Kodin kynttilät

Hilja Haahti oli puolen miljoonan teoksen herratar. Hän edustaa muinaista Suomea, josta meillä vanhemmilla on vielä joitakin hämäriä muistikuvia, useimmiten kouluajoilta. Haahti oli kotien kristillis-isänmaallinen kirjailija, joten nykyihmisille on hän ehkä juuri siksi jäänyt kovin vieraaksi aivan samaan tapaan kuin Lempi Jääskeläinen tai Hilda Huntuvuori. Antikvariaatissa sattui käteeni Hilja Haahden toimittama Kodin kynttilät osat V ja VI. Teos lienee tarkoitettu joulunpyhien lektyyriksi. Uskonpa, että kertomukset ja artikkelit on tarkoitettu ääneen luettaviksi kotipiirissä, siksi sopivia ne ovat pituudeltaan. 

Kotikulttuurin kauneimpia helmiä on perheen iltaluku. Useimmiten vanhemmat lukevat lapsilleen ja siten rikastuttavat heidän kieltään ja mielikuvitustaan, samalla kun itse viettävät laatuaikaa lapsiensa kanssa. Puolisot voivat myös jalostaa kotielämäänsä ja hoitaa parisuhdettaan lukemalla ääneen toisilleen. Kumppanin hyrähtely, ähinä tai kuorsaus voi säestää lukuhetkeä aina teoksen mukaan. (Kuuntele tähän: Hilja Haahden haastattelu)

Teos pitää sisällään monenlaista: runoja, lauluja, novelleja, hartaushetkiä, matkakertomuksia ja esseitä. Kirjallinen puoli on teoksen vaatimattominta antia johtuen siitä, että kasvatuksellinen näkemys ohittaa taiteelliset tavoitteet. Tästä näytteenä kohtaus Elisabeth Kurkialan novellista Merituulen kasvatti: 

Jazz-rummussa loisti tanssivan parin kuva, joka valaistuslaitteen avulla oli ikäänkuin kohollaan. Se esitti vaaleaveristä tyttöä, joka painoi solakan vartalonsa irvistelevän neekerin käsivarsiin...Huusin: ´Kyllä olemme menneet pitkälle! Jazz-musiikin avulla nuorisomme ajetaan neekerikulttuurin syliin!´

Sen sijaan pienet kulttuurikuvat ovat viihdyttäviä: Aarne Anttilan Elias Lönnrotin kodista ja perhepiiristä antaa elävän ja miellyttävän kuvan Lönnrotin kotielämästä Sammatissa. Dagmar Hagelberg-Raekallio taas kuvaa kauniisti lapsuutensa joulunviettoa Viitasaarella. Kertomukset ovat vaatimattomia kuvauksia, mutta lukijalle on mielenkiintoista uppoutua menneen maailman tunnelmiin ja tapoihin. Tämä koskee myös matkakertomuksia: Aapeli Saarisalon Lähi-idän kuvaukset ovat aina mielenkiintoisia, samoin Lyyli Vihervaaran Kaunis Kaledonia, jossa kuvataan Skotlannin nähtävyyksiä Edinburghista Aberdeeniin. Erityisen innostunut kirjoittaja oli Walter Scottin kodista. Matkakuvauksissa käydään myös Karjalan Kannaksella, Himalajalla, Argentiinassa ja Vaalijalan laitoksissa, missä laulettiin:

Siellä helkkyy mykkäin kieli,

kuulee korvat kuurojen,

selkeääpi tyhmäin mieli,

rammat hyppii riemuiten.

Oi jos sinne minäkin

murheen maasta pääsisin!

Aidosti korkeatasoista esseistiikkaa edustaa Toivo Salervon Miten taidemaalauksia olisi katseltava. Salervo oli arkkitehti, joka piirsi pääasiassa kouluja. Me vanhemmat olemme oppineet myös kirjoittamaan Salervon kaunokirjaimilla, jotka hän loi 1930-luvulla. Esseessään Salervo kuvaa analyyttisesti kuvan rakennetta ja esteettisen elämyksen lainalaisuuksia. 

Taiteilijan tehtävä ei näinollen suinkaan ole pitää aihettaan sellaisena mallina, jonka muotoja, värejä ja valaistuksia hänen olisi hengettömästi jäljiteltävä. Aihe antaa hänelle...vain sen raaka-aineen, josta hän mielikuvituksensa, kauneuskäsityksensä, älynsä, tunneherkkyytensä ja taiteellisen vaistonsa avulla luo taideteoksen, tuottaa jotain aivan uutta, jota ei entuudestaan ole...

Kodin kynttilät avaa kulttuurisen 1920-luvun mikrokosmoksen, josta riittää antia vielä nykylukijallekin, huolimatta ajan tuomasta tahattomasta huumorista ja ylihurskaasta yrittämisestä. Tekijöiden ideaalina oli avata lukijalle erilaisia korkeakulttuurin alueita ja näin kasvattaa heidän tunnettaan, makuaan ja älyään. Tällaista kirjallisuutta meillä ei enää ole. Tästä linkki 1920-luvun äänimaisemaan: Palmgren: Toukokuun yö.