Tom kha ti carrot king sad

Huhtikuussa tämä oli sentin pituinen siemen

Otsikon oudonnimistä keittoa sain keväällä työmatkalla Hampurin Europa-Passagen "Cha Cha"-nimisessä halvassa thaikeittiössä. Tämä saattaa olla idänkävijöille tuttua kamaa, mutta minulle se oli uutta, hyvää ja yksinkertaista ruokaa. Nyt alkaa jo saada myös kotimaista kurpitsaa, joten tässä on ohje, joka sopii alkukeitoksi tai sitten leivän kanssa arkiruuaksi. En kehdannut kuvata ruokalistaa, mutta kirjoitin raaka-aineet muistiin. Sovella, kun keität!

Kurpitsaa iso pala, noin kilo

Pari jauhoista perunaa

Pari porkkanaa

Inkivääriä muutaman sentin pala ja inkivääritahnaa

Chiliä pulverina tai tuoreena maun mukaan

Tuoretta pinaattia kourallinen tai pari

Purjorenkaita myös kourallinen

Sitruunaruohoa, yski pötkö riittää

Kookosmaitoa tölkki

Keitä litrassa kasvislientä paloitellut juurekset, purjo, inkivääri, inkivääritahna ja kurpitsa kypsiksi päästään murskatun sitruunaruohon kanssa. Ota sitten pari kauhallista vihannesta erikseen, soseuta keitto, lisää kookosmaito ja säädä sakeutta mielesi mukaan lihaliemellä tai kuivalla vermutilla. Lisää chiliä ja kuutioidut keitetyt juurekset. Ropsauta päälle vielä pinaatit ja keitä vielä hieman. Ota sitruunaruoho pois. Tarkasta suola , chili ja maku muutenkin. Tarjoa tuoreen leivän kanssa.

Siinä keittäessäsi voit katsoa näitä somia klippejä, Spass muss sein, sanoi saksalainen...

http://www.youtube.com/watch?v=KoGHyuL7SsY
http://www.youtube.com/watch?v=YnPBQQ9WQXA

Sienijuttuja (III) : Ihmisen ja sienen kohtaaminen

Syyskesän aarteita

Sienet herättävät sienenystävässä syviä tunteita ja värähdyksiä. Sienet ovat paikkaan sidottuja olentoja, joten niiden genius loci on merkittävä, kun ihminen ne kohtaa. Luonnossa liikkuessaan voi sienestäjä jo orientoitua erilaisiin ajatuksiin, kuten ”hieno ojanpieli herkkutateille”, ”tässäpä sekametsässä kantarelli viihtyy” tai "oivallinen sammalikko lampaankääville".

Kohtaamiset ovat tunnetasoltaan erilaisia. Kangasrousku kasvaa nimensä mukaan kankailla. Se on tuttu ja turvallinen, eikä aiheuta suurempia tunnekuohuja. Pienet yksilöt sytyttävät jo pilkkeen silmään: näistä tulee hyviä etikkasieniä! Kangasrouskumetsässä on kuin olisi työpaikalla – tutut kujeet ja puheet. Saksalaisissa sienikirjoissa kangasrousku on merkitty myrkylliseksi. Voi heitä onnettomia, kun eivät pane tätä herkkua suuhunsa! Kangasrousku antaa potkua sieniruokiin ja on kaiken lisäksi satoisa ja madoton. Se edustaa siis kaikkea ylläpitävää keskiluokkaa.

Koivuhaperoita voit odottaa löytäväsi metsäteiden pohjilta. Se on usein matoinen. Haperoruuat ovat kuitenkin hyviä, jos löydät sekaan vielä vaikkapa keltahaperoita. Koivuhaperon lakin vihreä väri on tyylikäs, lehmukseen vivahtava. Väristä tulevat mieleen englantilaiset urheiluautot ja villapaidat. Haperot edustavat jo parempaa maisterisseuraa, jonka kohtaamisesta voi olla aina iloinen.

Kantarellit aiheuttavat hurmioitumista jo pelkän värinsä ja tuoksunsa takia. Sekametsä, aurinkoinen rinne, risujen ja lehtien alukset: siinä on suuntima kohti kantarelleja. Kantarellin kohtaaminen herättää säännöllisesti vain puhdasta iloa ja kiitollisuutta. Nyt liikutaan jo Ritarihuoneen liepeillä.

Syksyinen metsätie, aurinko laskee ja valaa vielä lämmintä punaa ojanpieleen. Siellä seisoo ylhäisenä tanakka herkkutatti. Lakin ruskea tuo mieleen kastanjan, pillistön vihreä on syvää ja mehevää ja jalan kerman ja kevyen ruskean värinen verkkokuvio on lepoa silmälle. Kun leikkaat tatin irti maasta, narskahtaa se kevyesti. Ääni on herkkä ja runollinen. Tässä on ystävä, jonka näet pitkästä aikaa. Tämä kohtaaminen on Die Stunde der wahren Empfindung.

Sitten on vielä kohtaamisia, jotka eivät ehkä toistu koskaan myöhemmin. Silloin tapaat joko harvinaisuuden tai muukalaisen paikassa, missä sen koti ei missään tapauksessa ole. Nämä sienimuistot jättävät pysyvän jäljen sieluun.

