sunnuntai 5. marraskuuta 2017

Göran Schildt: Aurinkolaiva

Daphne Nag el Bitoihassa
Göran Schildtin Toivematka sai tarttumaan seuraavaan tekijän purjehduskuvaukseen Aurinkolaivaan (Helsinki 1957). Kirjailija kuvaa purjehdusmatkaa vaimonsa Monan kanssa Niilin katarakteille saakka vuosina 1954-1955. Heillä on matkassa myös Idris-niminen nuubialainen, joka toimi tulkkina ja luotsina. Matkan aikana Schildtien Daphnella kävivät vieraisilla mm. Maire Gullichsen ja Alvar Aalto. Schildt kirjoitti myöhemmin kolmiosaisen Aallon elämänkerran. Aurinkolaivasta on postannut myös Roskanpoimija.

Tämä kirja kuuluu matkakirjojen valioihin, teksti on sujuvaa ja henki liikkuu laajasti yhteiskunnan, maantieteen ja taiteen piireissä. Jos haluaa tutustua Egyptin päänähtävyyksiin, käy tämä kirja edelleen hyvänä ja syvällisenä oppaana osaksi siksi, että kirjoittaja oli taidehistorioitsija, kirjailija ja muutenkin sivistynyt henkilö.

Itse pidin kuitenkin eniten Niilin, sen rantojen, kylien ja kaupunkien kuvauksista. Tekijä on liittänyt mukaan myös tarkat kartat Niilin vesistöstä ja Daphnen purjehdusreiteistä. Niili oli kuvausten perusteella hankalasti purjehdittava joki johtuen joen mataluudesta ja vaeltelevista hiekkasärkistä. Särkät aiheuttavat monenlaista draamaa purjehtijoille, mutta aina tuntuu Schildteillä olleen onnea matkassa (ja rahaa matkakassassa). Purjehtimista helpotti se, että tuuli käy Niilillä miltei aina pohjoisesta etelään. Niilin deltasta pääsee Niilille kolmea reittiä: Rosettan, Damiettan tai Port Saidin kautta. Purjehtijat valitsivat menoreitikseen Rosettan ja he palasivat noin vuoden kuluttua Suezin kanavan kautta Port Saidiin, jossa heidän purjeveneensä lastattiin laivaan, vietäväksi Italiaan huolettavaksi.  

Retken onnistumiseen vaikutti huomattavasti se, että he jokaisessa majapaikassaan ottivat yhteyttä paikallisiin poliisipäälliköihin, mamoureihin, jotka siloittivat heidän tietään, esittelivät nähtävyyksiä ja seurustelivat matkalaisten kanssa. Kirjan perusteella kaikissa Egyptin kaupungeissa oli varsin paljon suht´ joutilasta ja osin varsin varakasta virkamieskuntaa, joka mielellään seurusteli vieraiden kanssa, usein myös sujuvasti englanniksi tai ranskaksi. Schildtien matkasta oli kirjoitettu myös Egyptin lehdissä, joten he olivat myös jonkinlaisia julkkiksia. Toisaalta tavallinen kansa oli loputtoman köyhää. Koko matkan aikana heillä oli ainostaan yksi todella ikävä välikohtaus paikallisten kanssa Ismailian kanavassa, jossa paikalliset alkoivat kivittää purjehtijoita satamassa.

Tässä hieman alkumatkan tunnelmaa: "Rosetta hävisi mutkan taakse ja purjehdimme viheriöivien, hyvin viljeltyjen rantojen välitse. Siellä täällä oli autiomaan hiekkaa tunkeutunut lännestä, ottanut jonkin palmuryhmän tai yksinäisen erakonhaudan kuolettavaan syleilyynsä ja valutti nyt keltaisia kinoksiaan veteen saakka." Niilillä lipuvat aiasat, vesirattaiden taukoamaton kitinä ja jatkuva auringonpaiste välittyvät elävinä kuvina lukijalle ja tarjoavat mukavaa nojatuolimatkaa. Kirjailija kuvaa Nasserin ajan Egyptiä, joka oli monella tapaa murroksessa. Yhteiskunta oli samanaikaisesti moderni ja muinainen. Tämä jännite heijastuu matkan moneen kokemukseen. Olen aikaisemmin kertonut Niilin matkailusta postauksessa Outsiderin mukana Egyptissä



tiistai 19. syyskuuta 2017

Herkkusuun kasvatus


Joseph Wechsberg (1907-1983) oli tšekkiläissyntyinen toimittaja ja kirjailija. Herkkusuun kasvatus. Sinistä forellia ja mustia tryffeleitä on ilmestynyt alun perin 1953, ja suomennos vuonna 1990 (Jyväskylä). Teos on kokoelma amerikkalaisiin aikakauslehtiin tehdyistä artikkeleista.

