Hei laukkaan ratsu reima!

Kerttu-tamma saa ja antaa kyytiä

Ratsastus on vanhemmalle herralle sopiva harrastus. Siinä yhdistyvät sopivasti sekä fyysiset että älylliset haasteet (”haaste” tässä sanan oikeassa, positiivisessa merkityksessä). Ratsastustunti on aina kokonaisvaltainen ruumiillinen ja henkinen kokemus ja se vaatii syvää keskittymistä itse ratsastustapahtumaan. Ratsastaessa ihminen on täysin läsnä juuri siinä hetkessä, eikä mieli harhaile missä sattuu. Erityisen merkittävää on se, että urheiluväline on persoona, johon pitää tutustua lähinnä pohkeiden, suitsien, raipan, äänen ja istunnan avulla.

Luoja on myös neroudessaan luonut hevoselle hammasloman, jossa kuolaimet lepäilevät. Ilman tätä aukkoa hevosen hammasrivistössä ei eläimen kesyttäminen ja käyttäminen inhimillisessä rakennustyössä olisi ollut helppoa. Sodat olisivat jääneet käymättä, kulttuuri olisi jäänyt lapsenkenkiin, kun pyramidit ja katedraalit olisivat jääneet rakentamatta ilman hevosta. Kiitos siis Luojalle ja hevoselle!

Ratsastus on urheilumuoto, jolla on vuosituhantiset perinteet. Ratsastus on myös sosiaalinen laji. Meillä ratsastus on luokiteltu yksipuolisesti tyttöjen harrastukseksi, vaikka harrastuksessa ei ole oikeastaan mitään perinteisesti naisellista. Harrastus vaatii reippaita otteita, rohkeutta ja päättäväisyyttä, joita on kummallakin sukupuolella, jos on ollakseen. Lisäksi ratsastus kasvattaa ratsastajaa monella tavalla.

Jos ratsastaa tuntihevosella, saa siihen tutustua ennen tuntia ratsua satuloidessa. Kun tulee pilttuuseen, kertovat hevosen korvat jo paljon siitä, missä mennään. Jos ne ovat pystyssä, on ratsulla kiinnostusta lähteä töihin, jos hevonen luimistelee tai on kääntänyt peräpeilinsä ratsastajalle, pitää jo tehdä enemmän työtä luottamuksen saavuttamiseksi. Lisää tuttavuutta tehdään suojia ja pinteleita kiinnitettäessä, kavioita puhdistettaessa ja satulavyötä kiristettäessä. Hevonen on ilmeikäs eläin, joka kertoo koko ruumiillaan mielialoistaan.

Ratsastustunnit voivat olla hyvin erilaisia: on koulu-, este- ja maastoratsastusta. Jokainen ratsastuksen laji vaatii omat otteensa. Kouluratsastus on kuitenkin ratsastuksen kuninkuuslaji: siinä yritetään optimoida ihmisen ja hevosen välinen vuorovaikutus. Tunnin alussa katsotaan, kuinka avut menevät läpi, ja hevoselle selvitetään, kuka käskee. Koulutunnin jälkeinen paras kiitos ratastajalle on ratsu, joka on taipusana alla. Siitä iloitsee ratsastuksen kumpikin osapuoli.

Este- ja maastotunnit ovat vauhdikkaampia. Laiskakin hevonen yleensä innostuu esteistä ja maastosta. Esteradan ratsastaminen vaatii keskittymistä, suunnittelua, hevosen kuuntelua ja käskyttämistä. Päätökset pitää tehdä empimättä ja hevosen laukkaan pitää saada flow. Palkintona on parhaassa tapauksessa syvä tyydytyksen tunne, kun rata on mennyt hyvin. Maastoratsastus on ratsastajan ja hevosen parasta hupia. Luvassa on vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Luonto näyttää myös toisenlaiselta hevosen selästä. Mikä vetää vertoja kiitolaukalle pitkin metsätietä kumisevalla honkanummella?  Se on puhdasta iloa.


Tässä itävaltalaista laukkamusiikkia: