Rooman päiväkirja 25.5.2018

Pietarinkirkon kupoli

"Samalla tavalla Rooman rakastaja koettaa yhä uudelleen maalata jonkin piirteen, jonkin värin Rooman kasvoista. Hän tekee sen tyydyttääkseen rakkauttaan ja koska hän uskoo, että vaatimattominkin hymni Kaupungin kunniaksi on oikeutettu aiheensa arvoon nähden."  (Kersti Bergroth Maailman Rooma)

Laokoon ryhmä

Tämä päivä oli varattu kolmelle kohteelle, Vatikaanin museoille, Pietarinkirkolle ja La Cripta dei Capuccinille. Ensimmäinen oli varsinainen ruljanssiriihi, jossa jonotettiin, marssittiin jonossa ja kuunneltiin italiankielisiä silenzio-komentoja kovaäänisistä. Oltiin siis supernähtävyydessä, jonne ei välttämättä enää tämän jälkeen halua mennä. Oppaamme Silja oli kuitenkin rakentanut visiittimme pedagogisesti viisaasti kertoen etukäteen perusteellisesti Sikstiinläiskappelin freskoista ja valiten matkalla sinne mielenkiintoisia taideteoksia, joiden ääressä ehdimme pysähtyä. Laokoon ryhmä herätti koulumuistot mieleen, oli kuin olisi nähnyt vanhan tutun. Keisari Neron punaisesta porfyyristä tehty kylpyamme hänen Domus Aureastaan toi myös kouluajan mieleen, koska Neron hahmo kiehtoi kovasti, varsinkin Sienkiewiczin Quo vadiksen jälkeen. Kersti Bergroth kirjoittaa Nerosta varsin analyyttisesti kirjassaan Maailman Rooma, jota tunnun siteeraavani nyt jatkuvasti. 

Näimme myös Platonin rintakuvan, jota myöhemmät taiteilijat ovat käyttäneet kuvatessaan apostoli Paavalia. Sinänsä liikuttavaa, kun ajattelee platonismin vaikutusta kristinuskoon. 120 metriä pitkä karttagalleria oli juhlallinen tila, jossa oli kuvattuna Italian maakunnat. Erityisesti jäi mieleen kuva Lepanton taistelusta. Tämä taistohan kuuluu niihin suuriin tapahtumiin Poitiers´n ja Wienin taistelujen ohella, jolloin islamin leviäminen Eurooppaan estettiin. Tähän tematiikkaan liittyen oli gallerian päässä Sobieski-sali, jossa oli jättiläismaalauksessa kuvattuna Wienin taistelu vuonna 1683, jolloin Habsburgit Puolan kuninkaan avulla voittivat Osmanien valtakunnan. Tästä rytäkästä jäi meidän iloksemme kahvilakulttuuri, kun osmanien jättämistä kahvisäkeistä alettiin keittää melange-kahvia. Tämä islam-dialogi oli nähtävissä monissa muissakin museon taideteoksissa: pahikset olivat aina tummia turbaanipäitä. Pitäisi varmaan kieltää tällaiset vihataideteokset...

Keisari Neron porfyyrivanna

Platonin rintakuva, Paavalin esikuva

Karttagalleria

Sikstiiniläiskappeliin kehotan tutustumaan kirjallisuuden avulla. Tila oli synkkä, kovaäänisistä kaikuivat kolkot komentohuudot ja turistia oli joka puolella. Kaikin puolin ahdistava paikka, josta tahtoi vain pikaisesti päästä pois, vaikka olikin maailmantaiteen lähteen äärellä. Subiacon keskiaikaiset freskot liikuttivat minua paljon enemmän kuin nämä Michelangelon trimmatut Tom of Italy lihaskimput. 

