V.A. Koskenniemen bibliografia 1900–1962

Joulun aluspäivien iloisiin yllätyksiin kuului postipaketti, josta löysin Kari Hämeen-Anttilan kokoaman ja toimittaman V. A. Koskenniemen bibliografian 1900–1962. Kirjan on kustantanut V. A. Koskenniemen Seura vuonna 2015. Teos on merkittävä kulttuuriteko ja tekijän pitkäaikaisen harrastuksen ja työn tulos. 

Alussa Hämeen-Anttila kuvaa elävästi Koskenniemi-harrastustaan, joka alkoi jo 17-vuotiaana. On myös mielenkiintoista lukea teoksen syntyvaiheista ja bibliografisen työn monipolvisuudesta, joka paikoitellen muistutti salapoliisityötä. Bibliografin työ ei ole pelkkää luettelointia, vaan se saattaa olla myös politikoinnin väline. Tästä esimerkkinä Koskenniemen AKS:lle ja suomalaisille SS-miehille kirjoitetut marssit, jotka myöhemmin "katosivat" bibliografioista. 
Tekijä on kertonut bibliografian syntyvaiheista kesäkuun 2015 Bibliophiloksessa. 

Koskenniemen julkaisutyö kesti yli kuusikymmentä vuotta, ja hänen kirjallinen tuotantonsa käsittää yli 5000 nimikettä - hän oli todellinen homo scribens. Voi vain ihmetellä hänen henkisten harrastustensa laajuutta ja syvyyttä. 

Nyky-Suomessa Koskenniemi on Ys´n mereen vajonnut kaupunki, jonka kirkonkellojen soittoa voi joskus kuulla meren pohjasta. Vanhemmalle sukupolvelle Koskenniemi oli suuri runoilija, sitten tulivat ne, joille hänen nimensä oli kirosana, mutta nykyään laineet ovat jo tasaantuneet, ja nuori polvi kysyy korkeintaan, että mikä Koskenniemi? Tämä on sinänsä sääli, että Koskenniemen tasoinen kirjailija ja kulttuuripersoona redusoituu Finlandian sanoittajaksi. 

Ensimmäisen kosketukseni tähän runoilijaan sain jo pikkupoikana, koska isoäitini harrasti runonlausuntaa. Koskenniemen Elegia on ensimmäinen oppimani runo ja Koottujen runojen kansilehdellä ollut, silkkipaperin takaa katsovan palavasilmäisen runoilijan kuva on mielessäni aina edustanut todellisen runoilijan prototyyppiä. Elle-mummon runosessiot ovat olleet ikimuistettavia: hänen silmiinsä syttyi palo, kun hän alkoi lausua. Lasta se hieman pelotti, mutta salaa ihastutti. 

Koskenniemen runous vaatii lukijaltaan toisinaan monenlaista esiymmärrystä, siksi tiheään on lainauksia antiikin kulttuurista. Monelle Koskenniemen heittomerkkejä viljelevä runokieli on vanhahtavaa. Osa tyrstäytyy pessimismiin tai agnostiseen perusvireeseen. Toisaalta harvalla suomalaisella runoilijalla henki liikkuu niin laajalla alueella kuin Koskenniemellä. Hippokreneen lähteeltä kulkee tie eroottisviritteiseen suomalaiseen kesäyöhön:

KESÄYÖSSÄ


    Minä kuljen tuttua polkuain,
    suopursujen tuoksu niin huumaa, --
    sydän, hiljaa hetkinen rinnassain!
    Yö henkii kaihoa kuumaa.

    Hämy vihreä verhoo hongikon,
    suosilmät niin vietellen läikkyy --
    en tule, en tule, mun kiire on:
    mulle toiset silmät väikkyy!

    Vie polkuni järven pohjukkaan
    liki nukkuvan kylän laidan,
    siellä harmaa veräjä raollaan
    on keskellä harmaan aidan.

    Sen veräjän takana odottaa
    ilo, onni ja unhon huuma,
    sua odottaa, sua odottaa,
    sinä sydän rauhaton, kuuma!

Isoäidin   omistama Kootut runot vuodelta 1925

Der junge Anssin omistuskirjoitus

Seuraava Koskenniemi-kohtaaminen tapahtui Saksassa kesällä 1972. Olin töissä kesärenkinä Bad Salzuflenissa maatalossa. Perheen ystäväpiiriin kuului Klauereiden perhe, rouva Klauer oli omaa sukuaan Krüger. Minut otettiin näille kyläreissuille mukaan eksoottisena suomalaisena ja viimeisellä kerralla sain heiltä lahjaksi V. A. Koskenniemen omistuskirjoituksella varustetun Der junge Anssin: runoilija oli ollut Krügereiden perheystävä. Kirjan takakannesta käy ilmi, että 1930-luvun saksalaisille tarjottiin luettavaksi Suomesta Svinhufvudin elämänkertaa sekä Jarl Hemmerin ja Maila Talvion teoksia. 

Koskenniemen stigmaksi nousi hänen poliittiset näkemyksensä, joita tulkittiin uudessa konjunktuurissa myös varsin reippaasti väärin. Näihin uusiin kulttuurin kellokkaisiin kuului henkilöitä, jotka uskoivat päivän koittavan Moskovasta. Opiskellessani 1970-luvulla Turussa, oli Koskenniemi yliopiston tumolaishenkisessä kulttuurielämässä kauhistus, joka edusti vain ancien régimeä, taantumusta ja neuvostovihamielisyyttä. Toisaalta oli hienoa olla kuulemassa Kerttu Saarenheimon luentoja 1920–1930-lukujen kirjallisesta elämästä ja Koskenniemestä, ja päivittäinen tie yliopistolle kulki onneksi pitkin Koskenniemenkatua. 

Koskenniemenkatu vie kohti Turun Akropolista
(Kuva: Wikimedia)

Jos autiolle saarelle saisi ottaa vain Koskenniemen teoksia, olisi repussani Kootut runot, Runon kaupunkeja ja Goethe. Keskipäivä ja elämänilta. 

Nuoruuden suuria lukukokemuksia - Koskenniemen
 Goethe-elämänkerta vuodelta 1944

Joulutorttu - rauhantorttu

Torttu tai rautaristi?

