maanantai 26. kesäkuuta 2017

Virolahden kirkkomaalla

Virolahden kirkko seisoo suorassa, kuvaaja ei


Juhannusretki suuntautui Haminaan ja Virolahdelle. Haminan ja Viipurin väliseltä Kuninkaantieltä pitää poiketa muutama kilometri, jotta pääsee Virolahden kirkolle, joka sijaitsee keskellä kumpuilevaa karjalaista kulttuurimaisemaa. Virolahden kirkko täytti viime vuonna 250 vuotta, mutta kaikkiaan paikalla on ollut tätä ennen neljä kirkkoa. Keskiajalta on säilynyt kivinen sakasti. Pienen kävelyretken aikana löytyi monenlaisia mikro- ja makrohistoriaan liittyviä muistomerkkejä. Hautuumaa on hyvin hoidettu, kuten Suomessa yleensä. Jos minulla olisi ulkomaalaisia vieraita, veisin heidät katsomaan vaikkapa tätä syrjäistä kalmistoa, jossa näkyy kulttuurikansan suhde omaan menneisyyteensä. 

Sankarihaudat ovat kirkon edessä vasemmalla. Kaikkiaan mullissa lepää 163 sankarivainajaa. Pientä kuntaa on koeteltu kovalla kädellä. Virolahti oli myös sotatoimialuetta, ja kunta myös evakuoitiin kahteen otteeseen sotien aikana. Sotahistoriallisia muistomerkkejä on kunnassa runsaasti, mm. bunkkerimuseo. Hautausmaan perimmäisessä laidasta löytyy vakaumuksensa puolesta 1918 kaatuneiden muistomerkki, myös valkoisilla kaatuneilla on oma muistokivensä, jossa on seuraava teksti:

Eestä rakkaan isänmaan
miehet kävi kuolemaan.
Osa taisto kuulast´kuoli,
toiset murhamiehen kaatoi nuoli.
Mutt´muisto kaunis, kallis, pyhä
kaikista elää ijät´yhä.

Hautakiviä lukiessa huomaa paikkakunnan isot suvut. Täällä ne olivat mm. Tompureita, Kyötikkejä ja Klameja. Elli Tompurin, Uuno Klamin, Ester Heleniuksen ja Johannes Takasen juuret ovat näillä seuduilla - Virolahti on siis oikea kulttuuripitäjä. Hautausmaalta löytyi viiden Tompurin perheen lapsen haudat: mikä lie heidät surmannut. Kaikki he olivat kuolleet noin vuoden ikäisinä viime vuosisadan vaihteessa. 



Virolahdella olisi riittänyt nähtävää koko päiväksi: Pyterlahden louhokset, Bunkkerimuseo, kauniit pienet kylät, Johannes Takasen muistomerkki, Kuninkaantie...

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Daphne du Maurier: Rebekka

Pula-ajan paperille painettu vuoden 1948 painoksen kansilehti
Tänä keväänä tuli televisiosta Daphne du Maurierin romaanista dramatisoitu englantilainen sarja Jamaica Inn, jossa riitti goottilaista kauhua ja väkivaltaa kotitarpeiksi. Sarja innoitti lukemaan myös tekijän tunnetuimman teoksen, Rebekan. Olin pitänyt ennakkoluuloisessa mielessäni du Maurieria heppoisena naisten viihdekirjailijana, mummolan hyllyssä Rebekka oli hyllynlämmittäjänä - muistan vieläkin sen vihreän takakannen ja rusehtavan, tikkuisen pulakauden paperin, jolle kirja oli painettu. Lukukokemus oli kuitenkin intensiivinen: luin sen miltei yhteen soittoon, koska juonenkäänteet pitivät jatkuvasti otteessaan. Väistämättä tulivat mieleen sekä Humiseva harju että Sarah Watersin Vieras kartanossa. Luultavasti sekä Waters että du Maurier ovat lukeneet Brontënsa kunnolla. Kaikkiaan voi sanoa, että Rebekka on taitavasti kirjoitettu romaani, jossa mennään varsin syvälle ihmismielen sopukoihin. Kirja tuntuu samalla modernilta ja klassiselta. 