Kerran karussa kangasmetsässä häämötti kaukana uljas yksinäinen sieniyksilö. Lähestyin sitä luullen, että siellä olisi vain kookas hapero, mutta puolukanvarpujen keskellä kasvoi männyntuoksuvalmuska eli MATSUTAKE! Sitä ympäröi aura ja se levitti myös makeaa tuoksua pitkin metsää. Tämä oli kohtaaminen Hirohiton kanssa. Tämän tapaamisen kunniaksi voi kuunnella vaikkapa Schumannin Vogel als Prophet.

Sieniä isoäidin tapaan

Sekasieniä

Sipulia

Voita

Etikkaa

Suolaa

Valkopippuria

Leikkaa sipulit isohkoiksi palasiksi ja paista niitä voissa, kunnes ovat pehmenemään päin. Lisää joukkoon isohkot sienipalat ja paista niin kauan, että kaikki on kauniin ruskeaa. Sienien täytyy näyttää rustiikeilta, eli ei liian pientä piperrystä! Lisää suolaa, pippuria ja hivenen etikkaa. Parasta uusien perunoiden kanssa.



Hei laukkaan ratsu reima!

Kerttu-tamma saa ja antaa kyytiä

Ratsastus on vanhemmalle herralle sopiva harrastus. Siinä yhdistyvät sopivasti sekä fyysiset että älylliset haasteet (”haaste” tässä sanan oikeassa, positiivisessa merkityksessä). Ratsastustunti on aina kokonaisvaltainen ruumiillinen ja henkinen kokemus ja se vaatii syvää keskittymistä itse ratsastustapahtumaan. Ratsastaessa ihminen on täysin läsnä juuri siinä hetkessä, eikä mieli harhaile missä sattuu. Erityisen merkittävää on se, että urheiluväline on persoona, johon pitää tutustua lähinnä pohkeiden, suitsien, raipan, äänen ja istunnan avulla.

Luoja on myös neroudessaan luonut hevoselle hammasloman, jossa kuolaimet lepäilevät. Ilman tätä aukkoa hevosen hammasrivistössä ei eläimen kesyttäminen ja käyttäminen inhimillisessä rakennustyössä olisi ollut helppoa. Sodat olisivat jääneet käymättä, kulttuuri olisi jäänyt lapsenkenkiin, kun pyramidit ja katedraalit olisivat jääneet rakentamatta ilman hevosta. Kiitos siis Luojalle ja hevoselle!

Ratsastus on urheilumuoto, jolla on vuosituhantiset perinteet. Ratsastus on myös sosiaalinen laji. Meillä ratsastus on luokiteltu yksipuolisesti tyttöjen harrastukseksi, vaikka harrastuksessa ei ole oikeastaan mitään perinteisesti naisellista. Harrastus vaatii reippaita otteita, rohkeutta ja päättäväisyyttä, joita on kummallakin sukupuolella, jos on ollakseen. Lisäksi ratsastus kasvattaa ratsastajaa monella tavalla.

Jos ratsastaa tuntihevosella, saa siihen tutustua ennen tuntia ratsua satuloidessa. Kun tulee pilttuuseen, kertovat hevosen korvat jo paljon siitä, missä mennään. Jos ne ovat pystyssä, on ratsulla kiinnostusta lähteä töihin, jos hevonen luimistelee tai on kääntänyt peräpeilinsä ratsastajalle, pitää jo tehdä enemmän työtä luottamuksen saavuttamiseksi. Lisää tuttavuutta tehdään suojia ja pinteleita kiinnitettäessä, kavioita puhdistettaessa ja satulavyötä kiristettäessä. Hevonen on ilmeikäs eläin, joka kertoo koko ruumiillaan mielialoistaan.

Ratsastustunnit voivat olla hyvin erilaisia: on koulu-, este- ja maastoratsastusta. Jokainen ratsastuksen laji vaatii omat otteensa. Kouluratsastus on kuitenkin ratsastuksen kuninkuuslaji: siinä yritetään optimoida ihmisen ja hevosen välinen vuorovaikutus. Tunnin alussa katsotaan, kuinka avut menevät läpi, ja hevoselle selvitetään, kuka käskee. Koulutunnin jälkeinen paras kiitos ratastajalle on ratsu, joka on taipusana alla. Siitä iloitsee ratsastuksen kumpikin osapuoli.

Este- ja maastotunnit ovat vauhdikkaampia. Laiskakin hevonen yleensä innostuu esteistä ja maastosta. Esteradan ratsastaminen vaatii keskittymistä, suunnittelua, hevosen kuuntelua ja käskyttämistä. Päätökset pitää tehdä empimättä ja hevosen laukkaan pitää saada flow. Palkintona on parhaassa tapauksessa syvä tyydytyksen tunne, kun rata on mennyt hyvin. Maastoratsastus on ratsastajan ja hevosen parasta hupia. Luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Luonto näyttää myös toisenlaiselta hevosen selästä. Mikä vetää vertoja kiitolaukalle pitkin metsätietä kumisevalla honkanummella?  Se on puhdasta iloa.