Nyt vihapuheiden ja vihatekojen aikana on syytä miettiä joululeivonnaisten sanomaa. Torttuja leipoessa ei voi välttyä heraldiselta problematiikalta. Kun alkaa stanssata taikinasta tähtitorttuja, syntyy auttamatta rautaristi. Tällä saksalaisella kunniamerkillä on 200-vuotinen perinne. Se luovutettiin ainoastaan sotilaallisen urheudun, ei säädyn perusteella. Yllättävää on, että myös kolmelle Suomen juutalaiselle on myönnetty rautaristi, mutta he eivät tosin ottaneet sitä vastaan. 

Pari vuotta sitten ruotsalaisia järkytti  Svenska Dagbladetin ruokasivuilla ollut suomalaisen joulutorttureseptin vieressä ollut tortun kuva, jonka monet lukijat tulkitsivat hakaristiksi. Lehden ruokatoimituksen esimies Stina Cederholm vastasi visionäärisesti SVT:n verkkosivuilla, että tortuissa voi nähdä hakaristin, jos ei ole koskaan ennen nähnyt joulutähteä. 

Tästä voimme lukea jo sen, mikä meitäkin odottaa, kun kaikki uskontoa koskeva ajetaan yhteiskunnassamme tarpeettomana ja vanhentuneena marginaaliin. Tulevassa Suomessa Jordan ja Golgata assosioituvat hammasharjaan ja -tahnaan, siitä puna-vihreä lobby tulee pitämään huolen, apunaan erkkolainen päämedia, joka mm. eilen väitti, että Suomessa on valtionkirkko. 

Mitä tämä muotokieli meille kertoo?

Palatkaamme lohdullisempaan aiheeseen - torttuun.  Paras torttutaikina syntyy rahkasta, voista ja jauhoista. Hieno happamuus yhtyy rapeuteen ja makeuteen. Happamuudessa heijastuu meidän keittiömme itäiset vaikutteet. 

Suomalaisen neron suuria saavutuksia on myös torttumuotti. Se tuottaa kauniita tähtiä, joiden sakarat eivät pala, koska uloimmaiset on tehty tylpiksi. Lapsuudessani tortut olivat puolikuita, tämäkin uskonnollinen viesti, ei tosin harkittu. 

Suomalaisen neron saavutuksia: torttumuotti

Lautanen täynnä historiaa ja symboliikkaa

Joulun jälkiruokalautaselle voi kattaa tähtitorttuja, Hildegard Bingeniläisen hermopipareita  ja Christstollenia, jolla kuvataan Jeesus-lasta kapaloissaan. Kristus syödään, Kristus juodaan sanotaan jo virressäkin. Onneksi meillä on joulu. 

Kodin kynttilät

Hilja Haahti oli puolen miljoonan teoksen herratar. Hän edustaa muinaista Suomea, josta meillä vanhemmilla on vielä joitakin hämäriä muistikuvia, useimmiten kouluajoilta. Haahti oli kotien kristillis-isänmaallinen kirjailija, joten nykyihmisille on hän ehkä juuri siksi jäänyt kovin vieraaksi aivan samaan tapaan kuin Lempi Jääskeläinen tai Hilda Huntuvuori. Antikvariaatissa sattui käteeni Hilja Haahden toimittama Kodin kynttilät osat V ja VI. Teos lienee tarkoitettu joulunpyhien lektyyriksi. Uskonpa, että kertomukset ja artikkelit on tarkoitettu ääneen luettaviksi kotipiirissä, siksi sopivia ne ovat pituudeltaan. 

Kotikulttuurin kauneimpia helmiä on perheen iltaluku. Useimmiten vanhemmat lukevat lapsilleen ja siten rikastuttavat heidän kieltään ja mielikuvitustaan, samalla kun itse viettävät laatuaikaa lapsiensa kanssa. Puolisot voivat myös jalostaa kotielämäänsä ja hoitaa parisuhdettaan lukemalla ääneen toisilleen. Kumppanin hyrähtely, ähinä tai kuorsaus voi säestää lukuhetkeä aina teoksen mukaan. (Kuuntele tähän: Hilja Haahden haastattelu)

Teos pitää sisällään monenlaista: runoja, lauluja, novelleja, hartaushetkiä, matkakertomuksia ja esseitä. Kirjallinen puoli on teoksen vaatimattominta antia johtuen siitä, että kasvatuksellinen näkemys ohittaa taiteelliset tavoitteet. Tästä näytteenä kohtaus Elisabeth Kurkialan novellista Merituulen kasvatti: 

Jazz-rummussa loisti tanssivan parin kuva, joka valaistuslaitteen avulla oli ikäänkuin kohollaan. Se esitti vaaleaveristä tyttöä, joka painoi solakan vartalonsa irvistelevän neekerin käsivarsiin...Huusin: ´Kyllä olemme menneet pitkälle! Jazz-musiikin avulla nuorisomme ajetaan neekerikulttuurin syliin!´

Sen sijaan pienet kulttuurikuvat ovat viihdyttäviä: Aarne Anttilan Elias Lönnrotin kodista ja perhepiiristä antaa elävän ja miellyttävän kuvan Lönnrotin kotielämästä Sammatissa. Dagmar Hagelberg-Raekallio taas kuvaa kauniisti lapsuutensa joulunviettoa Viitasaarella. Kertomukset ovat vaatimattomia kuvauksia, mutta lukijalle on mielenkiintoista uppoutua menneen maailman tunnelmiin ja tapoihin. Tämä koskee myös matkakertomuksia: Aapeli Saarisalon Lähi-idän kuvaukset ovat aina mielenkiintoisia, samoin Lyyli Vihervaaran Kaunis Kaledonia, jossa kuvataan Skotlannin nähtävyyksiä Edinburghista Aberdeeniin. Erityisen innostunut kirjoittaja oli Walter Scottin kodista. Matkakuvauksissa käydään myös Karjalan Kannaksella, Himalajalla, Argentiinassa ja Vaalijalan laitoksissa, missä laulettiin:

Siellä helkkyy mykkäin kieli,

kuulee korvat kuurojen,

selkeääpi tyhmäin mieli,

rammat hyppii riemuiten.

Oi jos sinne minäkin

murheen maasta pääsisin!

Aidosti korkeatasoista esseistiikkaa edustaa Toivo Salervon Miten taidemaalauksia olisi katseltava. Salervo oli arkkitehti, joka piirsi pääasiassa kouluja. Me vanhemmat olemme oppineet myös kirjoittamaan Salervon kaunokirjaimilla, jotka hän loi 1930-luvulla. Esseessään Salervo kuvaa analyyttisesti kuvan rakennetta ja esteettisen elämyksen lainalaisuuksia. 

Taiteilijan tehtävä ei näinollen suinkaan ole pitää aihettaan sellaisena mallina, jonka muotoja, värejä ja valaistuksia hänen olisi hengettömästi jäljiteltävä. Aihe antaa hänelle...vain sen raaka-aineen, josta hän mielikuvituksensa, kauneuskäsityksensä, älynsä, tunneherkkyytensä ja taiteellisen vaistonsa avulla luo taideteoksen, tuottaa jotain aivan uutta, jota ei entuudestaan ole...

Kodin kynttilät avaa kulttuurisen 1920-luvun mikrokosmoksen, josta riittää antia vielä nykylukijallekin, huolimatta ajan tuomasta tahattomasta huumorista ja ylihurskaasta yrittämisestä. Tekijöiden ideaalina oli avata lukijalle erilaisia korkeakulttuurin alueita ja näin kasvattaa heidän tunnettaan, makuaan ja älyään. Tällaista kirjallisuutta meillä ei enää ole. Tästä linkki 1920-luvun äänimaisemaan: Palmgren: Toukokuun yö.

Taivaslaulu

Työpaikan lukupiirissä oli tällä kertaa luvun alla Pauliina Rauhalan Taivaslaulu. Lestadiolaisuuden problematiikkaa on esitelty paljon tiedotusvälineissä, ja moni seikka tässä pohjoisen herätysliikkeessä saa rivikristityn mietteliääksi. Meidän kirkkomme katto on korkealla, kun se pitää huomassaan liikettä, joka kieltää muiden kuin lestadiolaisten pappien pappeuden ja on valmis lähettämään kadotukseen liikkeeseen kuulumattomat. Toisaalta useimmat tapaamani lestadiolaiset ovat kuin Rauhalan kuvaamat korkeat männyt: ahkeria, sosiaalisia, valoisia ja kauniita kristittyjä. Eugeenikolle saattaisi tulla mieleen, että olisi maalle siunaukseksi, että juuri tällainen kansanosa lisääntyisi... 

Kirja oli toisenlainen kuin kuvittelin: siinä ei ollut katkeruutta, ei kaunaa, eikä mitään sellaista, josta olisi jäänyt tuhruinen olo. Tragediaa tosin oli runsaasti, mutta jotenkin kaikki päättyi seesteisesti ja suurin kaikista oli rakkaus. Kirja oli poikkeuksellinen nykykirja puhdashenkisyydessään. 

Kirjasta jäi jotenkin biologinen tunnelma, siksi paljon kerronta liikkui naisen fyysisessä ja psyykkisessä maailmassa. Jo päähenkilön nimikin, Vilja, viittasi satoon ja lisääntymiseen. Tämä estrogeeniä tihkuva kirja olisi voinut olla äitiyden ylistys 1930-luvun Saksasta, jos päähenkilö ei olisi niin ahdistunut. Yksi kirjan vaikuttavimpia kohtia oli kuvaus siitä, kuinka Vilja menetti järkensä. 

Kirjoittaja on hyvin sisällä lestadiolaisessa maailmassa, sen valossa ja varjoissa. Myös runo- ja raamattusitaatit ovat kohdallaan, joskus niitä tuntuu olevan liikaakin, mutta ehkä ne heijastelevat Viljan maailmankuvaa. Kirja on myös teologisesti opettava, koska siinä kysytään oikeita kysymyksiä.

Kerrontateknisesti on valittu erilaisia näkökulmia tapahtumiin (lapsi, blogi, kirje). Kirja on nopealukuinen ja viihdyttävä huolimatta raskaasta sisällöstään. 

Mielestäni kirjan keskiössä oli ihmisen valinnanvapauden ongelma: mitä voin tehdä ruumiillani ja elämälläni. Kenellä on oikeus päättää siitä, mitkä arvot ovat minulle tärkeimpiä. Kirja tarjoaa myös avauksen varsin mielenkiintoiseen maailmaan - uskonnon ja seksuaalisuuden suhteeseen. Kirjassa sukupuolisuus on kaikkialla läsnä, mutta sitä kuvataan kauniisti ja vertauskuvallisesti. Seksuaalisuus on uskonnoissa vahva elementti, ajatellaanpa vaikka hindulaisuutta, juutalaisuuden ja islamin penissentristä maailmankuvaa tai vaikkapa luostarilaitosta. Esim. Englannin kirkkoisä Beda Venerabilis kirjoitti teoksissaan huomattavan paljon ihmisen seksuaalisuuteen liittyvistä asioista. (Beda Venerabilis)

Oli mielenkiintoista lukea, kuinka lestadiolaisperhe kasvatti lapsiaan, minkälaisia ongelmia heillä oli "maallisten" ihmisten kanssa ja kuinka he järjestivät keskinäisiä suhteitaan. Se, että usko meni kaiken inhimillisyyden ohi oli rankkaa luettavaa, vaikkapa se kohtaus, missä Aleksin isä tulee puhuttelemaan poikaansa, eikä edes onnittele uuden lapsen syntymän johdosta. Karua kertomaa, mutta kaiketi totta. 

Näistä uskossaan vahvoista vaeltaa ajatus eittämättä nykypäivän jihadisteihin, jotka sokeassa uskossaan ovat valmiita tekemään vaikka mitä. Ihmisten pitäisi varoa kaikenlaisia teokratioita. Pauliina Rauhalan Taivaslaulu on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos. Tähän vielä Siionin laulu: Nouse sielu rasitettu.

Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933-1944

Markku Jokisipilän ja Janne Könösen Kolmannen valtakunnan vieraat (Otava 2013) avaa varsin reippaalla kädellä kirjoitetun näkymän suomalais-saksalaisiin suhteisiin 1930–1940-luvuilla. Teos tarjoaa laajan kuvan näistä moninaisista suhteista, jotka Suomen puolelta olivat osin pakon sanelemia, Saksan puolelta usein ideologian ohjaamia. Teos on kirjoitettu paikoitellen kevyellä ironisella otteella, mikä ei sinänsä ole mikään puute, mutta on kuitenkin aika yllättävää tällaisessa genressä. Erityisesti Hitlerin Immolan vierailu on kuvattu varsin sarkastisesti. Tähän voi lukea vanhan postuakseni Immolan visiitin kulinaarisesta puolesta: Historiallista ruokaa Viipurissa ja Immolassa

Teos ei tarjoa mitään kovin uutta, mutta se on näiden monimutkaisten suhteiden kompendium. Aiheesta on aikaisemmin kirjoittanut mielenkiintoisen teoksen Britta Hiedanniemi (Kulttuuriin verhottua politiikkaa). Teoksesta nousee hahmoja, joiden vaiheista olisi mielenkiintoista tietää enemmänkin, kuten Yrjö von Grönhagen ja Ada Norna. Heikki Huttu-Hiltunen on tehnyt Grönhagenista filmin "Himmlerin kanteleensoittaja", joka on varsin outo tekotavaltaan, mutta sinänsä mielenkiintoinen. 

Kirjan keskiössä ovat kuitenkin Talvioiden piiri ja V.A. Koskenniemi eikä syyttä. Myös Sibeliuksen roolia näissä suhteissa esitellään laajemmin. Kaikki joutuivat maksamaan Saksa-myönteisyydestään sodan jälkeen tavalla tai toisella, Sibelius mm. natsi-leimasta Saksassa, missä Theodor Adorno löi vielä lisää löylyä ja vihapuhetta Sibeliuksen niskaan. Sinänsä on mielenkiintoista, että juuri nämä kulttuurivaikuttajat kallistuivat natsismin lumoon, vaikka heidän muu orientaatio oli toisaalla: Talviot olivat slaavilaisten kulttuurien erikoistuntijoita, Koskenniemi oli tunnettu frankofiili.

Saksalaisen ideologian sekavuus heijastuu myös suhteissa Suomeen: välillä olemme slaavilais-balttilainen sekakansa, välillä taas urhea sankarikansa. Se mikä saksalaisia tuolloin kiinnosti Suomessa oli nikkeli, sotilasyhteistyö ja juutalaiset. Suurvalta pyrki myös tunkemaan kulttuuriaan pieneen perifeeriseen liittolaismaahan. Korkeakulttuurin puolella olikin menestystä, mutta kansa piti enemmän anglosaksisesta viihteestä. Huomattavaa kuitenkin on, että miltei koko silloinen älyllinen eliittimme oli kovasti Saksaan kallellaan, tosin purjeita ruvettiin kääntämään uusiin tuuliin, kun sota läheni loppuaan. 

Mielenkiintoista on se, että Hitler, Himmler ja Speer kaikki vierailivat Suomessa, kaksi jälkimmäistä lomalla, ensimmäinen onnittelukäynnillä. Himmler kävi ammentamassa Suomessa pohjoisen ilmapiiriä ja vaatimassa Suomen juutalaisia tuhottaviksi. Tekijöiden kuvaus tämän herran Suomen vierailusta on hykerryttävä: golfhousuissa Stockmannilta lapsille leluja ostava ja sienimetsässä juokseva massamurhaaja herättää monenlaisia ajatuksia. 

Kirjoittajat ovat perehtyneet lähteisiin varsin perusteellisesti eikä Suomikaan selviä ihan puhtoisin paperein näistä kinkereistä: omia natseja, myötäjuoksijoita, leirejä, eugeenikkoja ja muuta sekalaista väkeä oli meilläkin tarjolla. Voi vain mielessään visioida, mitä Suur-Suomessa olisi tapahtunut. 

Teos on helppolukuinen ja viihdyttävä ankeasta aiheestaan huolimatta. Tekijöiden keveä ote on lukijan kannalta miellyttävää. Eittämättä tuli myös mieleen Suuren Ystävyyden aika Neuvostoliiton kanssa. Meillekin oli moni kulttuurin ja politiikan vaikuttaja tyyräämässä neuvostolaa. Nykyinen tiedotusvälineiden pakolaishypetyskin kuuluu tähän samaan sarjaan: tässä maassa on kerrallaan vain yksi oikea mielipide. Kaikkia suomalais-saksalaisiin suhteisiin liittyviä polkuja ei oltu koluttu, vaikkapa esim. Lea Piltin loistavaa uraa Kolmannessa valtakunnassa. Tässä musiikkia ajan henkeen: Ich brauche keine Millionen

Turhaan sen rakentajat vaivaa näkevät

Kurpitsa saavutti 100 gramman painon

Ihmispolo joutuu taistelemaan luonto vastaan kaikilla mahdollisilla elämän saroilla. Viime kesä oli nelosvyöhykkeellä kituliaalla pohjoispalstalla viljelevälle ankea kokemus. Mistään ei tullut mitään. Sinänsä tuttua ja turvallista. Sen sijaan rintamailla maata viljelevät kertoivat kilvan sadostaan, joka ei mahtunut mihinkään pakastimeen eikä suvun suuhun. Tämä on alueellista epätasa-arvoa!

Kun toissakesäinen kurpitsa painoi 40 kiloa ja sitä lohkottiin sahalla (ei moottorisahalla), ylsi nyt parhain kurpitsa 100 gramman painoon. En nyt osaa edes itkeä tämän vuoksi, mutta harmittaa vietävästi, kun kasvin vaalimisprosessi alkoi jo huhtikuulla, ja mielikuvituksessa kangastelivat jo monet kurpitsaherkut. Myös pavut olivat kuin Riutulan lastenkodista: kapoisia ja vaivaisia ja niitä sai vain pari kourallista. Mistä minua rangaistaan? Onneksi kaupasta saa kaikkea. Tässä vanha kurpitsakeiton ohje: Tom kha ti carrot king sad.

Psalmin 51 innoittamana pistin pystyyn myös iisoppipenkin (Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut). Maa tunki hentoja varsia, joissa oli pienoisia lehtiä. Kasvi oli oudon makuinen niin ruuassa kuin teenäkin, joten päätin, että se saa olla Raamatun ja baijerilaisen kirkkokimpun kukka.

Vaimoni nerouden hedelmä oli sienituro. Sieniähän ei voi kasvattaa eikä komennella, vaan ne tekevät juuri, niin kuin itse tahtovat. Vakituinen kantarellipaikka kärsi koko kesän milloin mistäkin. Kun heitteli havuja sientenalkujen päälle, sai sieltä kohtalaista satoa pitkin kesää, kun havut säätelivät sienten kosteus- ja lämpötaloutta. Tästä intoutuneena kaadoin rannasta lepän kaloille turoksi. Kalaa ei kuitenkaan tullut juuri mitään, mutta ehkäpä kutupuuhat onnistuvat turon katveessa sitäkin paremmin.

Onneksi oli mustikoita ja puolukoita läkähtymiseen asti. En muista, milloin olisi näin paljon ollut puolukoita kuin tänä syksynä. Puolukkahilloa sopii laittaa miltei aina pöytään ja viinihappoon tehty puolukkamehu on erinomainen juoma. Suomen luonto on ihana.

Sienituro turvaa kantarellisadon kuivalla paikalla

Liebster award

Tahaton lueskelija Ketjukolaaja blogista nimeltä http://ketjukolaaja.blogspot.fi/ on pyytänyt minua vastaamaan seuraaviin kysymyksiin. Kiitos palkinnon antajalle eli Ketjukolaajalle. Tässä haasteen säännöt, vastaukset kysymyksiin ja uudet kysymykset.

Haasteen säännöt:

1. Kiitä palkinnon antajaa ja linkkaa hänen bloginsa postaukseesi
2. Laita palkinto esille blogiisi
3. Vastaa palkinnon antajan esittämään 11 kysymykseen
4. Nimeä 5-11 blogia, jotka mielestäsi ansaitsevat palkinnon ja joilla on alle 200 lukijaa
5. Laadi 11 kysymystä, joihin palkitsemasi bloggaajat puolestaan vastaavat
6. Lisää palkinnon säännöt postaukseen
7. Ilmoita palkitsemillesi bloggaajille palkinnosta ja linkkaa oma postauksesi heille, jotta he tietävät mistä on kyse. 

Ketjukolaajan kysymykset ja vastaukseni niihin ovat tässä: 

1. Ostatko kirjoja divareista vaikka et oikeasti niitä kirjoja tarvitse ja lukemattomia kirjoja on jo hylly pullollaan?

Kyllä ostan, vaikka nykyään aina vain vähemmän. Johonkin tarpeeseen ne kirjat on tullut hankittua. Osa on jäänyt hyllyyn, osa taas huuhtoutunut pois takaisin kiertoon. Divarireissu on aina tapahtuma ja seikkailu. Koskaan ei tiedä, mitä mukaan tarttuu. Sopivaa jännitystä setä-ikäiselle.

      2. Tarvitseeko ihmisen nykyään ylipäätään lukea kirjoja?

Kyllä kirjoja tarvitsee, varsinkin kun niistä on oppinut pitämään. Pidän myös pelkästään kirjojen pitelemisestä, toisia kirjoja nuuhkin. Yksikin kirja on tuoksunut aivan samalle jo 50 vuotta. 

      3. Naiset lainaavat Kuopion pääkirjastosta arviolta kolme kertaa niin paljon kirjoja kuin miehet. Ovatko Kuopion miehet suuressa vaarassa? Pitäisikö meidän huolestua miesten vähäisistä lainaamisista?

Kyllähän miehet köyhdyttävät sielun- ym. elämäänsä, jos eivät lue. En tällä väitä sitä, etteikö henki liiku myös kardaaniakselin ja kiekon välissä. Lukemattomuus vaan rajaa yhden hienon elämänalueen pois. Kuopiolaismiehistä en nyt jaksaisi huolestua, edustavathan he ranskalaisuutta Suomessa. Heh, heh...

    4. Mitä kirjoja pitäisi lukea sellaisen mieshenkilön, joka ei ole lukenut elämänsä aikana yhtään kirjaa?

Jostain fyysisestä varmaan kannattaisi aloittaa: eräjuttuja tai seikkailuja. Erotiikkakin olisi sopivaa (aluksi hieman karkeampaa touhua, maun kehittyessä voi siirtyä enemmän vertauskuvalliselle alueelle à la Lika loi pehmeitä varjoja naisen vartalolle, kuten Manon Lescaux´ssa kerrotaan). 

   5.Voiko kirjasta oppia miten elämään pitää suhtautua tai mitä siitä pitäisi ajatella?

Kirja tekee kylvöä, joka kasvattaa hitaasti satoa. Minä jaksan uskoa kirjallisuuden jalostavaan vaikutukseen. Kun lukupiirissä luettiin Hosseini Khaledin Leijapoikaa, kysyi joku, että olemmeko parempia ihmisiä luettuamme kirjan. Kaikki vastasivat että "kyllä". Uskon, että se oli totta.

   6. Arvaapa kummanko valitsisin: eurokossun vai sen hintaisen kirjan?

25 eurolla saa antikvariaatista ja kirjakaupasta jo monenlaista mukavaa. Blogiystävyytemme perusteella jaksan uskoa, että kallistut kirjan suuntaan.

   7. Jos kirjallisuus voi toimia mielipidejohtajana eikö se voi toimia myös harhaanjohtajana?

Hyvä kirjallisuus ei johda harhaan. Lukijan pitää kouluttaa makuaan ja arvostelukyään tällä saralla. Tosin kerrotaan itsemurha-aallosta, minkä Nuoren Wertherin kärsimykset aiheutti.

   8. Jos sinun pitäisi suostua siihen, että selkääsi tatuoitaisiin jokin teksti, mitä haluaisit siinä lukevan?

Kai minä teologina tatuoittaisin 1. Kor. 13 viimeiset sanat: μείζων δὲ τούτων ἡ ἀγάπη - siinä on sanottu kaikki olennainen, jos nyt joku sitä minun selästäni haluaisi tavata. 

   9. Jos tammukat osaisivat lukea perhokalastuksesta, jossa kiinnisaadut kalat päästetään vapaiksi, miten ne mahtaisivat lukemaansa suhtautua?

Ne sanoisivat: Voehan helevetti!

   10. Onko kunnollisessa romaanissa oltava jokin selkeä sanoma?

En nyt jaksa aina sanomaa vaatia. Minulle riittää joskus vain se, että kirjailija kuvaa taitavasti jotain asiaa. Kyllä se sanoma siinä mukana nilkuttaa. Muoto on tärkeää ja se heijastaa myös järjestäytynyttä sisältöä. 

   11. Puhutteleeko Sinua kansanomaisen kirjoittajan teksti vai pitääkö lukemasi kirjan olla kirjallisuuden maisterin tekstinkäsittelyohjelmalla laadittua?

Pidän kaikenlaisesta, kunhan on se on hyvin kirjoitettua. Joskus kansanomaisen kirjoittajan tekstiä olisi voinut hieman toimittaa, esimerkkinä vaikkapa Yrjö Partasen teos Hevoskauppiaan poikana Sortavalassa, jossa olisi aihioita Sotaan ja rauhaan, mutta jota ei ole toimitettu oikein millään tavalla. Sääli. 

Lahjoitan awardin seuraaville herra-bloggaajille ja pyydän vastaamaan lopussa oleviin kysymyksiin. 

Jormalle, joka kirjoittaa blogia http://totuuttasilmiin.blogspot.fi/
Harmaaparralle: http://harmaaparranlukutarnoita.blogspot.fi/
Jokkelle: http://joklaaja.blogspot.fi/
Ilkalle: http://miekkaamahtavampi.fi/
Mikalle: http://taasyksikirjablogi.blogspot.fi/

Tässä nämä kysymykset:

1. Nimeä kolme kirjaa, jotka olet lukenut yli viisi kertaa.

2. Minkä kirjallisen klassikon maine on mielestäsi perusteeton?

3. Minkä hengellisen kirjan ottaisit Raamatun lisäksi mukaan luostariin?

4. Millä hyllyssäsi olevalla kirjalla on mielestäsi kaunein kansi?

5. Oletko lukenut/aioitko lukea Alastalon salissa? 

6. Minkä Thomas Mannin romaanin ottaisit autiolle saarelle?

7. Nimeä Suomen kolme hienointa kirjastoa.

8. Kumpi on suurempi: Leino vai Runeberg?

9. Kumpi on suurempi: Sarkia vai Kailas?

10. Minkä kirjan olet lukenut ensimmäisenä lapsellesi?

11. Onko taivaassa kirjoja?

Skövde - Volvoja ja pyhimyksiä

Pyhä Elin

Skövdeen ei matkailija eksy muuten kuin työ- tai perheasioiden vuoksi, siksi paljon se on syrjässä Ruotsin turismin valtateiltä. Toisaalta tällä pienellä Länsi-Göötanmaan kaupungilla (34.000 asukasta) on monta mielenkiintoista piirrettä, sen lisäksi että se on perusruotsalainen viehättävä pikkukaupunki, jonka yllä tuntuu leijuvan jatkuvan mysfredagin aura. Prinssi Daniel on Länsi-Göötanmaan herttua, prinsessa Viktoria sen herttuatar ja Göötanmaan koirakin on pieni, terhakka ja soma.

Kaupungissa ovat Volvon tehtaat, jotka ovat tuoneet sinne kaikkiaan noin 4000 suomalaista. Suomea kuulee vielä kaikkialla kaduilla, kaupungilla on paljon suomenkielisiä palveluita ja myös suomalainen seurakunta on aktiivinen. Tästä linkistä voi lukea Ketjukolaajan arvostelun kirjasta, jossa kuvataan Skövden suomalaisten elämää: Silta.

Vähemmän tunnettua lienee kaupungin hengellinen menneisyys ja mm. se, että Skövde on katolisena aikana ollut yksi pohjolan merkittävimpiä pyhiinvaelluskaupunkeja. Tästä saamme kiittää Pyhää Eliniä eli Elin Skövdeläistä. Elin on kuvattuna myös kaupungin vaakunaan: hänellä on lesken huntu, toisessa kädessä miekka (joka alunperin on ollut pyhiinvaeltajan sauva) ja toisessa kädessä kirja, jonka kannessa on kuvattuna sormi merkkinä Elinin marttyyrikuolemasta. Elinin päätä ympäröi nimbus.  

(Kuva: Wikimedia)

Elinistä tiedetään vähän. Hänestä kertova legenda on peräisin 1200-luvulta. Pyhimykseksi hänet julistettiin 1164. Legendan mukaan hän jäi leskeksi nuorena, ja omisti sen jälkeen elämänsä kirkolle lahjoittaen omaisuuttaan sen tarpeisiin. Kävi kuitenkin niin, että eräs Elinin tyttäristä joutui jatkuvasti miehensä pahoinpitelemäksi, josta suuttuneen eräs rengeistä tappoi tuon kurjan miehen. Tapetun aviomiehen omaiset alkoivat tutkia asiaa, jolloin rengin sukulaiset sanoivat Elinin yllyttäneen renkiä tekemään tuon veriteon. Sitten vuonna 1160 Elinin palattua pyhiinvaellukselta Pyhältä Maalta vävyn omaiset tappoivat Elinin erään kirkkomatkan aikana. Murhapaikalle syntyi välittömästi lähde ja toinen lähde syntyi Elinin hautauspäivänä. Tämä lähde on vieläkin olemassa ja sitä kutsutaan Elinin lähteeksi. 

Katolisella kirkolla oli kiire julistaa Elin pyhimykseksi, koska Ruotsi eli vielä tuolloin puolin pakanuudessa. Ihmeet olivat omiaan vakuuttamaan ihmisiä kristinuskon voimasta. Pyhä Elin on haudattuna Skövden kirkkoon. Elinin haudalla kerrotaan tapahtuneen monia ihmeitä ja hänen esirukouksensa kerrotaan parantaneen monia ihmisiä. 

Myös Elinin murhapaikalta kerrotaan legendaa, jonka mukaan murhailtana oli paikalle saapunut sokea mies pienen pojan kanssa. Pensaasta tien viereltä oli loistanut kirkasta valoa ja heidän mentyä lähemmäs, löysivät he Elinin verisen sormen. Poika siveli sormella sokean silmiä ja tämä sai heti näkönsä takaisin. Myös Elinin lähteet olivat keskeisiä palvontapaikkoja, jossa etsittiin parannusta vaivoihin. Nykyään voi Skövden kirkossa nähdä portaat, jotka vievät Elinin haudalle alttarin vasemmalla puolella. Myös kummatkin lähteet on kunnostettu. (Osa Eliniä koskevista tiedoista on peräsin Kristian Pellan artikkelista Elin).

Portaat Pyhän Elinin haudalle

Kymmenen käskyä Skövden kirkosta (taiteilija Olle Nyman)

Skövden kirkko on periaatteessa vanha keskiaikainen kirkko, joka on kuorrutettu eri aikakausien taidenäkemyksillä, joista mikään ei tunnu kovin onnistuneelta. Ulkoa kirkko näyttää uusgoottilaiselta, sisältä modernilta kirkkotilalta, josta tosin puuttuu vaikkapa leiviskämäinen metafysiikka. Kaikki on lagom ja mysig, lapsille on leikkinurkka ja kirkkosalia koristaa Olle Nymanin Kymmenen käskyn sinänsä ihan puhuttelevat kuvat. Kirkon ulkoseinää koristaa Pyhän Elinin patsas. Tässä vähän maallisempaa Elin-touhua: Drömmen om Elin.

Vad jag drömt om dig
Lilla Elin lik som sommarns vind
Söt som sockerstrut
Med brun och fjunig kind
Under alla år
Har jag burit med mig drömmen
Drömmen om Elin
Leende under en blommande lind
Vad min dröm är skön där är du så ung och varm och ljus
Solen i ditt hår
Ett avsked vid ditt hus
I min ensamhet vänder jag tillbaks till drömmen
Drömmen om Elin
Barbent i tunn sommarblus
Elin i min dröm
Går ditt skratt mot skyn som en ballong
Du far i min famn och vinden drar en sång
Det blev aldrig vi
Men jag drömmer ändå drömmen
Drömmen om Elin
Och om en sommar en gång.

Meinasi mennä taas ruotsalainen mainio aamukahvi väärään kurkkuun, kun luin artikkelia Tukholman vauhdikkaasta piispasta Eva Brunnesta. Valtiopäivien avajaisissa hän oli ottanut tehtäväkseen haukkua svenskdemokratit rasisteiksi, jolloin tuon puolueen edustajat olivat marssineet kirkosta ulos. Linja on sama kuin tällä hetkellä Kirkossa ja kaupungissa, missä perussuomalaisia saa vapaasti pilkata. Kirkko ei ole vaalihuoneisto, ei myös kirkollinen media. 

Eva Brunne on myös ehdottanut, että Tukholman merimieskirkosta poistettaisiin tai peitettäisiin kaikki kristilliset symbolit, koska ne saattavat loukata muslimi-merimiehiä, ja sakraalitilaan laitettaisiin viiva osoittamaan Mekan suuntaa. Kuinka pitkälle me olemme vieraantuneet omasta perinnöstämme, joka näköjään mahdollistaa myös tällaisten hullutusten esittämisen? Jään odottamaan vastaavia progressiivisia avauksia meidän piispaltamme. 

Onko tämä  katunäkymä  Torkkelinkadulta Viipurista vai Skövdestä?

Onko tämä Niemeyerin Brazilista tai Skövden maauimalasta?

Sienikesä

Hartautta herättävä Stillleben

Tämä sienikesä oli varsin outo. Kevään runsaat korvasienimatot lupailivat jo runsasta sieniriistaa, mutta toisin kävi. Ainoa sieni, jota sai läpi kesän syksyyn saakka oli kanttarelli - hyvä niin. Tatit jäivät koloihinsa, samoin haperot, kehnäsienet ja jopa kangasrouskut. Nyt on muutaman viikon saanut jo suppiksia, ehkäpä niistä tulee hyvä sato. 

Tämän valituksen taustalla on masentava kokemus, ettei ole ollut sieni-rauschia, metsätunnelmaa, jonka saa aikaan sienten loputtomat jotokset. Toissa vuonna täyttyivät metsät kehnäsienten helmiäisestä, joskus vuosia sitten oli herkkutatteja kompastumiseen asti. No oli sentään pieni hekkuman hetki, kun vanhasta kuusikosta löytyi korillinen pinkeitä haaparouskupienokaisia, jotka napsahtivat kauniisti niitä poimiessa. 

Sienten löytäminen on puhdasta iloa, mihin ei sekoitu mitään luopumista tai ahdistusta onnen pikaisesta loppumisesta. Sienimetsä täyttää poimijan ainoastaan hyvän ruuan odotuksella ja metsän lenseällä auvolla. Sienet ovat myös itsenäisiä olentoja, jotka eivät käskien kasva, vaan ne noudattavat ihan omaa logiikkaansa ja aikataulujansa. Lisäksi ne ovat salaperäisiä olentoja, jotka leijuvat eläinten ja kasvien välimaastossa. Monta syytä tutustua sienimaailmaan. 

Saksalaisen sienikirjan mukaan korvasieni on  myös käsiteltynä myrkyllinen ja vältettävä

Tämä näky nostattaa kyynelen sienestäjän silmään

Mäntykukka on outo olento ilman lehtivihreää

Montalbano ja arancini

Arancinejä ja caprese-salaattia

Yksi pöllöimpiä poliisisarjoja on italialainen Montalbano. Sarjan rakenne on yksinkertainen ja heijastellee berlusconilaista Italiaa: vaatimattoman oloisen keski-ikäisen poliisin vällyissä mylläävät Italian kauneimmat näyttelijättäret, ja siinä ohessa ratkotaan myös Sisilian rikoksia. Tämä kaikki on sylttyä ilman suurempaa syvyyttä, mutta sarjaa kannattaa joskus katsella kauniiden maisemien ja ruuan vuoksi. Romaaninen elämänmuoto tuntuu kiertyvän erotiikan ja ruuan ympärille ja mikäpä siinä. Minkä Montalbano työltään ja lemmenleikeiltään ehtii, käyttää hän ruokailuun kauniissa rantaravintolassa. Ruokia esitellään laajasti ja niistä keskustellaan asiantuntevasti. Yhdessä jaksossa mentiin syömään isoäidin tekemiä arancineja, joiden täytettä oli haudutettu kuusi tuntia. Eräänä kesäpäivänä tempaisin annoksen näitä sisilialaisia herkkuja. Ne olivat aika tymäköitä. Itse en jaksanut syödä kuin pari palleroa, mutta hyviä ne olivat ja loihtivat pikamatkan Sisilian aurinkoon. Tässä ohje kokeneemmalle kokille: 

Tee tanakka risotto, johon laitat vielä ricottaa ja munan. Anna jäähtyä. Tee jauhelihasta, sipuleista, paseeratusta tomaatista, yrteistä ja mausteista paksuhko kastike ja muovaile risotosta puolen nyrkin kokoisia palleroita, jotka täytät kastikkeella. Pyöritä pallerot vielä vatkatussa munassa ja sitten korppujauhoissa. Uppopaista ne öljyssä kullanruskeiksi. Tarjoa caprese-salaatin ja sisilialaisen valkoviinin kanssa ja kuuntele siihen Roberto Murolea: Marechiaro.

Vieraalla maalla kaukana: slovenialaisia kulttuurikuvia

France Prešerenin patsas keskellä Ljubljanaa

Kuinka vieraaksi voi itsensä tuntea omassa kulttuuripiirissäänkin! Tämän kesän Slovenian retki aukoi silmiä monella tapaa: kuljettuani Ljubljanassa ja Bledissä kymmenien muistomerkkien ohi, ei yhdenkään niissä kuvattujen kuuluisuuksien nimi ollut millään tavalla tuttu. Patsaat ja laatat oli omistettu kansallisille merkkihenkilöille, joiden merkitys muulle maailmalle on jäänyt vähäiseksi. Tämä lienee pienten kulttuurien kohtalo.

France Prešeren on Slovenian Runeberg ja Leino samassa persoonassa. Runoilija syntyi vuonna 1800. Hän opiskeli Wienissä ja valmistui juristiksi. Hänen runoilijantaipaleelleen oli merkityksellinen kohtaaminen Julija Primicin kanssa, josta tuli hänen saavuttamaton Dulcineansa ja inspiraation lähde. Myöhemmin hänellä oli monenkirjavia muusia, naissuhteita ja lapsia näistä touhuista. Hän vietti myös kosteaa runoilijaelämää. Lopulta hän asettui Kranjiin juristiksi ja sai jo elinaikanaan mainetta runoilijana. Prešeren kuoli vuonna 1849 maksakirroosiin. Hänen merkityksensä on ennen kaikkea slovenian kielen vaalijana ja kansallisena merkkihenkilönä. Hänen runonsa Zdravljica on Slovenian kansallislaulu. Tässä linkki runoilijan kolmikielisille kotisivuille: Preseren. Esimerkkinä runo tammesta, mikä liikutti ainakin tällaista vanhenevaa setä-ihmistä:

Die Eiche, die der Sturm des Winters fällte,

Wird, wenn sich warme Sonnenstrahlen zeigen,

Noch da und dort ergrünen an den Zweigen,

Die noch die alte Kraft der Säfte schwellte;

Und doch ist keine Hoffnung mehr, die gälte;

Beginnt der nächste Lenz den Jahresreigen,

Wird kaum noch Leben in den Schössling steigen,

Den schon der Moder sich zum Frasse wählte.

So steht der Ärmste, Schicksal, deinem Grimme

Zur Wehr, den du aus hohen, klaren Sphären

Zu Boden streckst mit Macht und Donnerstimme.

Der Tod wird, wenn auch zögernd, sein begehren,

Die Lebenskerze, ob sie gleich noch glimme,

Wird bald bis zum Erlöschen sich verzehren.

Edellisen runon oli kääntänyt Lili Novy, Slovenian tunnetuin naisrunoilija. Novy syntyi Grazissa 1885 saksankieliseen perheeseen, jossa isä oli saksalainen ja äiti sloveeni. 1920-luvulla Novy alkaa kirjoittaa runoutta sloveeniksi ja hän kääntää mm. Prešerenin runoja saksaksi ja Goetheä sloveeniksi. Hän julkaisi elämänsä aikana vain yhden runokokoelman Temna vrata (1941). Tässä näyte kokoelman runosta Nocoj (Tänä iltana). Runossa tähdet tuikkivat, ikkunaan koputetaan ja sen avaa vaalea käsi. Suudellaan tähtien valossa ja vannotaan rakkautta, mutta kaikki on kuitenkin jotenkin traagista. Tämä runo ei nyt käänny enempää, koska kääntelen sitä muiden slaavilaisten kielten avulla, mutta ääneen lukemalla voi maistella sloveenien suurta runoutta:

Nocoj me drago pričakuj dekle,

ko vas po delu trudna vsa pospi,
ko v tisoč lučkah nebes zagori,
potrkal bom na tvoje okence.

Naj tvoja bela roka ga odpre,
naj v luči zvezdic gledam ti v oči,
in srcu naj srce spregovori,
naj združijo v poljub se ustnice.

Saj me ne bo, le bodi brez skrbi,
ne boste, zvezde, več me goljufale,
ne boste več mi sonca zakrivale.

Po novih potih šel bom v nove dni,
srca in duše Bog bo le vladar,
šla moja pot bo pred Njegov oltar.

Suuri runoilijatar Lili Novy

Ljubljanan osuuspankin julkisivua

Ivan Vurnikin piirtämä Ljubljanan osuuspankin rakennus vuodelta 1921 on yksi kaupungin arkkitehtuurihelmiä. Arkkitehti halusi yhdistää wieniläisjugendin kansallisiin motiiveihin. Vurnikin mielestä rakennusten tuli olla sekä moderneja että myös heijastella slovenialaista identiteettiä. Tästä löytyy paljonkin yhtymäkohtia meidän omaan jugend-arkkitehtuuriimme. Tämän rakennuksen koristekuvio on peräisin slovenialaisen maalaisnaisen pukukankaasta. 

Keskellä Bledin kaunista vuoristokaupunkia on Josip Plemeljin patsas. Hän oli huomattava matemaatikko, joka ratkaisi Riemann-Hilbertin ongelman... Tämä kulttuurin laji ylittää täysin kaikki osaamisalueeni, joten jätän viisaampien lukijoiden kommentoitavaksi tämän merkkimiehen merkityksen.

Bledin linna on Slovenian suosituin nähtävyys

Henrik II antaa Albuin Brixeniläiselle Bledin linnan omistuskirjan

Bledin järven rannalla kohoaa jyrkkä kallio, jonka laella on Bledin linna. Piispa Albuin (kuoli 1006) sai lojaalisuudestaan kuningas Henrikiä kohtaan palkkioksi suuret läänitykset Sloveniasta, mm. Bledin linnan. Albuinia pidetään suojeluspyhimyksenä. Hänen luunsa ja albansa löytyvät Bressanonen eli Brixenin tuomiokirkosta. Itseäni liikutti  yllä oleva maalaus Bledin linnassa: kumpikin sankari tietää tarkalleen, mistä heidän valtansa on kotoisin. 

Slovenia tarjoaa ihanaa luontoa, kauniita kaupunkeja ja mielenkiintoisia nähtävyyksiä, joissa sekoittuvat itävaltalaiset, italialaiset ja balkanilaiset vaikutteet. Lisäksi Slovenia on ollut pieni urhea kansa, joka on kamppaillut itselleen itsenäisyyden, äidinkielen, omintakeisen kulttuurin ja hyvän elintason. Tässä on jotain tuttua ja kotoista...