 |
| Vesiportinkatu, vanhan Suomen kaunein katunäkymä |
Lokakuinen työmatka vei muutamaksi päiväksi sateiseen Viipuriin. Kaupunkiin matkaajan täytyy varautua henkisesti monenlaisiin koettelemuksiin, liittyen kaupungin menneisyyteen ja nykyisyyteen. Nykyisyyttä leimaa postsovjeettinen ilmapiiri, mikä parhaiten näkyy rakennussubstanssin rapautumisena ja yleisenä soromnoo-meininkinä. Moskovalaista dynamiikkaa täältä ei löydy. Menneisyys taas tulee mieleen siinä, mitä kaikkea olisi saattanut olla, jos kaikesta tästä olisi pidetty huolta ja sitä olisi enennetty. Suomalaisten lienee syytä jättää henkiset hyvästit tälle kaupunkihelmelle, joka vähitellen vajoaa slaavilaisuuden suohon. Viipuri on avoin haava, jota ei hoideta.
Linnoituksen kaupunginosassa kulkiessa oli sellainen olo, että sota olisi päättynyt vasta eilen. Kulkija miettii, kuinka ihmiset jaksavat jatkuvasti elää tällaisessa ympäristössä. Eikö raunioiden ja rappion jatkuva näkeminen jätä heihin jo sielullisia jälkiä? Nämä ovat kysymyksiä, joihin ei ole yksiselitteistä vastausta ja jotka liittyvät syvästi kansalliseen ja poliittiseen problematiikkaan.
Kun Pohjoisvallilta kääntyy Hackmanin talon nurkalta Vesiportinkadulle avautuu siinä ainutlaatuinen katunäkymä: Vesiportinkatu. Kadun päässä sijaitsi keskiajalla portti, josta päästiin merenrantaan. Katsoipa katua sitten Linnankadulta merelle tai Pohjoisvallilta Tuomiokirkon kellontornin suuntaan, on se aina yhtä vaikuttava. Katua pidetiin ennen Suomen kauneimpana ja kuvatuimpana katunäkymänä, eikä suotta: siinä on jotain suomalaista ja samalla välimerellistä. Rakennusten mittakaava ja monimuotoisuus on juuri oikea ja katu päättyy kauniisti jaloon kellotorniin. Viipurin oma kirjailija Lempi Jääskeläinen kuvaa tätä katua näin teoksessa Rakas kaupunki: "Muistan myöskin Vesiportinkadun... Se oli niitä vaikuttavia pieniä katuja, joiden mittasuhteissa oli viisaampien aikakausien salaisia tehokeinoja. Mahdotonta on sanoa, mikä se teki senkin kadun niin innoittavaksi. Käännyn vielä muistissani Katariinankadulta Vesiportinkadulle, laskeudun alas rinnettä nautinnollisesti kuin jonkun onnen ympäröimänä".
Pysähdyn nyt muutaman talon luo noustessani mäkeä ylös.
Eino Fahleniuksen funkkiskaunotar vuodelta 1939
Ylläoleva mallikuva on Virtuaaliviipurin sivuilta(http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/). Sivuilla kannattaa muutenkin historianystävän poiketa, koska siellä voi tehdä virtuaalisen matkan vuoden 1939 Viipurin katuja pitkin. Sivuilla on talojen rakennushistoria esitetty hyvin, ja mukana on myös vanhaa ja uutta filmimateriaalia. Fahleniuksen suunnittelema asuintalo on ollut huomattavan hieno mitoitukseltaan ja myös sijaintinsa puolesta Pyhän Hyacinthuksen kirkon vieressä Karjaportinkadun ja Vesiportinkadun kulmassa. Neuvostovallan kouran kosketuksen näkee nykyään rakennuksen kaikkinaisena tärviönä. Esimerkiksi kolmannen kerroksen hieno sisäänvedetty terassi on katettu ja kattorakennelma tuettu kömpelöillä pylväillä. Rakennus näyttää siltä, kuin se olisi osa Krasnyi komsomolets-sanatoriota Mustan meren rannalta.
Tämä on rakennuksen nykytila.
Seuraava rakennus on Pyhän Hyacinthuksen kirkko. Se on peräisin 1400-luvulta, mutta annettiin katolisen seurakunnan käyttöön 1802. Kirkko palveli puolalaisia ja liettualaisia sotilaita. Nimensä kirkko on saanut Puolan Pyhän Hyacinthuksen eli Jacek Odrowążin mukaan, joka toi dominikaanisääntökunnan Puolaan. Kirkko palveli Viipurin katolisia aina vuoteen 1944. Neuvostolan aikana kirkko oli lasten taidekouluna ja nykyisen se rapistuu käyttämättömänä.
Kirkolla on ollut myös kirjallisuushistoriallista merkitystä. Lempi Jääskeläinen kirjoittaa teoksessaan "Kevät vanhassa kaupungissa" seuraavasti: "Lopullisen sysäyksen aiheelle sain jouluyön messussa roomalaiskatolisessa Pyhän Hyacinthuksen kirkossa Vesiportin kadun varrella. Päätin kirjoittaa kirjan nykyajan roomalaiskatolisesta luostarista. Minua oli järkyttänut eräs uutinen... Eräs suomalainen naismaisteri, luterilainen, oli yhtäkkiä kääntynyt roomalaiskatoliseen uskoon, matkustanut Roomaan ja mennyt siellä luostariin, jossa oli vihitty nunnaksi. Ajattelin, että pohjoismaiselle nuorelle naiselle, joka oli tottunut lapsuudesta asti henkiseen vapauteen, luostari ei ollut oikea paikka." Jääskeläinen julkaisi vuonna 1934 teoksen Nunna, joka joutui välittömästi katolisen kirkon kiellettyjen kirjojen listalle.
