Rooman päiväkirja 25.5.2018

Pietarinkirkon kupoli

"Samalla tavalla Rooman rakastaja koettaa yhä uudelleen maalata jonkin piirteen, jonkin värin Rooman kasvoista. Hän tekee sen tyydyttääkseen rakkauttaan ja koska hän uskoo, että vaatimattominkin hymni Kaupungin kunniaksi on oikeutettu aiheensa arvoon nähden."  (Kersti Bergroth Maailman Rooma)

Laokoon ryhmä

Tämä päivä oli varattu kolmelle kohteelle, Vatikaanin museoille, Pietarinkirkolle ja La Cripta dei Capuccinille. Ensimmäinen oli varsinainen ruljanssiriihi, jossa jonotettiin, marssittiin jonossa ja kuunneltiin italiankielisiä silenzio-komentoja kovaäänisistä. Oltiin siis supernähtävyydessä, jonne ei välttämättä enää tämän jälkeen halua mennä. Oppaamme Silja oli kuitenkin rakentanut visiittimme pedagogisesti viisaasti kertoen etukäteen perusteellisesti Sikstiinläiskappelin freskoista ja valiten matkalla sinne mielenkiintoisia taideteoksia, joiden ääressä ehdimme pysähtyä. Laokoon ryhmä herätti koulumuistot mieleen, oli kuin olisi nähnyt vanhan tutun. Keisari Neron punaisesta porfyyristä tehty kylpyamme hänen Domus Aureastaan toi myös kouluajan mieleen, koska Neron hahmo kiehtoi kovasti, varsinkin Sienkiewiczin Quo vadiksen jälkeen. Kersti Bergroth kirjoittaa Nerosta varsin analyyttisesti kirjassaan Maailman Rooma, jota tunnun siteeraavani nyt jatkuvasti. 

Näimme myös Platonin rintakuvan, jota myöhemmät taiteilijat ovat käyttäneet kuvatessaan apostoli Paavalia. Sinänsä liikuttavaa, kun ajattelee platonismin vaikutusta kristinuskoon. 120 metriä pitkä karttagalleria oli juhlallinen tila, jossa oli kuvattuna Italian maakunnat. Erityisesti jäi mieleen kuva Lepanton taistelusta. Tämä taistohan kuuluu niihin suuriin tapahtumiin Poitiers´n ja Wienin taistelujen ohella, jolloin islamin leviäminen Eurooppaan estettiin. Tähän tematiikkaan liittyen oli gallerian päässä Sobieski-sali, jossa oli jättiläismaalauksessa kuvattuna Wienin taistelu vuonna 1683, jolloin Habsburgit Puolan kuninkaan avulla voittivat Osmanien valtakunnan. Tästä rytäkästä jäi meidän iloksemme kahvilakulttuuri, kun osmanien jättämistä kahvisäkeistä alettiin keittää melange-kahvia. Tämä islam-dialogi oli nähtävissä monissa muissakin museon taideteoksissa: pahikset olivat aina tummia turbaanipäitä. Pitäisi varmaan kieltää tällaiset vihataideteokset...

Keisari Neron porfyyrivanna

Platonin rintakuva, Paavalin esikuva

Karttagalleria

Sikstiiniläiskappeliin kehotan tutustumaan kirjallisuuden avulla. Tila oli synkkä, kovaäänisistä kaikuivat kolkot komentohuudot ja turistia oli joka puolella. Kaikin puolin ahdistava paikka, josta tahtoi vain pikaisesti päästä pois, vaikka olikin maailmantaiteen lähteen äärellä. Subiacon keskiaikaiset freskot liikuttivat minua paljon enemmän kuin nämä Michelangelon trimmatut Tom of Italy lihaskimput. 

Olin edellisen kerran käynyt Pietarinkirkossa vuonna 1974. Silloin saattoi vapaasti kävellä kirkkoon sisään ja katsella mikä kiinnosti. Tosin 1972 unkarilainen vandaali vahingoitti Michelagelon Pietà-veistosta, ja sen eteen oli jo tuolloin laitettu lasisuoja. Nyt on toisin: turvatarkastusten ja jonotuksen kautta pääsee kirkkoon. Tosin kirkko on niin valtava, että isokin väkimäärä hukkuu sinne hyvin, toisin kuin Vatikaanin museoihin. Kirkko on myös luterilaiselle ehdoton tutustumiskohde: ilman kirkon rakentamisen synnyttänyttä anekauppaa ei reformaatiotakaan olisi ollut ainakaan siinä muodossa, jonka me tunnemme. Ollaan siis oman tunnustuskunnan synnyn juurilla. 

Johannes XXIII hauta

Pietarinkirkko on loputon taiteen aarreaitta, enkä aio nyt puuttua kuin muutamaan, ehkä kehälliseen asiaan. Kirkkoon on haudattuna Johannes XXIII, jonka aikana katolista kirkkoa uudistettiin voimakkaasti. Hänen maalliset jäännöksensä olivat nyt jossain muualla, luultavasti oli kyseessä translaatio, jolloin pyhäinjäännöksiä kuljetetaan muualle palvottaviksi. Myös paavi Johannes Paavali II on haudattuna kirkkoon. Kummatkin paavit ovat merkittävällä tavalla rakentaneet kirkkoaan. Itä-Euroopan kommunistivaltiot eivät olisi niin nopeasti tulleet tiensä päähän ilman Johannes Paavali II:n toimintaa. Mieleen pullahti Puolan juutalaisen Kazimerz Brandysin päiväkirjat vuosilta 1978-1981, joissa hän kuvaa paavin vierailu Puolaan vuonna 1979. Harmaa, masentava katukuva tuntui muuttuvan aivan toisenlaiseksi, tuntemattomat ihmiset puhuivat kaupungilla keskenään ja toivo uudesta, paremmasta Puolasta heräsi paavin aloittaessa puheensa sanoin: "Veljet ja siskot, älkää pelätkö!" Tämä kaikki liittyy siihen ihmeeseen, että kommunismi loppui Euroopassa valtiomuotona.

Historian siipien havinaa on myös kirkossa olevalla porfyyrikehällä, jossa oli kruunattu yli kymmenen Saksan keisaria. Kirkossa oli myös jonkun paavin hautamuistomerkissä kuvattuna hyve polkemassa kantapäillään karttaa, jossa oli kuvattuna koko reformoitu Eurooppa. 

Ihailimme Michelangeloa ja Berniniä ja siirryimme sitten lopuksi kirkon kryptaan, missä oli suuri määrä paavien ja piispojen sarkofageja, eri katolisten maiden nimikkokappeleita ja olipa myös tyhjä sarkofagi, johon luultavasti Benedictus XVI tullaan hautaamaan. 

Saksan keisarien kruunauspaikka

Pietarinkirkosta lähdimme päivän viimeiseen kohteeseen. Kävelimme Cafe Grecon ohi ja nousimme Espanjalaisia portaita pitkin ylös. Santa Maria Immacolata a Via Veneton eli Neitsyt Marian neitseelliselle sikiämiselle omistetussa kirkossa on kapusiinimunkkien ossuarium, luukappeli, tai oikeammin kuusi peräkkäistä kappelia, jotka on rakennettu ihmisen luista ja pääkalloista. Sisäänkäynnin yläpuolella on teksti "Me olimme sitä, mitä te olette, ja teistä tulee samanlaisia kuin me olemme." Siinäpä sanaa viikonlopuksi. Tämä on kyllä yksi katolisen spiritualiteetin äärimuodoista. Vaikea sanoa, mitä siitä ajattelee. Päivän ylenpalttista antia sulattelin hotellin puutarhassa päiväkirjaa kirjoitellen ja jasmiinintuoksua haistellen.

La Cripta dei Cappucinin ossuarium (Kuva: Wikimedia)