myös koko katedraalin hävittäminen. Toisaalta Aleksanteri II:n patsas ja Keisarinnan kivi seisovat edelleen Helsingin keskustassa. Suomessa on ollut myös liuta Lenin-patsaita, jotka taitavat nykyään olla jo museoiden varastoissa.

Rakennustaidetta on käytetty politiikan välineenä monella tapaa: 1800-luvulla venäläiset rakennuttivat Tallinnaan Kalevin oletetun haudan päälle Toompean mäelle nykyisen Aleksanteri Nevalaisen kirkon ja Varsovaan samalle pyhälle omistetun katedraalin Puolan vapaustaistelijoiden hautojen päälle. Kirkko oli kaupungin korkein rakennus sen keskeisimmällä paikalla Plac Saskilla. Puolalaiset purkivat kirkon heti (ja parisataa muuta ortodoksikirkkoa) heti 1920-luvun alussa, koska ne olivat heidän mielestään sortajien tietoisesti rakentamia provokaatioita, mikä tietenkin oli osin totta. Viron Kaitseliit on pitänyt edelleenkin ohjelmassaan Tallinnan katedraalin muuttamisen länsimaisemman näköiseksi (sipulitornien poistaminen), koska se tuo ikävän slaavilaisen piirteen kaupungin paraatipaikalle. 

Se, kuinka Riian ortodoksikatedraali muutettiin Tieteiden taloksi, Kazanin katedraali Pietarissa Ateismin ja uskontojen museoksi ja kuinka Iisakinkirkkoon laitettiin Foucault’n heiluri todistamaan jumaluskon hulluutta, ansaitsisi jo oman postauksensa.