Tekijä syntyi juutalaiseen pankkiiriperheeseen Ostravassa. Hän kuvaa varsin värikkäästi lapsuuttaan, henkistä ja kulinaarista kehitystään ympäristössä, joka tarjosi monenlaisia mahdollisuuksia. Vanha keskieurooppalainen kulttuuri näyttäytyy teoksessa kauneimmillaan zweigilaisessa hengessä. Wechsberg valmistui juristiksi Prahassa, työskenteli sekalaisissa töissä Pariisissa ja emigroitui lopulta juutalaisen taustansa vuoksi Amerikkaan ennen II maailmansotaa.  

Kirjan parasta antia ovat kulttuurihistorialliset retket pitkin Eurooppaa (lähinnä Itävalta-Unkariin ja Ranskaan). Teoksen ytimessä on ajatus, että hyvin tehty ruoka on kulttuuriteko, ja sen tekeminen kumpuaa pitkästä ruokakulttuurista. Hyvän eteen on nähtävä vaivaa. Kaiken kerronnan yllä häilyy suru kadonneesta maailmasta, jossa osattiin keittää ja myös arvostaa hyvin valmistettua ruokaa. 

Osa jutuista on sellaisia, ettei tavallinen lukija koskaan pääse nauttimaan kuvailtuja herkkuja tai juomia, esim. juomaan Château d'Yquemiä tai syömään tryffeleitä. Nuo kertomukset sopii jättää omaan kulttuurihistorialliseen arvoonsa. Sen sijaan kuvaus keitetystä naudanlihasta, Tafelspitzistä, oli varsin herkullinen. Itävaltalaiset ovat kehittäneet tämän arkisen ruuan valmistuksen varsin pitkälle. Varsin liikuttava oli myös kertomus budapestiläisen huippuravintola Gundelin vaiheista kommunistisessa Unkarissa.

Jokainen hyvän ruuan ystävä löytää kirjasta jokin mainion jutun, anekdootin tai ohjeen. Tekijä herättelee lukijassa kulinaarisia mielikuvia Tonavan rannoilta Provenceen. Itseäni liikutti tuo Tafelspitz, jota olen keitellyt seuraavalla ohjeella: 

500 g naudan kulmapaistia
1 sipuli
pari neilikkaa
muutama maustepippuri
1 laakerinlehti
250 g keittovihanneksia

Laita 1,5 litraa vettä kiehumaan yllä mainittujen ainesten kanssa, säädä sitten liemi noin 90 asteiseksi, eli se ei saa kiehua. Laita paisti siihen oleilemaan 90 minuutiksi. Ota liha sitten pois ja valmista siivilöidystä liemestä valkokastike (maidon ja kerman kanssa), johon laitat mausteeksi noin 30 g piparjuurta, 2 tl sitruunamehua, 1 tl sokeria, pippuria ja suolaa. Säätele aineksia makusi mukaan. Tarjoile keitettyjen papujen ja perunoiden kera. Kuiva saksalainen tai itävaltalainen valkoviini sopii tämän kanssa hyvin.  

Toisen luokan aineksista on vaikea valmistaa mitään hyvää, mutta on ihan helppoa tärvellä ensiluokkaisetkin ainekset.

Charles Gundel


tiistai 5. syyskuuta 2017

Variksenmarjoja ja mäntykukkia


Syksyinen suomalainen mäntykangas tarjoaa runsaasti liikunnallisia, kulinaarisia ja esteettisiä ilonaiheita. Kangasmetsä tuoksuu vienosti pihkalle ja kanervalle, se joustaa pehmeästi jalan alla ja tarjoaa kerääjälle kaikenlaista mukavaa. Kangasmaisemassa on jotain perisuomalaista, josta tulee mieleen Werner Holmbergin maalaukset, Nummisuutarit ja armeija-aika Säkylän kankailla. 