Kirja on varsin luettu vielä edelleen, ja postauksiakin Rebekasta löysin useita. Moni kommentoija pitää kirjaa suosikkiromaaninaan. Koska teos on käännetty 1940-luvulla, on kieli ajoin vanhahtavaa, ja tekstissä on myös yllättävän paljon painovirheitä. Kukaan bloggareista ei ryhtynyt juonenpaljastuksiin, en siis minäkään, vaan keskityn muutamaan kirjan teemaan. 

It´s Tea Time!

Kirja on mainio englantilaisen elämänmuodon kuvaus. Kostean tweedin ja teenlehtien tuoksun voi miltei haistaa. Päivittäiset ruokailut, ulkoilut ja seuraelämä kuvataan tarkoin, samoin matkat Lontooseen ja Englannin maaseudulle. Näppärä voisi tehdä kirjan perusteella jo Rebekan keittokirjan. Tuskin kukaan muu kuin englantilainen voi sanoa, että pekoni virkisti aamulla. Viskiäkin juodaan aina kun voidaan.

Englantilaisuus esittäytyy kauniina, viipyilevänä ja hillittynä elämänmuotona, jolla on vuosisataiset perinteet. Kirjassa tulee myös erityisesti esiin herrasväen ja palveluskunnan keskinäinen kunnioitus. Voisin myös mielelläni viettää illan takkatulen lämmössä Manderleyn kartanon kirjastossa viskiä nauttien ja Scottia lukien.  Du Maurier avaa kuitenkin kaikkien kuvaamiensa pienten hetkien kautta näkymiä suurempiin tapahtumiin ja tunteisiin. Teenjuonti ei ole vain teenjuontia. 

Minulle oli yllätys, että seksuaalisuus oli tässä teoksessa niin keskellä kaikkea toimintaa: joko viettejä tyydytettiin vapaasti tai sitten niitä tukahdutettiin. Voisi puhua Kallaksen hengessä surmaavasta Eroksesta. Nimettömän kertojaminän libido oli alussa nupullaan, mutta puhkesi kukkaansa vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Päähenkilön puoliso Maxim de Winter lienee aiemmin maistanut monenlaista hedelmää, mutta joutuu punnitsemaan arvojaan uudelleen tutustuttuaan viattomaan kertojaan. Maximin entinen vaimo Rebekka de Winter osoittautuu oikeaksi Eroksen papittareksi, joka tosin osin tuhoutuu viettinsä holtittomuuden vuoksi, ja jonka elämäntapa on tuhota koko Manderleyn elämänpiirin. Taloudenhoitajatar neiti Danversin on sublimoinut kaiken viettielämänsä pahuuden palveluun. Rebekan serkku, Jack Favell on sitä vastoin aito panomies, joka vonkaa kaikkia tielle sattuvia naisia. Ehtiipä hän ehdottaa myös Rebekan jakamista Maxim de Winterin kanssa, koska hänen mukaansa nainen vain paranee käytössä, toisin kuin auton kumit. Kohtaus oli aika yllättävä veto näin vanhassa romaanissa.  Jack ja Rebekka ovat varsin moderneja ihmisiä, jotka asettavat omat viettinsä ja tarpeensa kaiken muun edelle. Romaanin maisemat voisi asettaa myös freudilaisiin sielunkerroksiin: Manderley on Über-Ich ja rantamaja on Es. 

Syyllisyyden teema kulkee läpi koko teoksen: kaikilla on eriasteista ahdistusta tehdystä ja tekemättömästä. Yllättävää kyllä kirjasta ei löydy minkäänlaista uskonnollista pohdintaa, mihin syyllisyys voisi ihmisen johtaa. Loppuratkaisu on myös aika yllättävä: saiko rikos rangaistuksensa vai ei? On kuin teos vaatisi vielä jatko-osan, missä pyykki pestään puhtaaksi (nicht nur sauber sondern rein).

Rebekka on hieno kirja, jossa on goottitunnelmaa, kartanoromantiikka, erotiikkaa, actionia ja dekkaria. Draaman kaari on hienosti rakennettu ja kerronnan käänteet palkitsevat lukijan. Itse nautin eniten hienosta englantilaisesta coutryside-tunnelmasta: vihreistä urheiluautoista kapeilla maanteillä, teestä, viskistä, tweedistä ja diskreeteistä ihmissuhteista. Merry England rikoksista huolimatta!