Tässä itävaltalaista laukkamusiikkia:

 

 

 

Sienijuttuja (II): Jumala on olemassa!

Syyskesän puhdasta iloa

Eräänä hyvänä sienisyksynä sattui saalismatka vanhaan kuusikkoon, joka oli joskus muinoin ollut peltona. Siitä kielivät vielä suorana linjana kulkevat vanhat ojanpohjat. Jännityksellä odotettiin, mitä sieniriistaa (tämä on Toivo Rautavaraan käyttämä termi) tällaisesta metsästä löytyisi. Metsä oli siksi sakea, että iltainen auringonvalo siivilöityi vain kapeina juovina maahan. Ei tarvinnut kauan käyskennellä, kun silmien eteen avautui haaparouskumatto. Eikä mitä tahansa haaparouskuja, vaan pieniä ja pinkeitä, mehevän ryhdikkäitä sienosia, jotka napsahtivat, kun niitä taittoi koriin. Sienten lakkien harmaan eri vivahteet olivat liikuttavan kauniita. Rouskuja riitti ja riitti, niitä oli kaikkialla minne katsoi. Oli vähää vailla, ettei itku tullut silmään tästä näystä. Tällaista on sienestäjän taivaassa!

Luoja oli kuitenkin päättänyt antaa vielä enemmän. Tämä oli kuin vertaus Luukkaan evankeliumista: ”Runsas mitta, tiiviiksi paineltu ja kukkurainen, annetaan teidän syliinne.”  Kun korit olivat jo ääriään myöten täynnä, huomasimme kaksi päivänjalkaa, kirkasta valojuovaa suoraan taivaasta metsän pimentoon. Kun menimme lähemmäksi, seisoi kummassakin vihertävässä valokeilassa iso ukonsieni. Tämä oli jo epätodellista: olimme siirtyneet Sieni-Elysionin kentille. Kiitin sydämessäni Taivaan Isää tästä hetkestä metsän sydämessä. Tässä vaiheessa ateisti-sienestäjänkin olisi ollut pakko tunnustaa: Jumala on olemassa!

Ukonsienipihvit

Ukonsienen lakkeja

Munaa

Korppujauhoja

Pippuria ja suolaa

Voita

Tiraus sitruunamehua

Poista ukonsienistä jalka ja käytä se muuhun sieniruokaan. Puhdista lakit ja kierittele ne vatkatussa munassa ja pippuri-suola-korppujauhoseoksessa. Paista lakit kypsiksi runsaassa voissa. Tiristä päälle hieman sitruunamehua. Nauti saksalaisen rieslingin ja hyvän leivän kera. Jos et saa ukonsieniä, tee pihvit lampaankäävistä.

Tämän kokemuksen jälkeen ei voi kuunnella muuta kuin Hallelujan Händelin Messiaasta.

 

 

 

Muistan vadelmakesää...

Kosteasta kodostaan nous vattu kuuseen laulamaan...

 

Tämä kesä on ollut vadelmanystävän unelma. Kun löydät hyvän vanhemman hakkuuaukion, on se hehkunut punaisenaan vattuja kuin Semiramiin riippuvat puutarhat. Vattumetsässä saa monenlaista terapiaa. Vattujoogaa saa siitä, kun kurottelee marjoja koleikkoisissa metsissä ylhäältä ja alhaalta. Aromiterapiaa saa vattupensaassa ollessaan tai tuokkosta välillä nuuhkaistessa, sisäistä terapiaa saa maistelemalla mehevimpiä vattuja ja sitten siitä riippuen, oletko metsässä yksin vai seurassa, saat kaikenlaista muuta hoitoa. Lisäksi pakastin täyttyy ja marjaherkut odottavat… Minulle vadelman tuoksusta tulee mieleen mummolan kahvipöytä, joka oli aina katettuna jompaan kumpaan ison tuvanpöydän päähän. Miehet joivat kahvia periaatteella ”myö miehet juuvvaan kahvia, eukot juo tievettä”. Pienenä en kahvista pitänyt, ja siksi join eukkojen kanssa saekkoo eli tievettä. Mummo tarjosi sitä aina vadelmahillon kera à la russe. Vattu ja mummo kulkevat siis tiiviisti käsi kädessä muistojen maailmassa.

Parasta, mitä vadelmasta voi valmistaa, on Brita-kakku tai Herraskartanon kakku. Valitse itse, kuulutko herrasväkeen tai oletko Brita Koivusen ystävä. Kuuntele leipoessasi vaikka Britan Suklaasydän tai Keitän kahvia. Tästä tulee lapsuus mieleen...

 

 

Tämä kakku vaatii vähän paneutumista, mutta säserä se ei ole, kuten raumalainen sanoisi. Kakku on erityisesti juhlaan sopiva ja se häviää varsin nopeasti kakkuvadilta. Sen salaisuus on marengin makeus ja täytteen raikkaus. Brita on yksinkertaisesti TYRMÄÄVÄ!!!!!