Olin edellisen kerran käynyt Pietarinkirkossa vuonna 1974. Silloin saattoi vapaasti kävellä kirkkoon sisään ja katsella mikä kiinnosti. Tosin 1972 unkarilainen vandaali vahingoitti Michelagelon Pietà-veistosta, ja sen eteen oli jo tuolloin laitettu lasisuoja. Nyt on toisin: turvatarkastusten ja jonotuksen kautta pääsee kirkkoon. Tosin kirkko on niin valtava, että isokin väkimäärä hukkuu sinne hyvin, toisin kuin Vatikaanin museoihin. Kirkko on myös luterilaiselle ehdoton tutustumiskohde: ilman kirkon rakentamisen synnyttänyttä anekauppaa ei reformaatiotakaan olisi ollut ainakaan siinä muodossa, jonka me tunnemme. Ollaan siis oman tunnustuskunnan synnyn juurilla. 

Johannes XXIII hauta

Pietarinkirkko on loputon taiteen aarreaitta, enkä aio nyt puuttua kuin muutamaan, ehkä kehälliseen asiaan. Kirkkoon on haudattuna Johannes XXIII, jonka aikana katolista kirkkoa uudistettiin voimakkaasti. Hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt jossain muualla, luultavasti oli kyseessä translaatio, jolloin pyhäinjäännöksiä kuljetetaan muualle palvottaviksi. Myös paavi Johannes Paavali II on haudattuna kirkkoon. Kummatkin paavit ovat merkittävällä tavalla rakentaneet kirkkoaan. Itä-Euroopan kommunistivaltiot eivät olisi niin nopeasti tulleet tiensä päähän ilman Johannes Paavali II:n toimintaa. Mieleen pullahti Puolan juutalaisen Kazimerz Brandysin päiväkirjat vuosilta 1978-1981, joissa hän kuvaa paavin vierailu Puolaan vuonna 1979. Harmaa, masentava katukuva tuntui muuttuvan aivan toisenlaiseksi, tuntemattomat ihmiset puhuivat kaupungilla keskenään ja toivo uudesta, paremmasta Puolasta heräsi paavin aloittaessa puheensa sanoin: "Veljet ja siskot, älkää pelätkö!" Tämä kaikki liittyy siihen ihmeeseen, että kommunismi loppui Euroopassa valtiomuotona.

Historian siipien havinaa on myös kirkossa olevalla porfyyrikehällä, jossa oli kruunattu yli kymmenen Saksan keisaria. Kirkossa oli myös jonkun paavin hautamuistomerkissä kuvattuna hyve polkemassa kantapäillään karttaa, jossa oli kuvattuna koko reformoitu Eurooppa. 

Ihailimme Michelangeloa ja Berniniä ja siirryimme sitten lopuksi kirkon kryptaan, missä oli suuri määrä paavien ja piispojen sarkofageja, eri katolisten maiden nimikkokappeleita ja olipa myös tyhjä sarkofagi, johon luultavasti Benedictus XVI tullaan hautaamaan. 

Saksan keisarien kruunauspaikka

Pietarinkirkosta lähdimme päivän viimeiseen kohteeseen. Kävelimme Cafe Grecon ohi ja nousimme Espanjalaisia portaita pitkin ylös. Santa Maria Immacolata a Via Veneton eli Neitsyt Marian neitseelliselle sikiämiselle omistetussa kirkossa on kapusiinimunkkien ossuarium, luukappeli, tai oikeammin kuusi peräkkäistä kappelia, jotka on rakennettu ihmisen luista ja pääkalloista. Sisäänkäynnin yläpuolella on teksti "Me olimme sitä, mitä te olette, ja teistä tulee samanlaisia kuin me olemme." Siinäpä sanaa viikonlopuksi. Tämä on kyllä yksi katolisen spiritualiteetin äärimuodoista. Vaikea sanoa, mitä siitä ajattelee. Päivän ylenpalttista antia sulattelin hotellin puutarhassa päiväkirjaa kirjoitellen ja jasmiinintuoksua haistellen.

La Cripta dei Cappucinin ossuarium (Kuva: Wikimedia)

Rooman päiväkirja 24.5.2018

Tämä päivä toi retken Subiacoon, San Benedetton luostariin, joka sijaitsee 75 kilometrin päässä Roomasta. Paikalla oli alunperin Rooman akvedukteja palvelevia patojärviä ja keisari Neron huvila, jonka kivistä sitten luostari myöhemmin pystytettiin. Luostari on rakennettu vuoren rinteeseen, missä on luola, jossa Benedictus Nursialaisen kerrotaan asuneen vuoden 500 vaiheilla. Benedictuksen vaikutus on ollut suuri läntisen luostarilaitoksen syntyyn (mm. benediktiinien luostarisääntö). Myöhemmin sääntökunnan keskus siirtyi Monte Cassinoon. Benediktiinit eivät vaellelleet, vaan heille oli tärkeää stabilitas loci. Heidän spiritualiteettinsa ydin on sydämen avautuminen Jumalalle, joka saavutetaan askeesin, rukouksen ja työnteon kautta (ora et labora). Luostarien piti olla optimaalisia ympäristöjä hengelliselle kasvulle, ja niistä tuli ajan mittaan myös kristillisen oppineisuuden keskuksia. Edellinen paavi Benedictus halusi sitoutua tähän perinteeseen valitessaan itselleen nimeä. (Tässä olen osin lainannut Joona Salmisen matkamonistetta Roomamme).

Luostari on erityisen kuuluisa 1300-luvulta peräisin olevista freskoistaan. Vanhimmat niistä olivat peräisin jo ennen 800-lukua. Kirkkotila muodostui useassa kerroksessa olevista saleista, joiden seinät oli peitetty Raamatun kertomusten kuvituksilla. Ikonografinen maailma oli niin rikas, ettei tiennyt, mitä olisi tarkemmin katsonut. Mieleeni jäi alempana kuvattu Betlehemin lastenmurha. Lapsiparoilla on samanlainen kylkistigma kuin Jeesuksella ja he näyttävät surullisilta, Herodeksen sotilaat ovat kuin haluaisivat sanoa, ettei tämä ole kivaa. Vain yksi miekka on näkyvillä ja sekin on osin kätketty selän taakse. Äitien suru on hillittyä. Hieno esitys kauheasta aiheesta. Seuraavana päivänä Vatikaanin museossa näkemämme Rafaelin piirustuksen mukaan tehty kuvakudos lastenmurhasta on kyllä dynaaminen ja dramaattinen, mutta tämä Subiacon vanha fresko on lähempänä totuutta. Keskiaikaisessa kirkkotaiteessa tunteet on kätketty pieniin eleisiin ja ilmeisiin. Niiden tulkinta vaatii aikaa ja pysähtymistä. 

Nk. pyhien portaiden freskoissa on kuvattuna em. Betlehemin lastenmurha, avattu hauta, missä madot syövät ruumiin kasvoja ja kiitolaukkaa ratsastava kalmo. Pahikset näyttävät turkkilaisilta asujaan myöten... Mielenkiintoisia ovat myös varsin moniselitteinen kuva Neitsyt Mariasta morsiamena Jeesuksen vieressä ja sukupuoleton Jeesus ottamassa kastetta Jordan-virrassa. 

Subiacon benediktiiniluostari

Paavi Innocentius III

Benedictuksen luola, Sacro Speco

Bethlehemin lastenmurha

Pyhät portaat

Ristiinnaulitseminen

San Benedetton luostaria ylläpitää luostarin alapuolella sijaitseva Pyhän Scholastican luostari. Scholastica oli Benedictuksen sisko, oppinut nunna, jonka vertauskuva on kyyhkynen. Kuollessaan hänen sielunsa lensi tiettävästi taivaaseen kyyhkysen muodossa. Kansan suussa tämä nimi kääntyi Suomessa muotoon Lastikka. Luostarin portin päällä lukee ORA ET LABORA. Sisältä löytyy kolme toinen toistaan viehättävämpää luostarinpihaa. Oli kuin olisi astunut johonkin salaperäiseen luostaripeliin sisään. Kaikkein mielenkiintoisin paikka on kirjasto, jossa oli näytteillä inkunaabeleiden ja monien kauniiden käsikirjoitusten lisäksi mm. Augustinuksen De Civitae Dein ensimmäinen painos. Tässä vaiheessa kaiken kauniin ja ihmeellisen näkeminen oli jo kirvoittaa kyyneleen silmästä. Söimme luostarin ravintolassa parhaan aterian koko matkan aikana. Tarjolla oli myös luostarin omaa viiniä. Yöpyäkin olisi voinut 37 euron hintaan. Mainio paikka kaikin puolin.  

Scholastican luostarin sisäpiha

Subiacosta ajoimme vielä iltapäivällä Abbazia di Casamariin, sistersiläisluostariin, jonka benediktiinit olivat perustaneet noin vuoden 1000 tienoilla. Myöhemmin Clairvaux´n sistersiläiset ottivat luostarin haltuunsa. Meitä opasti iätön sistersiläismunkki, ja kiitokseksi lauloimme hänelle moniäänisesti Maa on niin kaunis. Jylhyydessään ja yksinkertaisuudessaan tämä luostarikirkko oli todella vaikuttava ja ennen muuta hengellinen tila. Päivä oli hyvin mieleenpainuva. Kristillistä kuva- ja rakennustaidetta oli nautittu runsaasti.

Abbazia di Casamari

Valo siilautuu kirkkoon alabasteri-ikkunoiden läpi

Äiti ja lapsi hartaudenharjoituksessa

Kävelyllä Viipurissa V: Uno Ullbergin jalanjäljissä

Viipurin Suomalainen kirjallisuusseura on toiminut vuodesta 1845 lähtien tavoitteenaan vaalia Viipurin kirjallista ja kulttuurista perintöä julkaisemalla uusinta Viipuria koskevaa tieteellistä tutkimusta sekä järjestämällä keskustelu- ja esitelmätilaisuuksia. Seuran toiminnan puitteissa järjestettiin 11.-13.6.2018 opintomatka Viipuriin, jossa tutustuttiin Uno Ullbergin arkkitehtuuriin. Matka vetäjänä oli seuran esimies, dosentti Pentti Paavolainen ja asiantuntijana arkkitehti, TT Petri Neuvonen. Mukana oli myös muita Viipurin tuntijoita, jotka rikastivat kävelyretkiämme esityksillään. 

Uno Ullberg on nimenomaan Viipurin arkkitehti, vaikka hän on suunnitellut taloja myös muualle Suomeen. Hänen parhaat työnsä ovat jääneet luovutettuun Karjalaan. Viipurissa näkyy koko hänen työnsä kaari: jugendista klassisimin kautta funktionalismiin. Useimmat Ullbergin rakennuksista ovat varsin huonossa kunnossa taidemuseota lukuun ottamatta. Hän on suunnitellut 15 kohdetta vanhaan kantakaupunkiin. Ullbergin ansiona on pidetty hänen hienovaraista suhdettaan rakennettuun menneisyyteen ja uusien rakennusten onnistunutta sovittamista niihin. Hänen arkkitehtuuriaan leimaa mittasuhteiden taju sekä materiaalien että detaljien hienostuneisuus. 

Ensimmäinen kohteemme oli Viipurin Diakonissalaitos vuodelta 1931. Laitoksen synnyn kannalta on Hackmanien suvulla ja Viipurin Saksalaisella seurakunnalla ollut keskeinen asema. Kaiserwerthiläinen diakonia-aate levisi Saksan ja Viipurin saksalaisten kautta Suomeen. Diakonissalaitos erikoistui myöhemmin erityisesti silmäsairauksien hoitoon. 

Viipurin Diakonissalaitos alkuperäisessä asussaan (Kuva: Museovirasto)

Nykyasussaan on tunnistettavissa laitoksen päädyn suuret ikkunat, mutta kaikki muu rakentaminen laitoksen yhteyteen on ollut kovin kömpelöä. Mitä yksinkertaisempaa arkkitehtuuri on, sitä suuremmat vaatimukset asetetaan detaljeille, kuten listoitukselle, ikkunoille, oville jne. Tämä puoli ei ole ollut uuden isännän vahvuus, ja siksi niin monet restauroidutkin rakennukset kärsivät puutteellisesta toteutuksesta (tämä ei tosin koske Aallon kaupunginkirjastoa). Rakennuksessa on selvästi nähtävillä funktionalistisia piirteitä, mutta muuten se asettuu 1920-luvun klassisimin maisemiin. Tämä on muutenkin tyypillinen piirre Ullbergin Viipurin arkkitehtuurille.

