 |
| Kurpitsa saavutti 100 gramman painon
Ihmispolo joutuu taistelemaan luonto vastaan kaikilla mahdollisilla elämän saroilla. Viime kesä oli nelosvyöhykkeellä kituliaalla pohjoispalstalla viljelevälle ankea kokemus. Mistään ei tullut mitään. Sinänsä tuttua ja turvallista. Sen sijaan rintamailla maata viljelevät kertoivat kilvan sadostaan, joka ei mahtunut mihinkään pakastimeen eikä suvun suuhun. Tämä on alueellista epätasa-arvoa!
Kun toissakesäinen kurpitsa painoi 40 kiloa ja sitä lohkottiin sahalla (ei moottorisahalla), ylsi nyt parhain kurpitsa 100 gramman painoon. En nyt osaa edes itkeä tämän vuoksi, mutta harmittaa vietävästi, kun kasvin vaalimisprosessi alkoi jo huhtikuulla, ja mielikuvituksessa kangastelivat jo monet kurpitsaherkut. Myös pavut olivat kuin Riutulan lastenkodista: kapoisia ja vaivaisia ja niitä sai vain pari kourallista. Mistä minua rangaistaan? Onneksi kaupasta saa kaikkea. Tässä vanha kurpitsakeiton ohje: Tom kha ti carrot king sad.
Psalmin 51 innoittamana pistin pystyyn myös iisoppipenkin (Vihmo minut puhtaaksi iisopilla ja pese minut lunta valkeammaksi. Suo minun kuulla ilon ja riemun sana, elvytä mieli, jonka olet murtanut). Maa tunki hentoja varsia, joissa oli pienoisia lehtiä. Kasvi oli oudon makuinen niin ruuassa kuin teenäkin, joten päätin, että se saa olla Raamatun ja baijerilaisen kirkkokimpun kukka.
Vaimoni nerouden hedelmä oli sienituro. Sieniähän ei voi kasvattaa eikä komennella, vaan ne tekevät juuri, niin kuin itse tahtovat. Vakituinen kantarellipaikka kärsi koko kesän milloin mistäkin. Kun heitteli havuja sientenalkujen päälle, sai sieltä kohtalaista satoa pitkin kesää, kun havut säätelivät sienten kosteus- ja lämpötaloutta. Tästä intoutuneena kaadoin rannasta lepän kaloille turoksi. Kalaa ei kuitenkaan tullut juuri mitään, mutta ehkäpä kutupuuhat onnistuvat turon katveessa sitäkin paremmin.
Onneksi oli mustikoita ja puolukoita läkähtymiseen asti. En muista, milloin olisi näin paljon ollut puolukoita kuin tänä syksynä. Puolukkahilloa sopii laittaa miltei aina pöytään ja viinihappoon tehty puolukkamehu on erinomainen juoma. Suomen luonto on ihana.
 |
lauantai 7. marraskuuta 2015
Turhaan sen rakentajat vaivaa näkevät
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Minä, joka olen erkavoitunut luonnosta siinä mielessä, etten kerää satoa enkä sellaista edes odota saavani, en koe kuvaamasi kaltaisia pettymyksen hetkiä. Tänä syksynä totesin tosin miten paljon lehtiä kostea kasvun kesä oli synnyttänyt tonttimme lehtipuihin. Yleensä olen selvinnyt lehtien haravoinnista kahdella käyntikerralla maankaatopaikalla, nyt piti tehdä neljä reissua. Vaahtera yksistään antoi seitsemän jätesäkillistä vietävää. Pitänee joskus karsia sitä rankalla kädellä. Muutenkin harvavoitavaa kertyy käsittämättömän paljon vaikka yksi Terijoen salava hävitettiin keväällä ja toistakin karsittiin riuskasti. Lisäksi naapuri oli luvan kanssa leikannut raja-aitamme matalaksi, mutta niinpä vain sekin pensas tuotti lehteä. No, nyt on kaikki harvavoitu ja aniksentuoksuiselle, höyryävälle maankaatopaikalle kuljetettu. Ostin vielä anisviinaa sen kunniaksi. Sekin on nyt jo nautittu ja ensi viikko on sitten se nenänvalkaisuviikko.
VastaaPoistaHaravoinnin suhteenhan vaivannäkö ei ole turhaa, sillä kiinteistön omistaja on vastuussa, mikäli joku ohikulkija kadulla oleviin lehtiin liukastuu.
Olipa ehdat aniksentuokuiset syystunnelmat! Luonto järjestää kaikenlaista: kaatuvia puita, maatuvia lehtiä, sieniä, marjoja. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä voimakkaammin luonnon kierto puhuu.
VastaaPoista