Kotikirjaston kertomaa II

Reclamin, Otavan Suomalaisen Parnasson ja Manessen runokirjoja

Runous on kirjallisuuden essenssi, sen korkein puhkeento, siitä olin vakuuttunut jo varsin nuorena. Ellen-mummoni lausui toisinaan runoja Ella Erosen tapaan kotioloissaan töitä tehden. Mummon erityisiä suosikkeja olivat Leinon Helkavirret, Danten Jumalainen näytelmä ja V.A.Koskenniemen runot. Väräjävällä paatoksella lausuttu Yksin oot sinä ihminen on saatellut minua jo lapsuudesta alkaen. Oma runoharrastukseni alkoi em. runoilijoiden lisäksi Kaarlo Sarkian Unen kaivon myötä. Lukioaikainen suomenopettajamme vei meidät kerran syksyllä Sarkian kotimuseoon Kiikkaan. Kun astui matalaan pirttiin, ymmärsi heti Rukkilaulun viestin. Pöydällä oli vielä Kalle Sulinin kasvio - kosketin sitä kuin pyhäinjäännöstä... Hieno retki, joka avasi minulle uuden näköalan taiteen maailmaan ja genius locin kokemukseen.

Lukioajan löytöihin kuuluivat myös Edith Södergranin runot (tietenkin ruotsiksi), antologia Unkarin lyyra (erityisesti Endre Adyn ja Attila Józsefin runot) ja tietenkin Faust I, jota nousin joskus lukemaan kolmiomittaustornin huipulle. Södergrania halusin opetella ulkoa, ja muistan vieläkin tarpeen tullen muutamia hänen runojaan. Ruotsinopetuksesta olen ollut aina kiitollinen. Aikanaan ruotsin taito laajensi huomattavasti luettavan kirjallisuuden piiriä ja samalla maailmankuvaa. Nuoruuden toilailuihin kuului myös joskus pienessä tuiskeessa hypätä pöydälle lausumaan Kailaan runoa Rajalla, mikä on jälleen mitä ajankohtaisin teos. 

Ensimmäisinä opiskeluvuosinani liikuin paljon runopoikien ja -tyttöjen parissa: runoista puhuttiin kovasti ja niitä kirjoitettiinkin paljon, mutta kenestäkään ei kuitenkaan tullut runoilijaa, mutta tolkun ihmisiä kylläkin. Saksan- ja venäjäntaidon karttuessa aloin lukea Paul Celania, Georg Traklia, Anna Ahmatovaa ja Osip Mandelštamia. Puolalaista runoutta luin saksalaisina käännöksinä, koska minulla oli tuolloin Puola-vimma. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart kului tuolloin käsissäni. Tuntui kuin juuri Puolassa olisi ollut Itä-Euroopan kulttuurin henkiaukko. Polańskin Veitsi vedessä oli tuolloin minusta elokuvataiteen korkein saavutus. 

Tarjosin Parnassoon kääntämääni Mandelštamin Hevosenkengän löytäjää, mutta tuolloin se ei oikein istunut lehden linjaan, kun piti olla tiedostava. Onneksi ajan vaa´assa Mandelštamin paino on säilynyt ja luokkataistelurunoilijoiden huvennut. Olin päässyt kuitenkin maistamaan Helikonin lähteen vettä. Tuntui kuin uudet maailmat olisivat puhjenneet kukkaan hyvää runoutta lukiessa. 

Nuoruuden mentoreita

Aikuisiällä runouden harrastukseni hiipui, ja vain ajoittain palasin lemmikkieni luo. Runoymmärrykseni pysähtyy Eeva-Liisa Mannerin ja tätä vanhempien kirjailijoiden runoihin, uudempi runous on minulle hieman outoa, vaikka olen ihan tosissani joskus yrittänyt sitä lukea. Ehkä joku lukijani antaa minulle vihjeen tuohon maailmaan? Mielelläni luen Kiveä, Kailasta, Manneria, Harmajaa, Jylhää ja Mustapäätä, koska uskon, että heissä kaikissa paloi todellisen runoilijan liekki.  

Joihinkin runokirjoihin minulla on myös puhtaasti fyysinen suhde: ne ovat kauniita, niitä on mukava pitää kädessä ja ne saavat avaamattakin mielikuvituksen liikkeelle kertoen menneistä tai viitaten tulevaisuuteen. Suomalaisen Parnasson pienet norsunluunväriset 28 nidosta tarjoaa läpileikkauksen vanhempaan suomalaiseen runouteen. Niteillä on paksut kannet, paperi on kermankeltaista ja jokaisessa kirjassa on silkkinen kirjanmerkki. Tämä on kulttuuria puhtaimmillaan. 

