Rippiä meidän kirkossamme on kahdenlaista: yleistä ja henkilökohtaista. Yleinen rippi on aina jumalanpalveluksen alussa synnintunnustuksen ja synninpäästön muodossa. Katolisessa kirkossa rippi on pyhä toimitus, joka kulkee nimellä parannuksen sakramentti. Meillä rippi ei ole keskiössä, vaikkakin papit ottavat ripittäytymisiä vastaan sielunhoidossa. Toisaalta herätysliikkeissä, kuten lestadiolaisuudessa ripillä on keskeinen osa spiritualiteetissa. Luin viime kesänä hankkimani Martin Rammin kirjoittaman Beichtspiegel. Praktische Beihilfe für Erwachsene (Thalwil 2016), joka on varsin käytännönläheinen opas ripittäytyvälle ihmiselle.
Asuin koulupoikana yhden kesän Münsterin lähellä umpikatolisessa perheessä. Päivittäin pidettiin ruokarukous, mutta pyhäisin ei juuri kirkossa käyty. Kerran vuodessa mentiin ripille. Kun kysyin perheen nuorilta, että mitä te siellä rippituolissa kerrotte ja mitä rippi teille merkitsee, sain vastaukseksi, että se on pelkkä muodollisuus, jotain voi kertoa pienistä konnuuksistaan vuoden varrella muttei muuta. Meillä taas Suomessa kaupattiin yhteen aikaan ajatusta, että katolisissa maissa on matalat itsemurhaluvut ripistä johtuen. Synnintunto ja katumus eivät oikein ole nykyihmiselle tuttuja käsitteitä, vaikka kumpaakin olisi syytä tuntea. Rammin rippiopas johdattaa hyvin katumuksen ja synninpäästön maailmaan myös luterilaisen lukijan.
Ramm vertaa sieluamme puutarhaan, jota pitää hoitaa, ettei rikkaruoho saa siellä yliotetta. Monet ihmiset ovat ahdistuneita, mutta eivät tunne todellista ahdistuksensa syytä. Ihmisen tulisi hoitaa omaatuntoaan hyvin, jotta myös jumalasuhde toimisi kunnolla. Tähän hoitotyöhön on erikoistunut ripin sakramentti, jonka tehtävänä on parantaa ja vahvistaa ihmistä.
Rippi on Jeesuksen asettama, ja parannuksen sakramentti on ylösnousseen Vapahtajan pääsiäislahja kirkolleen. Ripin toimittaa nimenomaan pappi, kristittyjen yleisestä pappeudesta oppaassa ei puhuta mitään. Ripittäytymisestä on kehittynyt myös katolisen kirkon vallankäytön väline, olkoonkin, että tarkoitus on hyvä.
Rippiä edeltää katumus ja hyvä aikoumus. Katumus voi olla rakkauskatumusta, jolloin ihminen suree sitä, että on rikkonut Jumalan rakkautta vastaan, ja pelkokatumusta, jolloin syntinen pelkää rangaistusta ja pelkää, ettei ole tarpeeksi arvokas tulemaan ripille. Ensimmäinen katumuksen muoto on korkeampi, toinen alempi, mutta tarpeellinen. Ihminen voi myös olla katuvinaan, jolloin puhutaan turhasta katumuksesta, joka on täysin merkityksetön, koska ihminen pelkää tuolloin vain toisten ihmisten tuomiota.
Hyviä aikomuksia on kahdenlaisia: yleinen aikomus, jolloin ihminen sitoutuu olemaan tekemättä syntiä, kun seuraava tilaisuus siihen tarjoutuu ja erityinen aikomus, jolloin ihminen kouluttaa, kurittaa ja kasvattaa itseään heikkouksissaan. Rikkaruohon yläosien kitkeminen ei auta, on otettava irti myös sen juuret. Tämä kaikki toimi vaatii hyvää itsetuntemusta.
Rippiin valmistuminen käy viiden kohdan kautta: rukoilun, mietiskelyn, katumuksen, parannuksen ja tunnustamisen kautta. Ripittäytyessä meidän pitää olla luottavaisia eikä hävetä. Jumala tietää meidän kaikki konnankoukut, eikä rippiämme tarvitsisi, mutta ripissä ihminen muotoilee kehnoutensa itselleen, tosin papin kuullen, jonka tehtävänä on antaa katuvalle synninpäästö. Synnit pitää kertoa tarkkaan, myös se, kuinka usein ja millä tavoin syntiä tekee. Tunnustus pitää aloittaa siitä, mikä ihmistä eniten hävettää: silloin on helpompi puhua myös muista rikkeistä. Ripittäytyjän tulisi pitää edessään luonteensa raskaimmat virheet ja yrittää katumuksessa löytää tien niiden parantamiseen. Säännöllinen ripittäytyminen on tähän erinomainen apuväline. Kirkkoisä Chrysostomos sanoo: Piru on se, joka täyttää meidät ennen rippiä pelolla ja häpeällä. Kun me teemme syntiä, ottaa hän meiltä pelon pois, mutta kun me haluamme tunnustaa rikkomuksemme, antaa hän meille pelon takaisin ja saattaa meidät häpeään.
Seuraavaksi Rammin kirjasessa on rukouksia ennen rippiä ja kymmenen käskyn (Luther sanoo Vähässä katekismuksessa, että tutki tilaasi kymmenen käskyn avulla) pohdintaan perustava Beichtspiegel, ripittäytymisen käytännöllinen apuneuvo. Seuraavassa muutama ohje, jotka kumpuavat käskyistä:
1. käsky: Onko rukouselämäni kunnossa?
2. käsky: Olenko puhunut kunnioittavasti hengellisen säädyn ihmisistä?
3. käsky: Olenko huolehtinut perheeni pyhäkulttuurista, ja olenko huolehtinut myös fyysisestä kunnostani?
4. käsky: Olenko ollut hyvä esikuva lapsilleni? Olenko tukenut puolisoani lastenkasvatuksessa?
5. käsky: Olenko nauttinut liikaa alkoholia? Olenko tuhonnut syntymätöntä elämää?
6. käsky: Olenko saattanut muut huonoihin ajatuksiin liian rohkealla pukeutumisella? Olenko nauranut sopimattomille jutuille? Olenko harrastanut itsetyydytystä puolisoni avulla?
7. käsky: Olenko antautunut keräämään jotain ylenmääräisesti. Pimitänkö perheeni käyttövaroja?
8. käsky: Olenko valehdellut? Olenko hurskastellut?
9.-10. käsky on jätetty pois.
Lopuksi luetellaan pääsynnit, annetaan ohjeita, kuinka kirkkoon ja työelämään tulee suhtautua (pyri aina järjestykseen ja täsmällisyyteen), esitellään muutamia katumusrukouksia ja ripin kulkua rippituolissa.
Jos vertaa tätä Rammin esitystä Lutherin Vähä katekismuksen Miten tietämättömiä on neuvottava ripittäytymään, erot löytyvät lähinnä kirkko-oppiin liittyvissä asioissa ja siinä, ettei rippi ole meillä sakramentti. Katolinen Beichtspiegel antaa käytännönläheisiä, osin kovin muinaisiakin ohjeita katumuksen ja ripittäytymisen valmisteluun. Luin tämän mieluummin kuin saman tekijän kuudennen käskyn selityksen. Mea culpa, mea maxima culpa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti