Einari Vuorela: Täältä kaukana

Kansikuva vuodelta 1927

Rautalammin kunnankirjasto tyhjensi vanhaa kirja-aarteistoaan pilkkahintaan. Sieltä sattui käteen myös Einari Vuorelan kokoelma Täältä kaukana vuodelta 1927. Runokokoelman kansilehti oli niin aitoa 1920-lukua, että jo siksi teokseen piti tarttua. Kirjallisuushistoria tietää kertoa Vuorelasta, että hän on hiljaisten kylänäkymien melankolinen kuvaaja, joka teki rajoituksestaan hyveen ja kehitti harvaviivaisen, yksinkertaisen laulullisen tyylin vaikuttavan eheäksi lyyriseksi pienoistaiteeksi. (Kai Laitinen) Rautalammin raittia kulkiessa pääsee kyllä hyvin Vuorela-fiiliksiin.

Suomen kirjallisuus VIII luonnehtii Vuorelaa kylänlaulajaksi, ja lienee tässä oikeassa. Luonto, pellot, tiet ja kylät ovat avaimia Vuorelan runomaisemaan. Tämä Tyko Sallisen synkänherkkä kylänäkymä Cézannen henkeen voisi olla myöskin Vuorelan maisema:

Tähän kannattanee vielä katsoa tämä ylevä lyhytfilmi vanhoista runoilijoistamme, jossa on myös pieni välähdys Vuorelan elämästä. Katsokaa, kuin stiilistä taitelijaelämä ennen oli ja kuinka kaikkea tekemistä ja olemista leimaa hienostus, ainakin filmissä:
http://yle.fi/elavaarkisto/artikkelit/kuusi_runoilijaa_14427.html#media=14437

Mielenkiinnolla ryhdyin lukemaan tätä kirjailijaa, josta tiesin vain nimen ja väljän liittymän Tulenkantajiin. Nuorempana runoja lukiessani välttelin Vuorelaa, koska hän oli tuolloin mielestäni maalaismainen, Katri Valan Si Si Dus oli silloin lähempänä. Mitenkähän nyt kävisi?

Näin kesän ovella voisi aloittaa samannimisellä runolla:

Nään laihopellon, laihon yllä kuun
ja sauhupatsaan katon yllä nään;
nään pientarella hämärtyneen puun
kuin piilosilla ypö yksinään.
Käy kevään henki raikas, viileä, 
kun tuulen ovet ammollansa on,
ja metsän tuoksu tulvii kylihin.
Soi etähältä kosken hyminä
kuin paarman lento luota raunioin.
Ja sammunut on lamppu naapurin.

Taas ajanratas kultapaisteeseen
on valon kehään jäänyt pyörimään.
Kuin muuttolinnut ylös räystäälleen,
niin mieleen tekee kaihot pesiään.
Pois tuuli särkee usvavaipat suon,
ja päivä leikkii vyössä auteren
kuin kylvökiuru laulutornissaan.
Ja lämmin hyvyys lailla virran vuon
käy yli maiden, halki sydänten
ja luodut jälleen liittää Jumalaan. 

Runoilija etenee yksityisestä yleiseen: omasta luontokokemuksesta aukeaa koko ihmisenä olemisen maisema. Kylmä ja hämärä väistyvät, valo ja lämpö täyttävät tilan ja ihmismielen. Kielikuvat ovat klassisia, mutta yllättäviä ("paarman lento luota raunioin") ja ne jättävät lukijalle mahdollisuuden viipyillä niissä pidempäänkin. Runoilija taritsee lukijalleen monia räystäitä, joihin tehdä pesiä. Verraton kevätruno!

Hieman hyisempää tunnelmaa saadaan runosta Suo:

Käy suolla iltatuuli viluinen
ja vaivaiskoivut hiljaa kahisee.
Käy taivas äänettömään pilvehen,
suon ulapoilla männyt himmenee.
Yö, sumu peittää kaikki mättähät
vain tulvavesi kiilumahan jää,
ja niittyvillan tupsut valkoiset
kuin ehtootuulen nopsat käpälät.
Pois pesällensä tuuli häviää,
ja alkaa loputtomat satehet.

Mun sieluni on aava rahkasuo,
sen yli epätoivo puhaltaa;
sen taivahalle murhe pilvet luo
ja tuuli repii tuskan kanervaa.
On ympärillä rimmet pettävät.
Vain kyyneleet jää silmiin kiilumaan
kuin varpuihinsa kurjen karpalot.
Ja aatokset - nuo pedon käpälät
ne repii sydäntäni, saalistaan
kuin ihmiskuntaa vihat, kohtalot.

Tässä on tuskan crescendoa: suomaisemasta löytyy sekä oma että ihmiskunnan tuska. Kuvat ovat aitoja suokuvia, suopursun tuoksun voi tuntea näitä rivejä lukiessa ja nähdä usvaan katoavat käkkyrämännyt. Tämä on totta.

Elokuun ilta

Hämärää loistaa oljet,
kiiluu sirpit puolapuulla,
tähdet niinkuin suuret soljet
heijastelee illansuulla.

Lepään sinun silmissäsi,
näen unta lapsen lailla.
Niinkuin tummat tuutulaulut
kuuset sammuu salomailla.

Tähän syyskesän tunnelmaan voi vain upota. Tämä on pehmeä sielunmaisema. Luopumista, sadonkorjuuta, ikävää... Nyt vanhempana tämä Vuorelan arkaainen runokieli tuntuu tulevan jo hyvin lähelle. 

Luonto ja maaseudun rakennettu kulttuuri ovat harmoniassa keskenään, luontokuvista aukeavat aina suuremmat näkymät maailmaan ja ihmisluontoon. Kaunista ja syvää runoutta, joka hohtaa seepian väristä tunnelmaa menneiltä ajoilta.