Aikanaan vaikeasti hankittavissa olleet Boris Pasternakin, Anna Ahmatovan ja Osip Mandelštamin runokokoelmat muistuttavat myös siitä, miten pelottava kulttuurin voima voi olla vallanpitäjille. Ranskan miehitysviranomaisten luvalla julkaistu kaksikielinen Das französiche Gedicht vuodelta 1947 on kauniisti sidottu teos, jonka avulla aina pääsee aina Ranskan tuoksuviin runolehtoihin. Georg Traklin Gedichte hankin 1976 Budapestistä, luin sen riekaleiksi ja myöhemmin sidotutin lehdet preussinsinisiin kansiin - yksi pyhistä kirjoistani. V.A.Žukovskin Eolova arfan kansi kertoo paljon venäläisten kulttuurin suuresta ajasta, jota nykyään on erityisesti  ikävä. Tätä luetteloa voisi jatkaa pitkään, ja jotenkin tuntuu, kuin puhuisi vanhoista ystävistään. Kirjastossani runot ovat kunniapaikalla, vaikkei niitä määrällisesti ole kuin parin metrin verran.

  

Neuvostoestetiikkaa lapsille

 

Napolista etelään

Eero Hämeenniemi on monipuolinen säveltäjä, pianotaiteilija, kirjailija ja opettaja. Teoksessaan Napolista etelään (2021) hän kuvaa elämää Etelä-Italiassa, erityisesti Napolissa ja Palermossa. Kirja on kevyen pakinamainen, siinä on paljon ruokatietoutta ja italialaisen tapakulttuurin kuvausta, mutta välillä sukelletaan syvällekin alueen historiaan ja taide-elämään. Teos on kaikin puolin älykäs ja hauska, kirjan kieli on elävää, ja Etelä-Italian kulttuurin monikerroksellisuus avataan lukijalle oikein hyvin. Laadusta kertonee se, että teoksesta on otettu jo kolme painosta. Kirja on varsin toisella tavalla kirjoitettu kuin perinteiset kulttuurimatkaajien Italia-kuvaukset.

Hämeenniemi antaa uuden näkökulman Italian etelän tarkasteluun: alue on aikaisemmin (siis ennen Italian yhdistymistä) ollut maan taloudellinen veturi, mutta vähitellen teollisuuden painopiste siityi Lombardiaan, ja Mezzogiornosta tuli ainoastaan työvoiman ja raaka-aineiden tuottaja. Myös tänään Italian valtio tukee etelää vähemmän kuin pohjoista. Lisäksi etelää vaivaavat monenlaiset rikollisjärjestöt, jotka menestyvät korruptoituneessa yhteiskunnassa. Jos tähän problematiikkaan haluaa tutustua taiteen kautta, kannattaa katsoa Viscontin elokuva Rocco ja hänen veljensä.

Kirjan luettuani voisi kuvitella ihastuvansa alueen herkullisiin ruokiin, viineihin, rikkaaseen alueelliseen kulttuuriin ja rakennustaiteeseen. Italialaisten elämänasenne voisi sen sijaan tuottaa haastetta, jos maassa aikoisi asua pidempää. Toisaalta ollaan rentoja, toisaalta jäädään kiinni pikkumaisuuksiin, eikä ihmisten käytös ole oikein ennustettavaa. Hämeenniemi kirjoittaa:

Täällä arvostetaan itsevarmuutta, tiettyä härskiyttäkin...Italiassa ei pohjoismaisella vaatimattomuudella pitkälle päästä. Täällä pitää näyttää hyvältä ja näkyä...Ihanteeksi nostettu käsite on "la bella figura". 

Ihmisten ylenmääräinen sosiaalisuus alkaa riepoa jo Saksassa: mitä se lienee Italiassa? Kirjoittaja kuitenkin nauttii täysin rinnoin väittelyistä ja loputtomista keskusteluista paikallisten kanssa, jotka ovat usein henkeviä, teräviä jopa pisteliäitä, mutta ihmiset tuntevat tällaisen mittelön pelisäännöt. 

Italialaista palvelukulttuuria kirjassa esitellään laajalti: asiakas voi kokea kaikenlaista, mutta yleensä palvelu on moitteetonta, ruoka on hyvää ja henkilökunta osaa improvisoida tarpeen vaatiessa monenlaisia ratkaisuja asiakkaan hyväksi. Ruokailu on italialaisille (ja muille romaaneille) hyvin merkittävä tapahtuma, sitä meidän on toisinaan vaikea ymmärtää. Riittää kun katsoo meillä italialaisia poliisisarjoja (Montalbano ja Fosca): yhden jakson aikana esitellään vähintäänkin pari ruokalajia. Hämeenniemi on hyvin sisäistänyt tämän maailman esitellessään laajalti erilaisten ravintoloiden ruokia ja kokkeja.

Etelä-Italiaan matkaava saa kirjasta monenlaista ideaa Napolin ja Palermon matkaansa varten. Varsin mielenkiintoinen on esim. matkakuvaus Ravellosta, joka lienee yksi Italian kuvatuimmista maisemista. Kaupungin merinäkymät innoittivat Wagneria säveltämään Parsifalin (Klingsorin puutarha löytyy Ravellosta). Kaupungista kävivät hakemassa innoitusta myös mm. D.H.Lawrence, André Gide, Virginia Woolf ja E.M.Foster. 