Seuraava kohde oli Maakunta-arkisto Tervaniemellä. Autonomian ajalla suunnitellun ortodoksisen kirkon perustan päälle rakennettu arkistorakennus näkyy kauniisti Linnansillalle ja vanhaan kaupunkiin. Rakennusta ei päässyt lähemmin katsomaan, koska vartija tuli ajamaan meidät pois. Lipputangon päässä oli ylväänä vielä W kaupungin tunnuksena. Sisäänkäynti on aistikkaasti suunniteltu: hiottua punaista graniittia, nerokas kaideratkaisu ja oven kauniit detaljit. Rakennuksen massoittelu on hieno, luoden rakennukseen ja sen ympäristöön juhlavan tunnelman. Arkiston takana on sakean pensaikon peittämänä iso kasarmialue, ja mäellä on myös Pietari Suuren patsas, joka syrjäytti isännänvaihdoksen yhteydessä Suomen leijonan. Leijonan löydät tänään puoliksi hyljättynä Monrepos´n puistosta. 

Viipurin maalauksellisimmat kadut ovat Karjaportinkatu ja Vesiportinkatu. Karjaportinkadulla on yksi Ullbergin suunnittelema talo. Katu alkaa Kauppatorilta, vasemmalla ovat kauniit Pirunkirkon ja Thesleffin jugendtalot. Mustainveljestenkadulla näkyy palanut 1700-luvun talo ja uudisrakennus "Linna", joka muistuttaa lähinnä Baba Jagan mökkiä. Nykyarkkitehdeillä ei näy olevan Uno Ullbergin silmää sille. kuinka rakennetaan historialliseen ympäristöön. 

Mennyt ja uusi aika kohtaavat: Aleksandrin ja Innan pallogrilli historiallisella parvekkeella

Karjaportinkatu merelle päin

Ullbergin suunnittelema Hackmanin sokerimakasiini ulottuu läpi koko korttelin Pohjoisvallilta Karjaportinkadulle. Pohjoisvallin puoli on postinkeltainen, Karjaportinkadun puoli helmenharmaa. Makasiinin portti tuo mieleen egyptiläisen arkkitehtuurin tai Suomenlinnan Kuninkaanportin. Rakennus edustaa 1920-luvun rakennustaidetta parhaimmillaan, vaikka onkin teollisuusrakennus. Erik Bryggmanin varhaisemmat rakennukset Turussa ovat myös tämän henkisiä. Hackmanin varaston kautta kulkivat koko itäisen Suomen sokeritoimitukset.  

Karjaportinkatu vuonna 1941 (Kuva SA-kuva)

Hackmanin sokerimakasiinin portti

Matka jatkui eteenpäin. Vesiportinkadulla muisteltiin Lempi Jääskeläisen ja Kersti Bergrothin kuvauksia tästä erikoisesta kadusta, jossa yhtyy pohjoinen ja eteläinen tunnelma. Vasemmalle puolelle jäi myös keskiaikainen talo, jota on ehostettu "historialliseksi" korkealla harjakatolla. 

Kadun päässä oli Hackmanien talo, joka on Ullbergin ensimmäisiä suuria suunnittelutöitä. Talossa oli sekä liiketilat että Hackmanien yksityisasunto. Talon on nyt asumaton ja sen hienostuneet sisätilat ja taideteokset ovat tuhoutuneet. Talon kivijalassa on sodan jälkiä, ja toisella sivulla on kiveen hakattuna arkkitehtien nimet. Julkisivun kivenkäsittely on taidokasta, siinä on jotain wieniläishenkistä. Rakennus kokonaisuutenaan on rakennustaiteellisesti merkittävä, hyvin verrattavissa vaikkapa Stocklet´n palatsiin Brysselissä.   

Hackmanin palatsi

Kävelymme jatkui Piispankatua pitkin, missä oli vanhoja porvaristaloja ja piispantalon päälle rakennettu uudempi talo. Viipurin vanhat kadut olivat syntyneet muinaisten karjapolkujen pohjalle. Orgaanisuus ja monikerroksellisuus ovat tässä kaupungissa elävänä läsnä, vaikka (tai ehkä juuri siksi), ettei paljoakaan ole korjattu tai uutta rakennettu.

