Lepakkoarvoitus

Ennen kustantajat laittoivat pieniä kirjanmerkkejä teosten väliin, joissa oli vähäinen mainosisku. Syliini lensi hiljan kuva karvalakkisesta miehestä kivikon keskellä ja teksti "Matti Hällin tuotannolle on ominaista tasapainoinen sommittelu, ja herkkävireinen, taipuisa tyyli; hänen peruslaatunaan on lyyrillissävyinen mietteliäisyys ja leppeä, välkehtivä huumori." Tekstissä minua miellytti ennen muuta tuo puolipiste, joka toi tuulahduksen menneiltä ajoilta. 

Koulussa raskaampaan lukemistoon kuuluivat Ahon lastut (vaikea kieli) ja Hällin sekä Tuurin novellit (talkkunanmakuisia). Luultavasti nyt olisin niitä kypsä lukemaan ja viipyilemään kieliherkkujen äärellä. Luin Sari R:n postauksen Antti Tuurin Uunista ja vakuutuin, että Tuuria kannattaa lukea, varsinkin setäihmisen. Matti Hälli kuuluu myös tähän meditatiivisten kertojien joukkoon.

Päätin tutustua Hälliin hänen ensimmäisen teoksensa, Lepakkoarvoituksen (1939) kautta. Kyseessä on lyhyt dekkari, jonka juoni on laadittu lajityypilleen uskollisesti ja dekkarikieltä käyttäen. Teos ei ole millään tavalla tyypillistä Hälliä, mutta kylläkin tyypillistä ajankuvausta. Hälli kirjoitti vielä myöhemmin pari salapoliisiromaania: Murha meren rannalla (1943) ja Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943). Olen pitänyt salapoliisiromaaneja aikaisemmin turhanpäiväisenä kirjallisuutena, mutta olen tässäkin joutunut muuttamaan käsityksiäni. Minulla on kaksi aikaisempaa dekkaripostausta: Aleksandra Marininasta ja Juhan Pajusta sekä Indrek Harglasta.

(Kuva: Oulun kaupunki)

Kerron lyhyesti kertomuksen raamit, mutten paljasta enempää, jotta mahdollista lukukokemusta ei etukäteen tyhjistettäisi. Ystävykset Ariel Vaara ja Martti Ratamo ovat purjehtimassa ystävänsä konsuli Alf Salmion Tusculum-huvilalle. Heidän sinne saavuttuaan paljastuu, että illan isäntä on murhattu työntämällä hedelmäveitsi tämän kurkun läpi. Ruumiin vierestä pelmahtaa lentoon pohjanlepakko. Epäiltyjen joukko on suuri: konsulin kaksi lasta, autonkuljettaja, vieraana oleva viulisti Elis Borg, konsulin vaimo, entinen tanssijatar Mimi Lenoir ja tämän rakastaja Reino Karanko. Epäilyksen laineet loiskuavat suuntaan jos toiseenkin, ja kuvioon kuuluu myös paikallinen komissaario Japp, nimeltään Helminen, joka kunnostautuu virkaintoisuudella ja väärien johtolankojen seuraamisella. Pientä eroottista virettäkin kertomuksesta löytyy. Lukuisten käänteiden jälkeen varsin yllättävästi pohjanlepakko johtaa rikoksen ratkaisuun. Lepakkoarvoitus tarjoaa varsin nautittavan vanhanaikaisen dekkarikokemuksen. 

Mikä minua on vierottanut salapoliisikirjallisuudesta, on teosten yksiulotteinen ihmiskuva. Henkilöt edustavat tyyppejä, joissa pahuus, nerous, jalous tai aistillisuus kärjistyvät. Niin on myös tässä kertomuksessa: Alf Salmio on juonitteleva nautiskelija, joka on kurjan kohtalonsa ansainnut. Salmion puoliso Mimi on kevytkenkäinen pariisitar, joka osaa kietoa kaikki lähelle tulevat miehet pauloihinsa. Elis Borg on feminiininen ja neuroottinen taiteilijaluonne, joka on valmis monenlaisiin konnankoukkuihin. Piiat ovat piikoja, rengit renkejä ja poliisit ovat yksinkertaisia. Ariel Vaara sen sijaan on suvereeni rikosten ratkaisija, joka tuntuu ymmärtävän kaikkien motiivit. Tästä asenteellisuudesta huolimatta teosta oli mukava lukea, ja loppuratkaisu oli yllättävä. Tiedostavalle lukijalle tämä kirja ei ole; siksi paljon siinä on kansallisia ennakkoluuloja ja vanhahtavaa naiskuvaa. Toisaalta musiikki ja kirjallisuussitaatit tekstissä osoittavat kirjailijan syvempää kulttuuriharrastusta. Bouillabaissen keitto on myös yksi romaanin ulottuvaisuus. Ohessa muutama sitaatti:

Kokonaista viisi minuuttia kesti tätä silmien ja korvien hekumaa, ja sitten tuli hiljaisuus.

Kirjalaudakot upeine teoksineen viivästyttivät hetken katsettani...

Tyttö mahtoi olla oikea Messalina.

Poika on viime aikoina seurustellut autoväen kanssa niin paljon, että on unohtanut säädyllisen kielenkäytön.

Naiset eivät oikein ymmärrä klassikoita...

Viini ja ruoat ovat varmasti kurjan lapsuuden korvike.

Jospa he olisivat edes suomalaisia, niin heidän vaikuttimiaan ymmärtäisi, mutta ranskalaisia...

Hän oli siirtynyt sinutteluun aivan huomaamattaan.

Me olimme tyytyväisä asioiden tilaan ja joimme majassa giniä ja tonic-vettä, jäät uiskentelivat sinertävinä ja ihanan kylminä juomassamme.