Kirjaa rikastavat myös kirkkohistorialliset ekskurssit, Sisilian monikulttuurisuuden esittely ja laaja luku seudun vulkaanisista nähtävyyksistä. Yhdessä luvussa kirjoittaja sivuaa myös paikallista musiikkielämää, joka tuntuu kovasti poikkeavan meidän vastaavasta. 

Kirja antoi monenlaista mietittävää ja herätti myös ikävän Italian etelään. Hämeenniemi on kirjoittanut myös teoksen Kulkija Venetsiassa.

Kotikirjaston kertomaa I

Kotikirjasto on monikerroksinen muistojen kokoelma

Bibliofiilissä on aika-ajoin mielenkiintoisia esityksiä ihmisten kotikirjastoista. Ne ovat aina omistajiensa erityisen kiintymyksen kohteina ja heijastelevat siten kerääjänä sielumaisemaa ja harrastuksia. Varsin rikas teos aiheesta on myös vuonna 1946 julkaistu Oma kirjastoni: Suomen yksityiskirjastoja omistajiena kuvaamina, jossa monipuolisesti käsitellään hyvinkin erilaisia kotikirjastoja, niiden omistajia ja kotikirjaston tehtäviä. 

Kirjojen omistaminen on monisyinen kysymys, ja laajemmat yksityiset kirjakokoelmat tuntuvat nykyään olevan vähenemässä. Oma kirjastoni ei ole suuri eikä pieni, kaikkiaan noin 3500 teosta, josta 600 on kaunokirjallisuutta, 900 vanhempaa suomalaista matkakirjallisuutta ja loput tieteellistä kirjallisuutta, pääasiassa teologiaa, historiaa ja kulttuurihistoriaa. Aikaisemmin minulla oli laajahko venäjänkielinen Neuvostoliitto-kokoelma, mutta makuloin sen jo parikymmentä vuotta sitten, koska siinä oli lopulta vähän kirjoja, joihin olisin halunnut myöhemmin palata. 

Siivoan kirjat kerran vuodessa kesän alussa imuroimalla ja pesemällä hyllyt. Samalla katson, mikä joutaa pois ja mihin kannattaa uudelleen tarttua. Se on aika mukavaa työtä, vähän kuin hoitaisi kasvimaata. Kirjojeni vaiheet muistan verrattain hyvin: missä hankittu, milloin ja mitä tarkoitusta varten. Tämä tuo tullessaan tunnesiteen noihin esineisiin, koska ne heijastelevat oman elämäni eri vaiheita. Vintissä on myös kirjalaatikoita, joita ajoittain perkaan.

Ostan nykyään aika vähän kirjoja, ainoa poikkeus on vanhemmat suomalaiset matkakirjat, joita hankin aina, kun antikvariaatti vain on lähellä. Kirjastolaitos on Suomessa erinomainen, josta saa miltei kaiken tarvitsemansa. Helsingissä tosin joskus pitää jonottaa aika kauan jotain tiettyä saadakseen (esim. nyt haluavat kaikki helsinkiläiset lukea liiviläisen nykyrunouden antologiaa). 

Tiettyihin kirjoihin kehittyy syvempi suhde, joka voi perustua hyvin erilaisille seikoille. Maat ja kansat -teos tuoksuu edelleen samalle kuin 60 vuotta sitten, jolloin sitä ensi kertaa luin. Sama tuoksu on myös Gummeruksen Tietosankirjassa. Goethen Faustin Reclamin keltainen, moneen kertaan paikattu taskupainos on yksi kruununjalokivistäni: kirja avasi lukiolaiselle portin suureen kulttuuriin ja kieleen, joka on ollut merkittävä elämässäni. Liikutuksella otan myös käteeni Wolfgang Borchertin Draußen vor der Tür -taskukirjan, joka ravisteli kovasti nuorta mieltä ja herätti ymmärtämään kirjallisuuden eettisen merkityksen. Samoihin nuoruudenkokemuksiin kuuluu myös Tšehovin näytelmien venäläinen painos. Puhtaasta kauneudenilosta voi pitää käsissään Insel-kustantamon kirjoja Goethe und der Ginkgo ja Ch´i Po-shih Farbige Pinselzeichnungen.

Sitten on kirjoja, joihin täytyy aina uudestaan palata: Aino Kallaksen Päiväkirjat, Czesław Miłoszin Vangittu mieli, Alexander von Schönburgin Die Kunst des stilvollen Verarmens, Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja, Vuoden 1701 virsikirja, Kersti Bergrothin Alkusoitto ja Löytöretki, Lempi Jääskeläisen Kevät vanhassa kaupungissa, Stefan Zweigin Die Welt von gestern... Nämä ja monet muut teokset jaksavat edelleen innoittaa ja antaa minulle pakopaikan kavalalta maailmalta. 

Näin on tehty pieni retki kirjastooni. Aion jatkossa kertoa tietyistä kirjaryhmistä, kirjoista, lukukokemuksista ja kirjojen vaiheista. 

Nämä lemmikit ovat aina käsillä lukunurkkani vierellä.