Vilkaistessa vasemmalle Linnankadulle, heilui tuulessa ikoninen viipurinrinkeli, ja tuomiokirkon kellotorni oli hupussa korjaustöiden vuoksi. Muutenkin kaupungissa korjattiin monia arvorakennuksia. Kunpa Vanha tuomiokirkkokin korjattaisiin ja myös vähän matkan päässä oleva Dominikaaniluostari! Luostarinkatu on täynnä suomalaista kulttuurihistoriaa. 

Viipurin Panttilaitoksen talo

Luostarinkadulla on Viipurin Panttilaitoksen talo vuodelta 1931. Talo on ensimmäinen Viipurissa, jossa käytettiin nauhaikkunoita. Talo on edelleenkin hyvässä kunnossa ainakin ulkoa päin. Seuraavat Ullbergin talot olivat As.Oy Pampplan ja Varjon talot Etelävallilla. Rakennukset ovat kuin varjo siitä, mitä ne olivat 1920-luvulla. Vain talon aihion voi tunnistaa. Mittasuhteetkin ovat muuttuneet, koska korkea harjakatto on muutettu matalaksi. Talot sijaitsevat hienolla paikalla: asunnoista on suora näkymä Viipurin lahdelle. Ullberg asui myös itse Pamppalassa.

As. Oy Pamppala

As. Oy Varjo

Pamppalankatu

Lehtovaaran talon nykytila

Vehreää ja kauniisti kumpuilevaa Pamppalankatua pitkin siirryttiin raunioituneiden kortteleiden ja aistikkaiden 1700-luvulta peräsin olevien yksityistalojen ohi Linnankadun kautta (raunioituva Domus ja Lempi Jääskeläisen muisto!) Harmaiden veljesten kadulle, missä oli Ullbergin suunnittelema tanskalaishenkinen  Dippelin toimi- ja asuintalo. Dippelien veljekset vaikuttivat monella tavalla Viipurin talous- ja kulttuurielämässä. Carl Eduard Dippelin päätyöstä, Viipurin tuomiokirkosta, ei ole enää jäljellä muuta kuin kivijalkaan tehty muistomerkki. 

Aamupäivän retki päätyi Lehtovaaran talon luo, joka on puolirauniona odottamassa purkua tai pelastusta. Edellisestä linkistä näet talon alkuperäisen asun Virtuaali Viipurin sivuilta. Talon nykyasu ei anna aavistaa talon muotokielen rikkautta.

Otto-I. Meurmann pitää Ullbergin päätyönä Pyöreän tornin muuttamista ravintolaksi. Hän kirjoittaa seuraavasti: "Siihen työhön hän sai upottaa kaiken rakkautensa historialliseen kotikaupunkiinsa ja syventyä pieniä yksityiskohtia myöten luomaan tunnetta täynnä olevia huonetiloja, missä ikään kuin saattoi kuulla historian hengettären siipien suhinaa." Pyöreän tornin seinämaalaukset heijastelevat 1920-luvun historiankäsitystä à la Kumpujen yö. Venäjä ei ole muuten läsnä kuin Viipurin pamauksessa.

Pyöreän tornin seinäkoristusta

Iltapäivän retki alkoi Paraatikentältä, joka Kauppatorin ja Raatihuoneentorin kanssa muodosti aikoinaan kolmen kentän sarjan. Nykyään Paraatikenttä on puistona, jota koristaa mm. Agricolan patsas, jonka Viipurin Suomalainen Kirjallisuusseura aikoinaan hankki kaupungin koristukseksi Dippelin Tuomiokirkon eteen. Raatihuoneentorilla on säilynyt puolet entisestä kaupungintalosta, joka oli myös Viipurin teatterielämän keskus. Ullberg oli myös tämän työn takana, jossa vanha rakennuskanta modernisoitiin. Lempi Jääskeläinen on kuvannut kauniisti tätä taloa ja siinä vietettyjä tilaisuuksia teoksessaan Kevät vanhassa kaupungissa, joka jokaisen Viipurin ystävän täytyisi lukea.