Jännitys tiivistyy Manderleyssä rouva de Winterin ja neiti Danversin välillä (Kuva: Wikimedia)



maanantai 19. kesäkuuta 2017

Helluntain Henki



Frühjahrskirche der Deutschen Schule in der Agricolakirche am 2.6.2017 (Johannes 14: 15-21)

Rakkaat veljet ja siskot Jeesuksessa Kristuksessa!
Liebe Brüder und Schwestern in Jesus Christus!

Tämän päivän äsken luettu evankeliumiteksti kertoo Totuuden Hengestä. Kummatkin sanat on Raamatussa kirjoitettu isolla. On siis kysymys toisenlaisesta totuudesta kuin vaikkapa se, että maapallo on navoiltaan litistynyt tai lehmä märehtii. Ei ole kyseessä tieteen totuudet, vaan asiat, joita katsotaan hengellisillä silmillä. Ihminen pääsee yhteyteen tähän totuuden henkeen rakkaussuhteessa Jumalaan. Tällä suhteella on myös nimi - se on usko.

Rakkaus Jumalaan on hänen käskyjensä pitämistä ja elämistä kristittynä. Jumalan käskyt me löydämme hänen sanastaan ja omastatunnostamme. Käskyjen pitäminen ei kuitenkaan ole vaatimus vaan lupaus. Se mikä evankeliumin tekstissä kuvaa Jeesuksen lupauksia opetuslapsilleen, koskee myös meitä tänään. Jumala on lähettänyt ihmisille maailmaan Pyhän Hengen, Totuuden Hengen ja Puolustajan, joka jatkaa Jeesuksen työtä maailmassa ja jonka kautta Jumala puhuu ihmisille. Pyhän Hengen työ on pitänyt kirkon ja kristityt pystyssä jo kaksi tuhatta vuotta. Se ei voi olla turha henki.

Kun olin koululainen puoli vuosisataa sitten, oli kaikissa Suomen kouluissa tapana pitää joka aamu aamuhartaus. Viitenä päivänä viikossa päivä aloitettiin luokassa virttä veisaamalla ja rukoilemalla, lauantaina mentiin juhlasaliin toimittamaan samaa asiaa. Tämä oli meistä kaikista ihan normaalia, ja kuului olennaisena osana koulunkäyntiin. Oltiin päivän alussa sellaisen asian äärellä, joka oli meitä suurempi.

Oli kaksi virttä ennen muita, joita laulettiin usein. Ensimmäinen oli: ”Taas alkaa kiitoksella nyt tahdon päiväni, veisuulla iloisella, käyn Herra eteesi.” Ihmettelin tosin, että kuinka niin ”veisuulla iloisella”, koska laulun sävel oli niin loputtoman surullinen, että aina sitä laulaessa pakkasi itkettämään. No siitä viis - jäi kuitenkin mieleen, että ihmisen tuli oli kiitollinen, kun aamulla henki pihisi ja pääsi kouluun oppimaan uutta.

Aamuvirsi ennen muita oli kuitenkin ”Totuuden henki johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä, tietämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa!” Laulusta jäi lapseen mieleen ajatus, että ihmisen tuli etsiä totuutta, ja että koulutyö oli osa tätä totuuden etsintää, jossa oli myös mukana Jumalan siunaus. Arkiset askareet ja niissä läsnä oleva Jumala avautuivat nuorelle itsestäänselvyytenä. Oli siis arvokasta ja hyvää oppia, koska noilla opituilla asioilla rakennettiin sitten omaa ja lähimmäisten elämää. Tuosta ajatuksesta olen ollut koululle ikäni kiitollinen.


Das Evangelium des heutigen Tages lautet kurzgefasst folgendermaßen:

„Einmal sagte Jesus zu seinen Jüngern: Wenn mich einer lieb hat, der tut, was ich sage. Ich gehe jetzt bald zu meinem Vater im Himmel. Aber ich komme wieder. In der Zwischenzeit lasse ich euch nicht alleine. Aber ich kann nicht selber hier bleiben. Mein Vater schickt euch jemand, der immer bei euch bleibt. Mein Vater sendet euch einen Helfer. Der Helfer ist der Heilige Geist. Der Heilige Geist bleibt immer bei euch. Der Heilige Geist bleibt bei allen Menschen, die auf meine Worte hören. Der Heilige Geist will in eurem Herzen sein. Jetzt seht ihr mich noch. Dann seht ihr mich nicht mehr. Aber ich bin immer bei euch. Im Heiligen Geist. Wenn ihr mich lieb habt, dann ist auch der Vater bei euch. Und ich bin immer bei euch. Ihr werdet es merken.“
Liebe Brüder und Schwestern!
Gott lieben heißt vor allem, Zeit für ihn zu haben – zum Beispiel fürs Gebet oder wie heute, für den Gottesdienst. Die Gebote Jesu halten, das beinhaltet diese Liebe zu Gott, geht aber über sie hinaus. Denn das Gebot Jesu besagt, Gott zu lieben, aber auch den Nächsten und sich selbst. Dabei ist die Liebe zu sich selbst der erste und wichtigste Schritt. Denn jemand, der sich selbst nicht leiden kann, der mit sich und seinem Leben unzufrieden ist, wird auch niemand anderen und auch nicht Gott leiden können.
In der Mitte des heutigen Evangeliums steht die Kraft des Heiligen Geistes. Wie wirkt dieser Heilige Geist im Leben eines Menschen? Hier antwortet Jesus: Der Heilige Geist lässt den Menschen die Wahrheit erkennen. Und diese Wahrheit lautet – formuliert von Jesus selbst: „Ihr seid in mir, und ich bin in euch.“
Ihr seid in mir. Jede und jeder von uns hat einen Platz im Herzen Jesu; jeden und jede von uns liebt Jesus. In jedem Augenblick meines Lebens – und über dieses Leben hinaus – steht Jesus auf meiner Seite. Wer diese Wahrheit begriffen hat, kann zuversichtlich und gelassen durchs Leben gehen; er weiß: egal was kommt – Jesus ist für mich da.
Jesus sagt: Ich bin in euch. Jesus ist in jedem Menschen zu finden. Wer sich bewusst ist: in jedem Menschen begegne ich Jesus, der wird sich hüten, jemandem Böses zu tun, sondern im Gegenteil Respekt vor dem anderen haben, ihm Zuneigung, Freundlichkeit und Wohlwollen entgegenbringen. Diese Wirkung des Heiligen Geistes verhindert Gewalt und ermöglicht Frieden zwischen den Menschen – im Wissen: in jedem Menschen lebt Jesus!
Me vietämme tänä vuonna itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaa. Juhlavuoden yhtenä keskeisenä ajatuksena on kiitollisuus isänmaasta. Kun tänään lähdemme kesänviettoon ja laulamme suvivirren, on hyvä muistaa, että suvivirsi otettiin vuoden 1701 virsikirjaan juuri suurten katovuosien jälkeen, jolloin Suomen kansasta noin kolmannes menehtyi nälkään. Halla vei viljan kahtena peräkkäisenä vuonna.

Virsi saa silloin uutta sisältöä ja syvyyttä, kun tulee ajatelleeksi, että silloisille suomalaisille virren sanat, joissa vilja lainehtii laaksoissa, merkitsivät aivan jotain muuta kuin meille nykypäivän suomalaisille. Kyse ei ollut vain kesän iloista, vaan hengissä selviämisestä. Maamme historian saatossa, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä on tässä maassa kuitenkin uskottu Jumalan johdatukseen, Totuuden Henkeen. Usko on ollut kantava voima, joka tätä kansaa on yhdistänyt ja auttanut jaksamaan myös vaikeuksissa. Me saamme tänään olla kiitollisia kaikesta hyvästä, mistä saamme tässä maassa nauttia. 


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Göran Schildt: Toivematka


Daphne Välimerellä
Göran Schildtin Toivematka kuvaa Schildtin pariskunnan purjehdusta Tukholmasta Välimerelle Rapalloon vuonna 1948. Reitti oli varsin erikoinen: aluksi purjehdittiin Ruotsin läpi Götan kanavaa pitkin, sitten Pohjanmeren poikki Seinelle, jolla matka kulki Saônelle ja lopuksi Rhônea alas Välimerelle. Kirja oli aikanaan hyvin suosittu ja se käännettiin usealle kielelle. Suomeksi teoksen käänsi Lauri Hirvensalo. 

Toivematka on ollut vuosikaudet hyllyssäni odottaen oikeaa lukuhetkeä. Lukukokemus oli nyt siksi vaikuttava, että täytyy myös lukea Odysseuksen vanavedessä ja Matka Niilillä. Teos on tullut aikoinaan kaukokaipuun tarpeeseen: vapaasti merillä ja joilla purjehtiva pariskunta edusti varmasti monellekin lukijalle unelmien täyttymystä. Kirjassa avautuu myös kahden ihmisen kaunis mikrokosmos. Näistä elementeistä Schildt on luonut viehättävän kertomuksen, joka edelleenkin kestää lukemisen. 

Kirja kuvaa kolmenlaista matkantekoa: kanava-, avomeri- ja jokipurjehdusta. Tekijä kuvaa elävästi Ruotsin ja Ranskan kanavien elämää. Joka sululla piti neuvotella slussivahtien kanssa, jolloin syntyi monenlaista dynamiikkaa ja huumoria. Matkanteko kanavilla oli myös leppoista, koska ei voinut edetä kovin nopeasti. Matkaajat pitivät pitkiä taukoja mm. Pariisissa, jossa he tapailivat ystäviään ja tutustuivat kaupungin kulttuuriin. Matkaseuralaisena heillä oli osan matkaa mm. Georg Henrik von Wright. 

Myrskyjä ja seikkailua jouduttiin kokemaan Pohjanmerellä, Loiren suulla ja Genovan lahdella. Schildt kuvaa tarkkaan näitä purjehduskokemuksia aina sitä myöten, minkälaisia purjeita reivattiin ylös ja minkälaisia alas. Mielenkiintoinen on Loiren mascaret-ilmiö: vuoroveden vaikutuksesta joki vaihtaa suuntaa määräajoin, synnyttäen samalla isot aallot. Tässä filmi ilmiöstä:



Yllättävää on kuinka monipuolista sosiaalista elämää pariskunta veneessään viettää: miltei satamassa kuin satamassa löytyy tuttavia, tai he tutustuvat pikaisesti paikallisiin ihmisiin. Tuttavuuksien sosiaalinen kirjo on myös laaja. Yksi kirjan hauskoista kertomuksista on tutustuminen Borea d´Olmon herttuaperheeseen San Remossa. Perheen pojat kuljeskelevat satamassa ja uteliasuuttaan pyytävät Schildit kotiinsa iltaa viettämään. Arvokas aatelisperhe huvitteli syömällä korppuja, juomalla mehua ja leikkimällä seuraleikkejä aamuyölle saakka. Yleensäkin kirjasta saa kuvan, että ihmisten ilonpito oli tuolloin lapsenomaista ja yksinkertaista: tartuttiin siihen hetkeen mikä oli, ja otettiin siitä ilo irti.

Schildtin kirja houkuttelee lukijan tutustumaan Ranskan luontoon ja kulttuuriin. Taidehistorioitsijana Schildt kuvailee mielenkiintoisesti ja syvällisesti matkan nähtävyyksiä. Välillä hän myös ryhtyy kulttuurifilosofiksi. Myös vesistöjen ominaispiirteet tulevat lukijalle tutuiksi. Loirella purjehtiminen oli aluksi vaativaa vuoroveden tähden, mutta muuttui leppoisaksi retkeilyksi Pariisin jälkeen. Rhônella purjehtiminen oli taas vauhdikasta, koska suuri virta kuljetti alusta noin 40 kilometrin tuntivauhtia. Purjehdusta varten piti palkata jopa oma luotsi. Välimeri tarjosi taas tuulta ja tyventä, kunnes Daphne laitettiin Lavagnassa Italiassa telakalle seuraavan vuoden matkaa varten. 

Kysyin joskus mielessäni, että millä rahoilla tämä matka tehtiin, koska koskaan ei tuntunut olevan puutetta mistään, ja seuraavana kesänä jatkettiin matkaa kohti Kreikkaa. Finansseihin ei myöskään tekijä koskaan kirjassaan puutu: rahaa on tai sitten ei, eikä siitä muutenkaan sovi puhua. Toivematka on hieno, vanhanaikainen matkakirja slow travel -hengessä. Erinomaisen kuvan Ranskan jokilaaksojen kulttuurista antaa myös Armas J. Pullan teos Neljä virtaa. Varaa lukupöydälle lasillinen kuivaa sherryä!


Purjehdusta Canal de Bourgognella