Herbaario

Rosa pimpinellifolia, juhannusruusu

1970-luvun oppikoululaisen kesään kuului 100 kasvin kerääminen kahden vuoden aikana. Kasvistus muodosti ihan oman mikrokulttuurinsa koulumaailmassa. Kaiken pohjana oli koulussa annettu erinomainen kasviopin opetus. Tuli tietää, minkälainen lehti oli sormilehdykkäinen tai vastapuikea, kasvit piti osata tunnistaa, varustaa latinalaisella nimellä ja luokitella heimoittain. Tuli myös ymmärtää, että Linné oli suuri kasvitieteilijä, ja kasvioppi koulun tärkein aine. Pari kesää sitten kävin Linnén Hammarbyssä ja silloin muistin lämmöllä näitä menneitä kasvistuskesiä ja luonnontieteenopettajaani Aino Nurmea eli Titiä. En luultavasti olisi mennyt koko Hammarbyhyn ilman tätä nuoruuden kokemusta.

Titi oli pieni ja pyöreä nainen, jolla oli järkyttävä auktoriteetti luokassa. Isoimmatkin roikaleet opiskelivat kiltisti luonnontieteiden saloja tämän pedagogin johdolla. Luonnontieteen lisäksi hän opetti meille, kuinka sivistynyt ihminen syö veitsellä ja haarukalla, kuinka ruokaliinaa käytetään ja missä järjestyksessä ihmisiä tervehditään – kaikki tarpeellisia taitoja myöhemmässä elämässä. Missä ovat nykyään tällaiset pedagogit?

Kasvistus tämän daamin johdolla oli myös ihan oma procedere. Kasvituskansion eli herbaarion tuli ehdottomasti olla kirjavan kukallinen. Ne onnettomat, jotka hankkivat mustan herbaarion saivat olla varmoja, ettei arvosana ollut seiskaa parempi. Kasvistukseen kuuluivat elimellisesti myös kasvipaperit, heimopaperit, imupaperit, makulatuuripaperit, liimapaperit ja etiketit. Lisäksi piti olla värikasvio ja Hiitonen-Poijärven Koulu- ja retkeilykasvio. Kasvit kuivattiin prässissä paperien välissä, paksut juuret halkaistiin ja tarvittaessa kasvi käytettiin kiehuvassa suolavedessä. Heinät taiteltiin kauniisti polvekkeille. Tärkeää oli asetella kasvit edustavasti paperille ja ne kiinnitettiin siten, että kasvin varren viereen leikattiin kasvipaperille partaterällä pienet viillot, joiden läpi pujoteltiin noin 2 mm levä ikkunapaperin suikale, joka liimattiin sitten paperin takapuolelle. Työn kruunasi etiketti, jossa kasvi määriteltiin suomeksi, latinaksi, esitettiin latinalainen heimo, löytöpaikka ja päivämäärä. Jos kasvi oli harvinaisempi, laitettiin myös sitä kuvaava vaihtoarvo etikettiin. Sitten vielä oma nimi lappuun. Oman kasvioni aarteet olivat masmalo (Anthyllis vulneraria) ja neidonkenkä (Calypso bulbosa).

Alkusyksystä oli suullinen tentti. Tentattavat olivat herbaarioineen rivissä pitkällä penkillä ja Titi peitti kädellä lapun, jolloin kokelaan piti selittää kasvi: voikukka, Taraxacum officinalis, ketunleipä, Salix acetocella. Jos muisti pätki, oli opettajalla mukanaan hajuvesipullo, jossa oli ambraa. Tästä kuului nuuhkaista, ja tämä kaskelotin rauhasneste palautti kaikki nimet muistin kätköistä.

Tämä muinainen askare palautui mieleeni kävellessäni pitkin kesäistä metsätietä. Kiitollisuudella muistan vielä tuota opetusta, joka johdatti nuoren ihmisen luontoon, opetti hänelle kasvimaailman monimuotoisuutta ja kauneutta. Lisäksi tämä askare kouli silmää, ruumista ja kättä. Miksi siitä on koulussa luovuttu?