 

Pohja:

100 g voita

1 dl sokeria

2 keltuaista

1 dl maitoa

1,5 dl vehnäjauhoja

2 tl leivinjauhetta

 

Marenki päälle:

2 valkuaista

1,5 dl sokeria

1 tl vaniljasokeria

50 g paahdettuja mantelilastuja

 

Täyte:

1 tlk rahkaa

0,5 litraa vadelmia

0,5 tl vaniljasokeria

2 rkl sokeria

4 liivatelehteä

2 dl kuohukermaa

Tee taikina vaahdottomalla rasva ja sokeri ja lisäämällä siihen muut aineet. Levitä se joko rasvatulle leivinpaperille uunipelille tai jos hifistelet, tee siitä pellille kaksi pyöreää levyä halkaisijaltaan 20 cm (käytä lautasta piirustusapuna!). Tee tanakka marenkivaahto (älä sössi yhtään keltuaista joukkoon!) ja levitä se taikinan päälle ja lopuksi sirottele paahdetut mantelit marengin päälle. Paista uunissa 175 asteessa 15-20 minuuttia ja anna sitten jäähtyä.

Tee täyte vatkaamalla kerma vaahdoksi sokerin kanssa. Lisää siihen rahka ja lämpimässä kermatilkassa sulatetut liotetut liivatteet. Lisää vatut ja anna hyytyä hieman jääkaapissa. Halkaise sitten kakkupohja ja täytä se täytteellä. Vie pöytään ja einfach zugreifen!

 

Tämä tuoksuu skriininkin läpi!

Sienijuttuja (I): Kehnäsieni on runo!

Nuori, ponteva kehnäsieni

Sienisesonki on alkanut. Sienestäjä on tutissut jo juhannuksesta alkaen sieniretkien ja sieniherkkujen odotuksessa. Metsän aateliset, kehnäsienet alkavat nyt nousta. Kehnäsienen muodonmuutos on mielenkiintoinen: aluksi maasta nousee pieni viaton nuppu, josta kuitenkin nopeasti kasvaa tanakkaa jööti ja lopulta se levittää hattunsa ja se alkaa muistuttaa kiinalaisen pagodin kattoa, jonka räystään alla etanat tykkäävät olla kiepissä. Sienen jalassa on herkkä sukka ja sienen pinta on helmiäisen peitossa. Sieni viestii kätkettyä erotiikkaa… Kehnäsieni tuoksuu myös hienostuneesti sekä metsässä että pannulla. Kehnikset kasvavat ryhmissä, ja samassa sieni-miitissä voi olla eri-ikäisiä sieniä. Kehnäsieniä voi löytää kangasmetsistä. Hyvänä sienivuonna nämä aarteet saattavat levittäytyä loputtomina jotoksina metsiin. Kehnäsieni on runo!

Tässä perusohje sienikastikkeelle, jonka voit tehdä vaikkapa kehnäsienistä.

Metsäsieniä litran verran

Sipuli

Kermaa (ruokakerma käy hyvin)

Voita

Mustaa pippuria

Balsamicoa

Soijakastiketta

Suolaa

Leikkaa sienet pieneksi ja haihduta niistä vesi paistinpannulla. Laita sivuun ja lisää pannulle pieneksi hakattu sipuli, nokare voita, hiukan soijakastiketta ja paista sipulit raukeiksi (tämä on Mysi Lahtista). Lisää sienet ja tanakka pala voita, pippuria ja paista seos kunnolla ruskeaksi. Lisää hieman balsamicoa (sitruuna ja etikka käyvät myös) ja kaada joukkoon kerma (vähintään 2 dl) ja lämmitä vielä sen verran, että kastike sakoaa. Jos haluat ohuempaa, lisää enemmän kermaa tai/ja maitoa. Jos nurkalla kasvaa nokkosta, riivi joukkoon muutama lehti. Tarkista suola! Tämä kastike käy kalalle ja lihalle ja erityisesti uusien perunoiden kanssa se on herkkua.

Kehnäsienistä tehty kastike on mieto ja hieman makeahko, jos lisäät joukkoon tatteja tai ryöpättyjä rouskuja, saat voimakkaampaa ja sienimäisempää kastiketta. Hyviä herkkuhetkiä!

Metamorphoses

Die Lebensmüden...

Kirkossa on kivaa!

Yorkin katedraali

 

Vaikka kristillinen julistus käsittelee yhtä ja ainoaa asiaa eli Jeesusta Kristusta, tarjoavat erilaiset jumalanpalvelukset hyvin monimuotoisia lähestymistapoja Kristus-tapahtumaan. Se joka väittää, että kirkossa on tylsää, ei käy kirkossa eikä tunne kristillistä perinnettä. Näkeväthän ihmiset vaivaa oppiakseen golfia tai portugalia, miksei myös kannattaisi tutustua perinteeseen, josta oma kulttuurimme kumpuaa. Kirkossa voi julistus olla vaatimatonta ja musiikki kapeasti valittua, mutta kirkosta ihminen ei koskaan tule tyhjin käsin. Sana ja sakramentit ainakin ovat asioita, joita ihmisen on vaikea pilata. Kirkosta voi myös lähteä sekavin tuntein, koska kokemukset ovat olleet sen verran ristiriitaisia. Ehkä tämäkin on hedelmällinen tila, jossa sielua on kynnetty hieman auki. Vaatimattomassakin julistuksessa voi hohtaa helmi. Se riittää. Sen helmen voi ottaa rumination kohteeksi kotimatkalla. Via negativan kautta voi myös oppia ja kasvaa.