Iltapäiväkävelyllä näimme myös Ullbergin suunnittelemat Kaasulaitoksen talon ja Karjalan toimitalon, jossa oli hotelli Knut Posse. Kuljettiin vielä kaupunginkirjaston, tuomiokirkon ja kuvernöörin residenssin ohi. Matkalla asiantuntijat kertoivat rikkaasti mm. Viipurin musiikkielämästä, Toivo Kuulan murhasta ja 1700-luvun Viipurin kulttuurielämästä. Viipuri oli ollut ennen muuta myös koulukaupunki: siitä olivat todisteena useat komeat koulut, joista monet oli myös restauroitu. Kuljimme Pietisen puusepäntehtaan ohi, jossa ammuttiin sisällissodan ensimmäiset laukaukset. Viipurissa tapahtui myös punaisen ja valkoisen terrorin surulliset näytökset 1918: kaupungin venäläisten ampuminen linnan valleilla ja vangittujen valkoisten murhaaminen Viipurin lääninvankilassa. Tähän tematiikkaan tutustuvan kannattaa lukea Teemu Keskisarjan Viipuri 1918.

Viipurin kaasulaitoksen talo

Karjalan toimitalo

Petri Neuvosen vetämä mielenkiintoinen kävelykierros päätyi Pantsarlahden bastionin juurelle, missä on kaksi Ullbergin merkkiteosta: Saksalais-ruotsalaisen seurakunnan talo ja Viipurin taidemuseo. Ensimmäinen on restauroitu ulkoa, jälkimmäinen myös sisältä. Seurakuntatalo on arkkitehtonisesti siirtymävaiheen talo. Ensimmäisten kerrosten vuolukiviset ikkunanpielet ja ornamentiikka ovat 1920-lukua, yläkerta jo puhdasta funktionalismia. Taloa on ehdotettu Ullberg-museoksi. Talo on kaikin puolin hieno monikulttuurisen Viipurin ja sen edistyksellisen kaupunkisuunnittelun monumentti. 

Ullbergin mestariteos, Viipurin taidemuseo, on entisöity ja siellä toimivat edelleenkin sekä taidekoulu että taidemuseo. Oppaamme kutsui sitä "Eremitaasin ulkoliiteriksi". Olen itse kirjoittanut tästä rakennuksesta aikaisemmin seuraavasti: "Rakennuksen muotokieli on monikerroksista. Hovioikeudenkadulta avautuu voimakas, miltei saksalaista ekspressionismia edustava taitettu, sileä julkisivu. Kun portaat on noussut ylös, tullaan juhlallisen portin kautta, jonka kattoa koristaa svastika-kuvio, intiimille sisäpihalle, joka on päällystetty rapakivellä, ja jonka keskellä on pieni, pyöreä suihkulähde. Pihalla ollaan 1920-luvun arkkitehtuurin sydämessä. Kun sieltä astuu hieman eteenpäin, avautuu puolipyöreän, herooisen pylväikön välistä näkymä Viipurin lahdelle. Tämä rakennus tarjoaa katsojalle monenlaisia elämyksiä: juhlallisia, intiimejä, klassisia ja moderneja. Rakennus avautuu ja sulkeutuu - se on siis orgaaninen luomus ja siksi katsojaa syvästi liikuttava. Mikä sääli, ettei tämä Ullbergin mestariteos enää sijaitse Suomen kamaralla."   

Saksalais-ruotsalaisen seurakunnan talo

Taidemuseosta löytyy ikiaikaista ornamentiikkaa ja muotojen rohkeutta 

Matka Ullbergin jalanjäljissä avasi meille monenlaisia näköaloja Suomen sivistyshistoriaan, politiikkaan, arkkitehtuuriin ja ehkä myös tulevaisuuteen. Lukuisat vilkkaat keskustelut kielivät siitä, että matka oli koskettanut. VSKS valmistelee parhaillaan kirjaa Uno Ullbergistä. Se on kulttuuriteko.

Otto-I. Meuermann kirjoittaa kollegastaan: "Uno Ullberg oli taiteellisesti lahjakas...Luonteeltaan hän oli hieno ja seurallinen, kulttuuripersoona. Kaikelle työlleen hän asetti korkeat vaatimukset kilpaillen niitä sommitellessaan itsensä kanssa. Hän syventyi innostuneesti jokaiseen työhönsä, kuunteli tilaajan toivomuksia johdatellen niitä parhaisiin tavoitteisiin antamatta kuitenkaan heidän toiveidensa johtaa tuloksen huononemiseen." 