Tässä muutama kasvi kesäisestä pihapiiristä:

Lupinus polyphyllus, lupiini

Silloin kun äiti toi lupiinin puutarhaamme, ei sitä kasvanut tienpielissä, kuten nykyään. Lupiinissa on jotain bysanttilaista ja vierasta: se on liian suuri ja loistava meidän oloihimme. Mieleen tulee Marimekko tai Birger Kaipiainen. Alkukesästä lupiini peittää omenapuiden alustat. Yhtä aikaa kukkivat omenat ja lupiinit puutarhassa tarjoavat yletöntä kukkarunsautta.

Syringa vulgaris, pihasyreeni

 

 

Sireenissä on jotain liian runsasta, niin kukkien paljoudessa kuin myös sen tuoksussa. Helsingissä voi kokea sireeni-huumaa Mannerheimintie talojen takapihoilla (Nordenskiöldin kadulta pohjoiseen): alkukesästä yhtenäinen tuoksuva kukkameri levittäytyy aina Lääkärinkadulle saakka. Sireenin tuoksu tuo mieleen saippuan. Sireeni assosioituu myös venakoihin: heissä on kaikkea runsaasti, ehkä hieman liikaakin meidän näkökulmastamme. Sireeni on venäläisessä taiteessa topos, eikä se ole mikään ihme.

Quercus robur, tammi

Tammet ilmaantuivat salaa puutarhaamme. Tapahtuma oli yhtä ihmeellinen, jos sinne olisi ilmestynyt kastanja tai lehmus. Nyt niitä on kaikkiaan jo kolme. Nelosvyöhykkeellä tammia ei kasva kuin kaupunkien puistoissa. Anopin teorian mukaan ne ovat tulleet Savon korpeen närhenpaskoissa. Kiitos närhet: nyt suurin tammi on jo parimetrinen. Ensimmäisinä talvina niiden latvoja jäystivät puput tai hirvet ja puut alkoivat lamota. Nyt ne ovat saaneet olla rauhassa. Tammi on juhlava puu. Siitä tulee mieleen Ruissalon tammilehdot. Tammi on myös perisaksalainen puu. Minulla on kuivattuna kaksi saksalaista tammenlehvää: Luthereichesta Wittenbergistä, jonka juurella Luther 10. joulukuuta 1520 poltti paavin pannabullan ja Goethe-Eichesta Buchenwaldin keskitysleirin portin edestä. Nämä tammet antaisivat runsaasti kirjoittamisen aihetta. Veijo Meren Goethen tammi vuodelta 1968 johdattaa mielenkiintoisesti saksalaiseen tammi-tematiikkaan.

 

Chrysanthemum leuchanthemum, päivänkakkara

Päivänkakkarasta tulee mieleen Immanuel Kant ja hänen käsityksensä estetiikasta. Kukalle riittää sen oma kauneus, se ei tarvitse sitä mihinkään, vaan sen kauneus on itseisarvo: Urteil ohne Begriff und Vergnügen ohne Begehren. Päivänkakkara herättää vain valoisa ja kauniita ajatuksia. Se valitsee myös kasvupaikakseen valoisimmat niityt ja ojanpielet. Jotkut ihmiset ovat päivänkakkaran kaltaisia.

Trollius europaeus, kullero

 

 

Trolliusten vasarat

silmiäni takovat - hoi mies herää!

kevät tekee terää

 Juna juoksee jyskyttäin

halki kenttäin vihreäin

rentukoita

kulleroita

kevään kultavasaroita

valkoisessa harsossaan tuomet tanssii syliin

pian joudutaan kukkivihin kyliin

 

Aaro Hellaakoski, Jääpeili 1928

 

Aguilegia vulgaris, lehtoakileija

 

Lehtoakileija villiintyy helposti. Se karkaa lähimetsään, muttei liian syvälle. Kasvi kukkii miltei läpi kesän ja on se on mehiläisten suosikki. Sen hienostunut kello heiluu tuulessa, pullea mehiläinen touhuaa peräänsä myöten kukinnossa. Akileija kertoo meidän pihapiirissämme Agda-mummosta, joka istutti ne pihaan, saadakseen jotain kaunista korpimökkiinsä. Vaikka violetti ei olekaan suosikkivärini, akileijan vaalea sinipuna on kaunis.

