Emily Brontë: Humiseva harju

Syksyinen retki Haworthiin Brontë-sisarusten kotiin sai tarttumaan Humisevaan harjuun. Lukukokemus oli neitseellinen, koska en aiemmin ollut tutustunut sisarusten tuotantoon. Olin joskus koululaisena ostanut kirjan englantilaisen painoksen Penguin-kirjana, mutta kieli oli kovin vaikeaa lyhyttä englantia opiskelleelle lukiolaiselle ja lukuhommat jäivät silloin siihen. 

Brontën perheen talo (talo oli pappila) sijaitsee mäen päällä, josta avautuvat näkymät perienglantilaiselle hautausmaalle ja Yorkshiren nummille - kummatkin elementit ovat elävänä läsnä Humisevassa harjussa. Kun olin aluksi kytkenyt Austen-moodin päälle, huomasin varsin pian, että tässä ollaan tekemisissä toisenlaisen kirjallisuuden kanssa. Kertomus oli vangitseva, väkevä, goottimainen ja moderni. 

En käy nyt juonen kimppuun, koska säästän löytämisen ilon lukijoille. Nostan esille muutamia näkökulmia ja henkilöitä, jotka minua liikuttivat. Kirjan luettuani tuli ensimmäisenä mieleen seuraava kohta Laulujen laulusta: 

Rakkaus on väkevä kuin kuolema,

kiivas ja kyltymätön kuin tuonela.

Sen hehku on tulen hehkua,

sen liekki on Herran liekki.

Suuret vedet eivät voi sitä sammuttaa, virran tulva ei vie sitä mukanaan. Jos joku tarjoaisi talot ja tavarat rakkauden hinnaksi, hän saisi vain toisten pilkan.

Jos vähän maallisemmin asiaa katselee, tulee mieleen tuhoava eros: torjuttu tai tukahdutettu rakkaus kääntyy tuhoavaksi voimaksi (esim. Euripideen Faidra). Tämän tuhon ja rakkauden keskiössä on Heathcliff, joka ei suostu mihinkään sovinnaisiin ratkaisuihin, vaan vie kostonsa johdonmukaisesti loppuun saakka. Heathcliff on väkevä ja hän ennen kaikkea mies. Hän haluaa olla uskollinen todelliselle itselleen eikä suostu tekemään kompromisseja muuta kuin välineenä todellisten tarkoitusperiensä toteuttamiseen. Muut romaanin miehet ovat persoonina yksiulotteisempia (paitsi tietenkin Hareton, jonka Catherinen sivistysinto muuttaa aivan toisenlaiseksi). 

Heathcliffin rakkauden kohde Catherine tekee elämän arpajaisissa huonon valinnan tyytyessään sovinnaiseen suhteeseen Edgar Lintonin kanssa (johon sopisivat Aulikki Oksasen sanat Jos sinä rakastat kirjoja), mikä takasi hänelle taloudellisen turvan ja säädynmukaisen elämän. Tästä valinnasta saivat sitten kärsiä tulevat sukupolvet. Kirjailijan viesti lukijalleen lienee selvä.

Romaania lukiessa saa välillä tuntea oikeita kauhunhetkiä: sekä kodit että nummet huokuivat ahdistusta ja pidäteltyä väkivaltaa. Perheväkivaltaa oli myös riittävästi tarjolla. Mitään kartanoidylliä ja kohotettuja pikkusormia teekutsuilla ei romaanista löydy. Ympäristöt on kuvattu niin elävästi, että tarkalleen tietää, millaista oli Humisevassa harjussa ja Rastaslaaksossa. Jos tämä olisi nykyromaani, olisi siinä runsaasti väkivaltaa ja seksiä. 

Innostavaa romaanissa on myös jatkuva kertojanäkökulmien muutos. Lukijan täytyykin olla tarkkana, kuka milloinkin kertoo ja mitä. Kertoja saattoi puhua kirjasta, joka oli jonkun huoneen ikkunalaudalla. Kirjan sisäkanteen oli taas sitten kirjoitettu teksti, mistä avautui seuraava kertomus... Hienoja toisiinsa upotettuja kerronnallisia maailmoja! 

Voi vain kuvitella, miten romaani on aikanaan otettu vastaan, koska se on kaikin tavoin epäsovinnainen ja lisäksi vielä naisen kirjoittama. Nykylukijallekin tulee usein ajatus, että miten nämä ihmiset voivatkin olla niin ankeita toisilleen. Toisaalta luterilaisena ei voi uskoa ihmisen hyvyyteen. Ei liene uskonut Emily Brontëkään. Joka tapauksessa hieno lukukokemus, joka täytyy toistaa, koska teos on monikerroksinen, kuten kunnon klassikon tuleekin olla. 

Humiseva harju avautuu Brontën talon takana

Haworthin kirkkomaa ja Pyhän Mikaelin kirkko, missä on Emilyn hauta