Jos haluaa tutustua vanhaan Viipuriin kirjallisuuden kautta, on syytä alkaa lukea Lempi Jääskeläistä, oman aikansa Kaari Utriota, joka oli 1930-1950 lukujen painosten kuningatar historiallisilla romaaneillaan, jotka pääasiassa sijoittuvat Viipuriin. Jääskeläisen tyyli on sujuvaa, ihmiskuvaus tosin hieman yksiulotteista, mutta ympäristöjen ja historiallisten miljöiden kuvaajana hän on mestarillinen. Wikipediaan on joku törkypallo kirjoittanut ala-arvoisen artikkelin tästä suomalaisen historiallisen romaanin grand old ladystä - toivottavasti joku korjaa sen pian.
Pyhän Hyacinthuksen kirkko
Pyhän Hyacinthuksen takana on konsuli Harry Wahlin talo. Wahlit olivat rikastuneet Saimaan kanavalla käydyllä kaupalla. Harry Wahl oli olympialaisten kilpapurjehtija ja hän keräili Stradivarius-, Guarneri- ja Amati-viuluja, joita omisti alun toistasataa. Sodan tiimellyksessä arvokkaasta kokoelmasta saatiin pelastettua noin 30 viulua, loput hoiteli uusi isäntä ties minne. Viulujen kohtalosta on Maija-Stiina Roine kirjoittanut teoksen "Harry Wahlin viulut". Tässäpä esikuvaa meidän nykyrikkaillemme: tehkää rahoillanne jotain sellaista, joka rakentaa tämän maan kulttuuria - rikkaus velvoittaa!
Katu päätyy Vanhan Tuomiokirkon kellotorniin.Viipurin keskiaikaisen Tuomiokirkon kellotorni on 1600-luvulta. Nykyisen ulkoasunsa se sai vuonna 1795 kuvernementin arkkitehdin Johann Brockmannin suunnittelemana. Kellotornissa on ilmolalaisen kellosepän Joh. Könnin kellokoneisto, joka asennettiin kellotorniin 1848. Kellotornin saneeraus olisi seuraava kohde Viipurissa, kun Aallon kirjasto on nyt entisöity. Torni on ollut Viipurin tunnus ja siihen kulminoituu koko kaupungin arkkitehtuurin ainutlaatuisuus. Kellotorni on tällä hetkellä todella kurjassa kunnossa, mutta kello käy kuitenkin ajalleen. Katso tähän vielä filmi kellotapulista ja kuuntelen sen muinaista ääntä. http://virtuaaliviipuri.tamk.fi/fi/block/6
Tuomiokirkon kellotapuli 1600-luvulta
Surkuhupaisalta se tuntuu nykyään katsella ennen kauniiksi mainittua kaupunkinäkymää. Ilmeisesti meidän on hyvinvoinnissamme vaikea kuvitella niitä oloja, joissa Viipurin nykyiset asukkaat joutuvat elämään. Muuten ei oikein voi käsittää sitä, miten kauppahallin tornin ympärillä on rakennustelineet kymmenisen vuotta. Tai miten vaikkapa Domuksen talo on käytännössä rauniona keskellä kaupunkia 70 vuotta sodan päättymisen jälkeen. Minulla on muuten yöpöydän päällä nykyviipurilaisen taiteiljan akvarelli kellotornista Vesiportinkadulta nähtynä.
VastaaPoistaVenäjän kansa on valitettavasti kaikkien onnettomien eksperimenttien ja huonon politiikan maksumiehenä. Uudistuksen tulisi alkaa koko koululaitoksen remontista ja oman historian kriittisestä tarkastelusta. Töitä olisi paljon, mutta hallitsevien intressit ovat aivan jossain muualla.
VastaaPoistaKiitos mainiosta kirjoituksesta. Lempi Jääskeläisesta olen tosin kirjoittajan kanssa hiukan eri mieltä. Esim. hänen romaanissaan Vanha Markovilla on rakennus sijoitettu noin kilometrin päähän todellisesta Markovillasta, jonka sijainnin voi nähdä mm. vuoden 1935 kartalta. Samoin Jääskeläinen kertoo, että signor Motti omisti hotelli Andrean. Tämä ei voi pitää paikkaansa, koska kyseinen hotelli perustettiin vasta kun Motti oli jo ajat sitten siirtynyt tuonilmaisiin.
VastaaPoistaSensijaan Jääskeläisen henkilökuvausta, varsinkin naisten osalta, pidän hyvin elävänä, monipuolisena ja mielenkiintoisena.
Kiitos mielenkiintoisesta kommentista! Otan vähän sanojani takaisin tuosta ihmiskuvauksesta. Naisen sielunliikkeitä hän kuvaa kyllä hyvin. Joskus jää vaivaamaan tietynlainen sovinnaisuus, mutta täytyy ajatella, että teokset on kirjoitettu jo 70-80 vuotta sitten. Jääskeläistä sietäisi lukea vielä nykyäänkin enemmän jo pelkästään erinomaisen historiallisen kuvauksen vuoksi.
VastaaPoista