Seuraavassa kerron kolmesta kesäisestä kirkkomatkasta, joissa kaikissa koki Jumalan läsnäolon, mutta jotka myös jättivät avoimia kysymyksiä – siis ne olivat aitoja kirkkokokemuksia.

Rautalammin kirkossa (Engelin suunnittelema grandioosi puukirkko) pidettiin kesäkuussa Karjalaisen kansan messu. Messun nimi oli Kuulet sie, kuulet, Herra. Sanat ja sävel olivat Tapani Nuutisen. Kirkkokansaa oli runsaasti, osa pukeutuneena kansallispukuun. Rautalammin ja Suonenjoen kirkkokuorojen väki oli myös pukeutunut kansallispukuihin. Messun laulut eivät olleet suoraan mitään karjalan murretta, pikemminkin miellä ja siellä koristettua yleiskarjalaa (”Syvvyyvestä minä huuvvan sinnuu, Herra, Herra kuule miun iänein).  Ehkä liikuttavinta oli kyriessä moniäänisesti laulettu Kuulet sie, kuulet sie ja Kyrie eleison. Muuten musiikki oli ihan peruskamaa, ilman nousuja ja laskuja. Messumusiikin teemasta tuli valitettavasti mieleen Yksi oli liehuva liekinvarsi. Mieleen nousi myös ajatus, että kenelle tämä jumalanpalvelus oli lopultakin tarkoitettu. Varmasti kirkossa oli paljon karjalaisia ja heidän jälkeläisiään, mutta fokukseen karjalaisuus ei noussut, ei ehkä ollut tarpeenkaan: Kristusta katseltiin vain karjalan heimon silmin. Teemakirkkopyhät kokoavat ihmisiä, mutta myös karkottavat toisia. Haluatko mennä sotainvalidien tai lasten kirkkopyhään, jos et itse kuulu viiteryhmää?

Saarnaaja oli savolainen, mutta hän oli kohdannut paljon karjalaisia kotiseudullaan (Rautalammille siirrettiin paljon salmilaisia, jotka olivat enimmäkseen ortodokseja). Saarnaa lähdettiin kehittämään tästä erilaisuuden kohtaamisesta heimojen ja uskontunnustusten välillä. Saarnaaja rakensi hyvin yhteyden päivän tekstin ja erityisen kirkkopyhän välille.

Jos kirkko haluaisi tehdä mainosfilmin Liity kirkkoon!, sopisi tulla kuvaamaan ehtoollispöytään meneviä ihmisiä: pieni lapsi vanhempiensa kanssa, poika vanhan äitinsä kanssa, nuoria, keski-ikäisiä, kauniita ja rujoja, köyhiä ja rikkaita. Kristus kaunistaa kirkkokansan. Ehtoollispöydässä toteutuu todellinen demokratia: kaikki ovat tasa-arvoisia Kristuksen edessä. Tämä tapahtuu sadoin tuhansin joka viikko. Liity kirkkoon, jos olet siitä eronnut jo pelkän ehtoollisen sakramentin vuoksi!

Karjalaisen kansan messu oli maanläheinen ja harras jumalanpalvelus. Musiikki ei ollut suurta, mutta tuki hyvin messua. Kahden seurakunnan kirkkokuorot lauloivat hyvin yhdessä. Ilmassa oli juhlan tuntu.

Kesäkuun 30. päivänä oli Yorkin tuomiokirkossa diakonien vihkimisjumalanpalvelus. Yorkin katedraali on Englannin hienoin gotiikan ajan kirkollinen muistomerkki. Kirkko on entisöity hyvin ja sitä pidetään yllä sen arvon mukaisesti. York oli varhaisella keskiajalla Englannin kakkoskaupunki ja sen keskiaikainen flair on säilynyt hyvin. Kaupunki on erityisesti englantilaisten turistien suosiossa eli sellaista baabelia kuin Lontoossa ei tapaa. Yorkin minster on tehty hiekkakivestä ja se hohtaa auringossa kullanhohtoisena ja suurenmoisena. Katedraali on sekä sisältä että ulkoa mykistyttävä. Itselleni oli yllätys, että Konstantinus Suuri on vihitty keisariksi Yorkissa. Yorkilla on siis välillinen merkitys myös siinä, että meistä on tullut kristittyjä.

Kirkko oli täynnä, ja ovella jaettiin kolmikymmensivuinen käsiohjelma. Siinä oli teologinen johdanto siihen, miksi ordinaatiojumalanpalvelusta vietetään. Sitten oli sitä perussylttyä gluteenittomasta leivästä, alkoholittomasta viinistä jne. Kaikki, jotka kotiseurakunnassaankin viettävät ehtoollista, olivat tervetulleita ehtoollispöytään eli ekumenia toteutui Yorkin kirkossa. Milloinhan Uspenskissa saisi luterilainenkin ehtoollista?  No, tämä on niitä kiellettyjä keskustelunaiheita maassamme. Käsiohjelma oli sisällöltään korkeakirkollinen, mutta siinä oli pedagogisia elementtejä niille, joille kristillinen perinne on vieras.