Näkymä taidemuseon pihalle

Rooman päiväkirja 23.5.2018

Paavin vastaanotolla

Päivän aluksi meillä oli paavin vastaanotto Pietarinkirkon aukiolla. Tälläydyimme pantoihin ja ruustinnat tummiin asuihin. Paikat saatiin parinkymmenen metrin päästä paavista. Hän saapui paavimobilella, kansa oli hurmiossa ja kurkotteli hänet nähdäkseen. Sveitiläiskaartilaiset rauhoittelivat yleisöä ja vastanotto saattoi alkaa. 

Paavi tervehti saapuneita ryhmiä, myös meitä, jonka jälkeen alkoi evankeliumin luku ja saarna. Kaikki käännettiin monelle kielelle. Kuulijakuntaa oli myös ympäri maailmaa. Franciscus puhui kommunion merkityksestä nuorelle ihmiselle. Lopuksi rukoiltiin ja saatiin siunaus. Tilaisuus oli kaunis ja valoisa, ja kuulijat saivat mitä halusivat. Meille (tai ainakin minulle) oli vierasta paavin aseman jatkuva korostaminen tilaisuuden yhteydessä. Jaksan kuitenkin uskoa, että Franciscus on edeltäjäänsä parempi paavi (vaikkakin Ratzinger oli hyvä teologi) ja tekee hyviä avauksia kirkkonsa sisällä ja ekumenian alalla. 

Pietarinaukiolta menimme vierailulle Uskonopin kongregaatioon, laitokseen, joka on osa paavin kuuriaa, jonka tehtävänä on vaalia kirkon opin puhtautta. Virasto käsittelee oppiin, kurinpitoon ja avioliittoon liittyviä kysymyksiä. 1500-luvulla laitos tunnettiin inkvisition nimellä. Meidät otti vastaan arkkipiispa Joseph Augustine de Noia, joka esitteli viraston toimintaa.

Kongregaation sisäpiha

Rakennus, missä kongregaatio työskentelee, on peräisin 1500-luvulta. Sen rakensivat alun perin dominikaanit, ja se on ollut kolmen paavin koti. Kongregaatio on osa kuuriaa, joka auttaa paavia työssään. Se on myös yksi maailman vanhimpia yhä toimivia virastoja, jossa on kaikkiaan 2000 työntekijää.

1500-luvulla oli inkvisition tehtävänä selvittää mihin erheet ja heresiat perustuivat. Ensimmäisiä selvitettäviä asioita oli kataarilaisuus ja manikeolaisuus. Nykyään virasto puolustaa ja levittää oikeaa oppia. Siellä tutkitaan myös papiston syntejä ja rikoksia (esim. hyväksikäyttötapaukset ja rippisalaisuuden rikkominen). Piispojen toiminnan ohjaaminen kuuluu myös työn piiriin. 

De Noian mukaan ekumeeninen liike on menettänyt päämääränsä. Myös opilliset keskustelut ortodoksien kanssa ovat hankalia, koska Moskovan patriarkaatti pyrkii olemaan koko ortodoksisen maailman pää. Mm. paavin asema on ongelmallinen ortodokseille. Viivyimme arkkipiispan luona noin tunnin ja minulle tuli sellainen olo, että oltiin huutolaispoikia kartanon eteisessä. Olisi paljonkin sanottavaa vaikkapa avioliittoon ja pappisvirkaan liittyen, mutta antaa olla. Uskon, että myös kirkot kehittyvät. 

Meillä Suomessa vellovat ekumeniakeskustelun aallot korkeina (Peura, Huovinen, Aejmelaeus): onko menty myöntyväisyydessä liian pitkälle ja silitelty paavia myötäkarvaan? Ongelmaa on myös omien kanssa: pitääkö olla mukana Leuenbergin konkordiassa vai ei? Ehkäpä ekumenian kannalta on viisainta olla allekirjoittamatta kyseistä sopimusta. 

Nämä pojat vartioivat Uskonopin kongregaatiota