 

Achillea millefolium, siankärsämö

 

Siankärsämö löytyy kaikkialta ojanpielistä eikä siinä ole mitään eksoottista.Siitä on olemassa myös hienon vaaleanpunainen versio. Siankärsämöstä tulee mieleen Onni-setä, joka tunsi luonnonlääkintää. Kerran kesällä kurkkuni oli kipeä. Onni sanoi, että ota siankärsämöitä, keitä niistä liemi ja kurlaa kurkkuasi sillä. Tein töitä käskettyä ja kurkku parani tämän käsittelyn jälkeen. Näitä kurlauskärsämöitä kasvoi mäenrinteessä, jonka alapuolella Raimo-eno pisti Tiina-tammaan vauhtia, kun vietiin maitotonkkia maitolaiturille. Mäen päällä oli hyljätty paja. Siankärsämö tuo mieleen lapsuuden ja auringon. Sen vaatimaton olento välittää aineettomia arvoja.

Rosa rugosa, kurtturuusu

 

Kurtturuusu on kasvimaailman germaani, ekspansiivinen kasvi: joka vuosi se yrittää saada jalansijaa oman kasvualueensa rajojen ulkopuolelta. Ruusun puna on kaunis ja tuoksu hyvä, kiulukoista saa hyvää hilloa, josta tosin tulee mieleen armeija: siellä tarjottiin aina kaurapuuron kanssa ruusunmarjahilloa. Juhannusruusun tasolle tämä ruusu ei yllä, se on liian vulgaire.

 

Rosa pimpinellifolia, juhannusruusu

Juhannusruusumme puhkeaa normaalikesänä kukkaan todellakin juhannuksena. Ruusu on jo yli kahdeksankymmentä vuotta vanha. Ruusun väri on hieno kermankermankeltainen ja sen tuoksu on yksi parhaimpia ruusuntuoksuja, mitä olen eläissäni haistanut. Kun tämä ruusu kukkii, tekisi mieli heittäytyä valkoiseen kukkamereen. Tänä kesänä olin Castle Howardin ruusutarhassa Yorkshiressa, jossa kasvoi satoja eri ruusulajikkeita. Kaikkia sikäläisiä lajeja en ehtinyt haistella, mutta yksikään ei yltänyt hienostuksessaan oman juhannusruusumme tasolle. Tuoksulla tuntuu olevan erityinen merkitys kasvien hierarkiassa.

 

Linnea borealis, vanamo

 

Vanamo oli kasvistajan must. Titin kasvimaailmassa vanamo oli kasvien kuningatar. Vanamossa yhtyi kaikki hienostus, mitä kasvissa saattoi olla. Titillä oli lukuisia kertomuksia siitä, kuinka luonnontieteilijät olivat ensimmäisen kerran nähneet (ja haistaneet) vanamoa, minkä jälkeen he eivät olleet enää entisellään. Venäjän ruhtinaat olivat nähneet vanamon Suomen luonnossa ja yrittäneet siirtää sitä hienoihin ansareihinsa Pietariin, mutta ei se siellä jaksanut kasvaa. Se vaati karua ja vaatimatonta maaperää. Siksi vanamoon täytyi suhtautua hartaudella. Vanamo oli siis suomalaisuuden vertauskuva: vaatimaton, mutta hienostunut ja sisäisesti rikas. Nyt sen ymmärrän. Kiitos siitä Titi! Muistan kyllä elävästi, kuinka ensimmäisen kerran nuuhkaisin vanamon aromia lämpimällä honkanummelle - quelle ivresse! Vanamot ja varjot veen, niistä sydämeni laulun teen…,