Diakonit vihki virkaan Yorkin arkkipiispa John Sentamu, joka on syntyisin Ugandasta. Hän on myös Englannin kirkon kakkosmies Canterburyn arkkipiispan jälkeen. Koko ordinaatiojumalanpalvelusta leimasi muodon korkeakirkollisuus ja sisällön matalakirkollisuus. Juhla alkoi kulkueella, jossa oli kymmenittäin osanottajia piispoista poikakuoroon, kaikki suntiota myöten erilaisissa juhla-asuissa. Jumalanpalveluksen aikana evankeliumikirja kannettiin keskikäytävälle lukua varten ja ehtoollisaineita elevoitiin. Kaikkea sitä muotomenoa, mitä myös meille halutaan kirkkoon tyyrätä yhä enemmän, oli runsaasti tarjolla.  Toisaalta kleruksen puheet keskeytti aina silloin tällöin seurakunnan naurunröhähdys. Puhujille tuntui olevan tärkeää, että vakava asia upotettiin hilpeään kehykseen. Oli siis juhlavaa ja hilpeää. Liikuttavaa oli, kun diakoneille annettiin heidän virkansa symbolit, pesuvati ja pyyheliina.  Esirukoukseen suljettiin mm. Neitsyt Maria, apostoli Pietari, William Yorkilainen ja kaikki pyhimykset. Kuningattaren puolesta myös rukoiltiin. Koko jumalanpalvelusta säesti erinomainen urkuri ja hieno kirkkokuoro. Kirkossa oli perhejuhlan tuntu.

Heinäkuun puolivälissä pidettiin pienessä läntisessä rannikkokaupungissa konfirmaatiojumalanpalvelus. Keskiaikainen kirkko oli täynnä, ja kirkon täytti puheensorina. Vanhempana konservatiivihenkilönä en oikein pitänyt siitä, että nuoret naiset tulivat kirkkoon kaikenalaisissa tupeissa ja läpissä. Rippilasten kulkue oli kuitenkin kaunis ja liikuttava. En pidä loruilusta ja tervehtimisistä jumalanpalveluksen alussa, mutta konfirmaatiojumalanpalveluksessa jonkinlainen kirkkokansan ohjeistaminen olisi paikallaan. Tässä palveluksessa näin ei toimittu ja välillä väki ei oikein tiennyt missä mentiin. Selebrantin pitäisi pitää homma hanskassaan heti alusta alkaen. Seurakunnassa oli luultavasti myös kesäkanttori, koska musiikki oli ohuenlaista ja kaikki virret säestettiin samaan tapaan. Virsikirjoja ei jaettu eikä väki myöskään veisannut. Saarnassaan pastori antoi ymmärtää, että kirkossa oli nyt paljon sellaista väkeä, joka siellä ei muuten käy. Siinä hän oli oikeassa. Nuoria hän kuitenkin puhutteli  kauniisti. Yleistunnelmaksi jäi, että koko ajan oli jonkinlainen kätketty kiire jonnekin. Tästä kaikesta huolimatta oli rippilapsille tehty kaunis juhla. Sen olisi tehnyt vielä kauniimmaksi, jos seurakunta olisi ollut enemmän henkisesti ja hengellisesti läsnä tuossa tapahtumassa.

Herbaario

Rosa pimpinellifolia, juhannusruusu

1970-luvun oppikoululaisen kesään kuului 100 kasvin kerääminen kahden vuoden aikana. Kasvistus muodosti ihan oman mikrokulttuurinsa koulumaailmassa. Kaiken pohjana oli koulussa annettu erinomainen kasviopin opetus. Tuli tietää, minkälainen lehti oli sormilehdykkäinen tai vastapuikea, kasvit piti osata tunnistaa, varustaa latinalaisella nimellä ja luokitella heimoittain. Tuli myös ymmärtää, että Linné oli suuri kasvitieteilijä, ja kasvioppi koulun tärkein aine. Pari kesää sitten kävin Linnén Hammarbyssä ja silloin muistin lämmöllä näitä menneitä kasvistuskesiä ja luonnontieteenopettajaani Aino Nurmea eli Titiä. En luultavasti olisi mennyt koko Hammarbyhyn ilman tätä nuoruuden kokemusta.

Titi oli pieni ja pyöreä nainen, jolla oli järkyttävä auktoriteetti luokassa. Isoimmatkin roikaleet opiskelivat kiltisti luonnontieteiden saloja tämän pedagogin johdolla. Luonnontieteen lisäksi hän opetti meille, kuinka sivistynyt ihminen syö veitsellä ja haarukalla, kuinka ruokaliinaa käytetään ja missä järjestyksessä ihmisiä tervehditään – kaikki tarpeellisia taitoja myöhemmässä elämässä. Missä ovat nykyään tällaiset pedagogit?

Kasvistus tämän daamin johdolla oli myös ihan oma procedere. Kasvituskansion eli herbaarion tuli ehdottomasti olla kirjavan kukallinen. Ne onnettomat, jotka hankkivat mustan herbaarion saivat olla varmoja, ettei arvosana ollut seiskaa parempi. Kasvistukseen kuuluivat elimellisesti myös kasvipaperit, heimopaperit, imupaperit, makulatuuripaperit, liimapaperit ja etiketit. Lisäksi piti olla värikasvio ja Hiitonen-Poijärven Koulu- ja retkeilykasvio. Kasvit kuivattiin prässissä paperien välissä, paksut juuret halkaistiin ja tarvittaessa kasvi käytettiin kiehuvassa suolavedessä. Heinät taiteltiin kauniisti polvekkeille. Tärkeää oli asetella kasvit edustavasti paperille ja ne kiinnitettiin siten, että kasvin varren viereen leikattiin kasvipaperille partaterällä pienet viillot, joiden läpi pujoteltiin noin 2 mm levä ikkunapaperin suikale, joka liimattiin sitten paperin takapuolelle. Työn kruunasi etiketti, jossa kasvi määriteltiin suomeksi, latinaksi, esitettiin latinalainen heimo, löytöpaikka ja päivämäärä. Jos kasvi oli harvinaisempi, laitettiin myös sitä kuvaava vaihtoarvo etikettiin. Sitten vielä oma nimi lappuun. Oman kasvioni aarteet olivat masmalo (Anthyllis vulneraria) ja neidonkenkä (Calypso bulbosa).

Alkusyksystä oli suullinen tentti. Tentattavat olivat herbaarioineen rivissä pitkällä penkillä ja Titi peitti kädellä lapun, jolloin kokelaan piti selittää kasvi: voikukka, Taraxacum officinalis, ketunleipä, Salix acetocella. Jos muisti pätki, oli opettajalla mukanaan hajuvesipullo, jossa oli ambraa. Tästä kuului nuuhkaista, ja tämä kaskelotin rauhasneste palautti kaikki nimet muistin kätköistä.

Tämä muinainen askare palautui mieleeni kävellessäni pitkin kesäistä metsätietä. Kiitollisuudella muistan vielä tuota opetusta, joka johdatti nuoren ihmisen luontoon, opetti hänelle kasvimaailman monimuotoisuutta ja kauneutta. Lisäksi tämä askare kouli silmää, ruumista ja kättä. Miksi siitä on koulussa luovuttu?

Tässä muutama kasvi kesäisestä pihapiiristä:

Lupinus polyphyllus, lupiini

Silloin kun äiti toi lupiinin puutarhaamme, ei sitä kasvanut tienpielissä, kuten nykyään. Lupiinissa on jotain bysanttilaista ja vierasta: se on liian suuri ja loistava meidän oloihimme. Mieleen tulee Marimekko tai Birger Kaipiainen. Alkukesästä lupiini peittää omenapuiden alustat. Yhtä aikaa kukkivat omenat ja lupiinit puutarhassa tarjoavat yletöntä kukkarunsautta.

Syringa vulgaris, pihasyreeni

 

 

Sireenissä on jotain liian runsasta, niin kukkien paljoudessa kuin myös sen tuoksussa. Helsingissä voi kokea sireeni-huumaa Mannerheimintie talojen takapihoilla (Nordenskiöldin kadulta pohjoiseen): alkukesästä yhtenäinen tuoksuva kukkameri levittäytyy aina Lääkärinkadulle saakka. Sireenin tuoksu tuo mieleen saippuan. Sireeni assosioituu myös venakoihin: heissä on kaikkea runsaasti, ehkä hieman liikaakin meidän näkökulmastamme. Sireeni on venäläisessä taiteessa topos, eikä se ole mikään ihme.

Quercus robur, tammi

Tammet ilmaantuivat salaa puutarhaamme. Tapahtuma oli yhtä ihmeellinen, jos sinne olisi ilmestynyt kastanja tai lehmus. Nyt niitä on kaikkiaan jo kolme. Nelosvyöhykkeellä tammia ei kasva kuin kaupunkien puistoissa. Anopin teorian mukaan ne ovat tulleet Savon korpeen närhenpaskoissa. Kiitos närhet: nyt suurin tammi on jo parimetrinen. Ensimmäisinä talvina niiden latvoja jäystivät puput tai hirvet ja puut alkoivat lamota. Nyt ne ovat saaneet olla rauhassa. Tammi on juhlava puu. Siitä tulee mieleen Ruissalon tammilehdot. Tammi on myös perisaksalainen puu. Minulla on kuivattuna kaksi saksalaista tammenlehvää: Luthereichesta Wittenbergistä, jonka juurella Luther 10. joulukuuta 1520 poltti paavin pannabullan ja Goethe-Eichesta Buchenwaldin keskitysleirin portin edestä. Nämä tammet antaisivat runsaasti kirjoittamisen aihetta. Veijo Meren Goethen tammi vuodelta 1968 johdattaa mielenkiintoisesti saksalaiseen tammi-tematiikkaan.

 

Chrysanthemum leuchanthemum, päivänkakkara

Päivänkakkarasta tulee mieleen Immanuel Kant ja hänen käsityksensä estetiikasta. Kukalle riittää sen oma kauneus, se ei tarvitse sitä mihinkään, vaan sen kauneus on itseisarvo: Urteil ohne Begriff und Vergnügen ohne Begehren. Päivänkakkara herättää vain valoisa ja kauniita ajatuksia. Se valitsee myös kasvupaikakseen valoisimmat niityt ja ojanpielet. Jotkut ihmiset ovat päivänkakkaran kaltaisia.

Trollius europaeus, kullero

 

 

Trolliusten vasarat

silmiäni takovat - hoi mies herää!

kevät tekee terää

 Juna juoksee jyskyttäin

halki kenttäin vihreäin

rentukoita

kulleroita

kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan tuomet tanssii syliin

pian joudutaan kukkivihin kyliin

 

Aaro Hellaakoski, Jääpeili 1928

 

Aguilegia vulgaris, lehtoakileija

 

Lehtoakileija villiintyy helposti. Se karkaa lähimetsään, muttei liian syvälle. Kasvi kukkii miltei läpi kesän ja on se on mehiläisten suosikki. Sen hienostunut kello heiluu tuulessa, pullea mehiläinen touhuaa peräänsä myöten kukinnossa. Akileija kertoo meidän pihapiirissämme Agda-mummosta, joka istutti ne pihaan, saadakseen jotain kaunista korpimökkiinsä. Vaikka violetti ei olekaan suosikkivärini, akileijan vaalea sinipuna on kaunis.

 

Achillea millefolium, siankärsämö

 

Siankärsämö löytyy kaikkialta ojanpielistä eikä siinä ole mitään eksoottista.Siitä on olemassa myös hienon vaaleanpunainen versio. Siankärsämöstä tulee mieleen Onni-setä, joka tunsi luonnonlääkintää. Kerran kesällä kurkkuni oli kipeä. Onni sanoi, että ota siankärsämöitä, keitä niistä liemi ja kurlaa kurkkuasi sillä. Tein töitä käskettyä ja kurkku parani tämän käsittelyn jälkeen. Näitä kurlauskärsämöitä kasvoi mäenrinteessä, jonka alapuolella Raimo-eno pisti Tiina-tammaan vauhtia, kun vietiin maitotonkkia maitolaiturille. Mäen päällä oli hyljätty paja. Siankärsämö tuo mieleen lapsuuden ja auringon. Sen vaatimaton olento välittää aineettomia arvoja.

Rosa rugosa, kurtturuusu

 

Kurtturuusu on kasvimaailman germaani, ekspansiivinen kasvi: joka vuosi se yrittää saada jalansijaa oman kasvualueensa rajojen ulkopuolelta. Ruusun puna on kaunis ja tuoksu hyvä, kiulukoista saa hyvää hilloa, josta tosin tulee mieleen armeija: siellä tarjottiin aina kaurapuuron kanssa ruusunmarjahilloa. Juhannusruusun tasolle tämä ruusu ei yllä, se on liian vulgaire.

 

Rosa pimpinellifolia, juhannusruusu

Juhannusruusumme puhkeaa normaalikesänä kukkaan todellakin juhannuksena. Ruusu on jo yli kahdeksankymmentä vuotta vanha. Ruusun väri on hieno kermankermankeltainen ja sen tuoksu on yksi parhaimpia ruusuntuoksuja, mitä olen eläissäni haistanut. Kun tämä ruusu kukkii, tekisi mieli heittäytyä valkoiseen kukkamereen. Tänä kesänä olin Castle Howardin ruusutarhassa Yorkshiressa, jossa kasvoi satoja eri ruusulajikkeita. Kaikkia sikäläisiä lajeja en ehtinyt haistella, mutta yksikään ei yltänyt hienostuksessaan oman juhannusruusumme tasolle. Tuoksulla tuntuu olevan erityinen merkitys kasvien hierarkiassa.

 

Linnea borealis, vanamo

 

Vanamo oli kasvistajan must. Titin kasvimaailmassa vanamo oli kasvien kuningatar. Vanamossa yhtyi kaikki hienostus, mitä kasvissa saattoi olla. Titillä oli lukuisia kertomuksia siitä, kuinka luonnontieteilijät olivat ensimmäisen kerran nähneet (ja haistaneet) vanamoa, minkä jälkeen he eivät olleet enää entisellään. Venäjän ruhtinaat olivat nähneet vanamon Suomen luonnossa ja yrittäneet siirtää sitä hienoihin ansareihinsa Pietariin, mutta ei se siellä jaksanut kasvaa. Se vaati karua ja vaatimatonta maaperää. Siksi vanamoon täytyi suhtautua hartaudella. Vanamo oli siis suomalaisuuden vertauskuva: vaatimaton, mutta hienostunut ja sisäisesti rikas. Nyt sen ymmärrän. Kiitos siitä Titi! Muistan kyllä elävästi, kuinka ensimmäisen kerran nuuhkaisin vanamon aromia lämpimällä honkanummelle - quelle ivresse! Vanamot ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen…,