Viikonlopun metsäretkellä etsittiin variksenmarjoja. Tuo vaatimaton varpu, jota meillä kasvaa kahta eri sorttia (yksi- ja kaksikotisia), kasvaa Hangosta Petsamoon, eikä sen marjoja kerätä juuri lainkaan, vaikka ne edustavatkin Suomi-gurmeen huippua. Tosin napapiirin takainen väki on käyttänyt sitä monella tapaa kautta aikojen: lappalaiset ovat tehneet sorbettia laittamalla variksenmarjoja kuivattuihin poronvatsoihin poronmaidon kera ja jäädyttämällä koko herkun. Grönlantilaiset tekevät samaa hylkeenmahoihin veren kanssa. Nam! Saamelaiset ja koltat heittävät myös jäätyneitä variksenmarjoja tappaiskeittoon, jolloin marjat keräävät ympärilleen rasvakerroksen, ja näitä talimarjoja nautitaan suurena herkkuna. Tällainen herkuttelu on kuitenkin minulle vähän liian etnistä, joten olen tyytynyt mehun ja hyytelön keittoon.

Hienoa mehua saa aikaa ottamalla 2/3 mustikoita ja 1/3 variksenmarjoja. Variksenmarja antaa kevyen karvaan aromin, josta aikuisväki pitää. Hyytelöä varten kannattaa variksenmarjoista maijalla keittää mehua ilman sokeria, johon sitten lisätään noin 2/3 hillosokeria ja vähän sitruunamehua. Gelettä keitetään noin 10 minuuttia ja purkitetaan kuumiin purkkeihin. Variksenmarjahyytelö on erinomaista hirvipullien kanssa. Tässä taikinan ohje:


1 kg jauhettua hirveä
1 paketti suikaloitua pekonia
Provencen maustetta
2 tl suolaa
1 purkki ricottaa tai raejuustoa
valko- ja mustaa pippuria
muutama murskattu katajanmarja
korppujauhoja muutama desi
2 munaa
2 rkl variksenmarja- tai pihlajanmarjahyytelöä (puolukka käy myös)

Pullat sopii tarjota perunamuusin, keitettyjen porkkanoiden ja variksenmarjahyytelön kera. Ehkäpä tekisin vielä konjakilla maustettua ruskeaa kastiketta, johon on laitettu hieman pihlajanmarjahyytelöä. Juomaksi käy vissy, olut tai tanakka riistaviini. 



Kyynäränharju Tammelassa: kangasmaisemaa kauneimmillaan

Syksyisen kangasmaiseman yllättävä koriste on mäntykukka. Se on kuin sienet: tulee esiin halutessaan tai pysyy sitten piilossa. Raumalainen sanoisi mäntykukkaa säseräksi. Se kukkii vasta silloin, kun metsän muu kukinta alkaa olla ohi. Mäntykukan sitruunan värinen irisoiva sauva näkyy kauas metsässä. Sillä ei ole lehtivihreää ollenkaan ja se elelee symbioosissa männyn sienijuurten kanssa, joista se hörppii hiilihydraatteja ja auttaa samalla mäntyä saamaan typpeä ja fosforia. Mäntykukan näkeminen metsässä ilahduttaa aina silmää ja mieltä. Samoin sienten näkeminen. Outoja, salaperäisiä olentoja, jotka leijuvat eläimen ja kasvin välimailla, ja vievät samoojan metafysiikan äärelle. 

perjantai 25. elokuuta 2017

Nuoren sotilaan päiväkirja 1939-1945


Kirpparikorin pohjalta löysin Göran Schildtin Nuoren sotilaan päiväkirjan 1939-1945 (Helsinki 2003). Keväällä olin aikaisemmin lukenut hänen matkakirjansa Toivematkan, jossa Schildt kuvaa purjehdusmatkaansa Pohjanmeren kautta Ranskan kanavia pitkin Välimerelle. Tämä kirja oli perin toisenlainen ja murensi hieman Schildtistä saamaani apollonista kuvaa. Päiväkirja alkaa marraskuulla 1939, siihen tulee neljän vuoden tauko Schildtin haavoittumisesta johtuen, ja se päättyy joulukuun 8.1945. Päiväkirja on varustettu viitteillä ja parilla myöhemmin kirjoitetulla selventävällä tekstillä.

Päiväkirjassa on kaksi keskiötä: kirjoittajan eroottiset suhteet ja kirjallinen työskentely. Schildt menetti kiveksensä taistelussa, mutta hänen mieskuntonsa voitiin palauttaa leikkauksilla ja lääkkeillä. Hän oli naimisissa ruotsalaisen taiteilija Mona Moralesin kanssa, mutta piti kuitenkin samanaikaisesti yllä polyamorista elämää neljän muun naisen kanssa. Minusta lukijana oli kiusallista se, että nämä rakastajattaret esitellään nimeltä, ja osa heistä on ollut elossa ja tunnettuja julkisuuden henkilöitä kirjan julkaisemisajankohtana. Herrasmies ei toimi näin. Nämä naiset edustivat Schildtille erotiikan erilaisia vivahteita, ja hän kertoo näistä kohtaamisista varsin seikkaperäisesti. Kuvatut naiset olivat kuitenkin samanlaisia pelinaisia, jotka samanaikaisesti ylläpitivät useita miessuhteita. Siinä mielessä puntit olivat tasan. Koko tuon vällyissä peuhaamisen taustalla kuultaa kuitenkin jatkuva halu saada elämään jotain pysyvää ja kestävää. Tällaisen suhteen kirjailija omien sanojensa mukaan sai vasta toisen vaimonsa myötä. 

Minua harmitti jollain tavalla tämän kirjan lukeminen, koska tuli sellainen olo, kuin olisin kurkkinut avaimenreiästä jotain sopimatonta toisen yksityiselämästä. Schildtin purjehduskirjoissa esiintyy toisenlainen, hieno, suvereeni eurooppalainen kulttuuri-ihminen. No ehkäpä taiteilija sai lisäsyvyyttä teoksiinsa tästä Es-kerroksesta. 

Päiväkirjan parasta antia on mielenkiintoinen ajan ja tapojen kuvaus. Schildt oli vapautettu asepalvelusta vaivojensa vuoksi, ja hän pääsi matkustamaan vapaasti myös Ruotsiin. Pysyvästi hän asui Loviisassa. Taistelun äänet kantautuvat hänen kotiinsa Kannakselta ja Suursaaresta. Hän suunnitteli myös pakomatkan Ruotsiin siltä varalta, että venäläiset miehittäisivät Suomen. Hänelle ei ollut mitään illuusioita siitä, miten sivistyneistön tulisi siinä tapauksessa käymään. 

Schildt edusti suomenruotsalaista yläluokkaa, jolla ei ollut taloudellisia ongelmia. Schildtin sosiaaliseen pääomaan kuuluivat myös laajat suhteet talouden ja kulttuurin nimekkäisiin henkilöihin. Tämä tulee esille esimerkiksi eräällä purjehdusmatkalla Loviisasta Naantaliin, jolla kirjoittaja aina pystyi yöpymään sukulaistensa kartanoissa. Schildt pohtii olemistaan seuraavalla tavalla:

Pääharrastukseni, pyrkimys tulla oikeaksi ihmiseksi, halu kehittää "sieluani", ymmärtää elämää (...) - edusti sitä puolta olemuksestani, jota voin - niin uskon - viljellä ulkopuolisista olosuhteista huolimatta. Tai ehkä päinvastoin juuri kärsimyksen kautta ja tutustumalla muidenkin ihmisten kärsimyksiin oppisin tietämään paremmin, mitkä olivat elämän ehdot, ja pääsisin kiinni todellisiin ilonlähteisiin. 

Päiväkirjoissa on paljon aitoa ja syvällistä pohdintaa ja viisaita ajatuksia uskosta, yhteiskunnasta ja taiteesta. Kirjoittajan vahva eurooppalainen kulttuuritausta tulee esiin kaikesta, ja teos voisi aivan hyvin olla vaikkapa ranskalaisen kirjailijan tekemä. Schildtin innoittaja oli André Gide, jonka teoksia hän ruotsinsi, ja josta hän kirjoitti myös elämänkerran, joka osin vaikutti siihen, että Gidelle myönnettiin Nobelin kirjallisuuspalkinto. 

maanantai 7. elokuuta 2017

Pyhiinvaellusta Pohjolan reunalla

Alatornion kirkko 
Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirjan Pyhimyksiä ja paanukattoja. Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin (Helsinki 2009) innoittamana suuntautui kesäretki Pohjanmaalle, joka on minulle kaikin puolin vierasta aluetta. Pohjanmaalla on kahdeksan keskiaikaista kirkkoa, joista osaa ei tosin tunnista vanhoiksi temppeleiksi, koska niitä on modernisoitu aikojen saatossa. Matka Alatorniosta Isoonkyröön on kaikkiaan 480 kilometriä ja sen varrella oli monenlaista luonnon ja ihmiskäden kauneutta. Tämä oli kesän toinen pidempi kirkkokierros, pyhiinvaelluksiksi en tohdi näitä retkiä nimittää, mutta monenlaista sisäistä liikettä nämä vuosisataiset monumentit saivat aikaan. Alkakoon tämä matka pohjoisesta, Alatornion kirkolta. 

Tornionjoen suulla on ollut kirkko jo 1316. Uppsalan piispa oli kiinnostunut joen lohikymmenyksistä ja määräsi Kemijoen kymmenykset Turkuun ja Tornionjoen kymmenykset Uppsalaan maksettaviksi. Kirkko on pyhitetty Johannes Kastajalle. Alun perin kirkko sijaitsi saarella, mutta maankohoamisen vuoksi saari kasvoi mantereeseen kiinni. Kirkon keskiaikaiset osat kätkeytyvät Jaakko Rijfin piirtämän kustavilais-tyylisen kirkon sisuksiin. Kirkko on ristikirkko, mutta alttari on sijoitettu poikkeuksellisesti keskelle kirkkoa, ei itäpäätyyn. Kirkon esineistö ja rakennushistoria on hyvin dokumentoitu: vierailija voi ottaa mukaansa parikymmensivuisen Reino Mähösen Alatornion kirkko -esityksen, jossa on seikkaperäisesti esitelty kirkon rakennushistoria ja sakraaliesineet. 1717 idän vainolainen kävi hävittämässä kirkkoa parhaan taitonsa mukaan ja otti vielä kellot mukaansa. Tornion kirkon torni on ollut myös yksi Struven ketjun mittauspiste, samoin Mapertuis´in ryhmän.


Seuraava kirkko matkalla oli Keminmaan vanha kirkko. Matkalla kirkolle ylitettiin Kemijoki Isohaaran voimalaitoksella. Sen on suunnitellut Sigurd Frosterus, ja se on hieno jälleenrakennuskauden muistomerkki. Keminmaan kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille. Kirkon ympäristö ja vanha hautuumaa ovat vaikuttavia: kaikesta tuntee, että tänne on tultu yhteen jo puoli vuosituhatta sitten. Paikan genius on arkaainen. Ei olisi mikään ihme, että paikka olisi muinoin ollut lappalaisille pyhä. Kemin kirkon tunnetuin nähtävyys on Nikolaus Rungiuksen muumioitunut ruumis. Kalmon yksi käsi on ryöstetty luultavasti pyhäinjäännökseksi ja vainajaa on myös lyhennetty. Rungiuksen kerrotaan sanoneen: ”Elleivät sanani ole totta, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat totta, se ei koskaan mätäne.” Kuka kirjoittaisi dekkarin Rungiuksen ranteen arvoitus?




Keminmaalta on parinsadan kilometrin matka Saloisten kirkolle Raaheen. Saloinen tai aikaisemmin Ranta, oli suuri emäpitäjä, johon kuului noin 50 seurakuntaa ja jonka keskuksena oli Salon kaupunki, joka nimettiin myöhemmin Raaheksi. Kirkkokierroksen suurimman yllätyksen koin tässä kirkossa: ulkoisesti vaatimaton vuonna1932 vihitty kirkko kätkee sisäänsä kansallisesti merkittäviä keskiaikaisia taideaarteita: Pyhän Olavin ja Neitsyt Marian alttarikaapit. Saloisten kirkon patronus on Pohjolan apostoli Pyhä Olavi. Alttarikaapit ovat lyypekkiläistä työtä, ja ne on kauniisti restauroitu. Erityisen vaikuttava on Pyhä Olavi polkemassa ihmiskasvoista käärmettä jalkoihinsa. Kuinka syvää teologiaa! Kirkkotarhassa on vielä toinen ihme, uusklassinen, italialaishenkinen kellotapuli, jonka on suunnitellut Kustaa III. Saloisten kirkko on mitä hienoin hengellinen ja taiteellinen kokemus, ehdottomasti käynnin arvoinen ja kätketty helmi Suomen nähtävyyksien joukossa.



Seuraavana oli vuorossa Vöyrin kirkko. Isoäitini lauloi leipää leipoessaan pilke silmäkulmassa Vöyrin marssia. Yllätys oli, että Vöyri, Vörå, on ruotsinkielinen kunta (yli 80%). Vöyrin kirkko on Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko. Ovet olivat valitettavasti kiinni, kun pyrimme pyhäaamuna sisään, mutta kirkkomaa ja kellotapuli olivat vaikuttavia ja hyvin hoidettuja. Vöyrin kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille ja sieltä löytyy runsaasti keskiaikaista taidetta, mm. hammassairauksilta suojeleva Pyhä Apollonia irrotettuine poskihampaineen on kuvattuna alttarikaapissa. Ei voi kuin ihmetellä sitä sivistystahtoa ja uhrimieltä näissä pienissä maalaisseurakunnissa, joka pani tilaamaan kallisarvoista kirkkotaidetta Lyypekistä asti. 



Viimeisenä pyhiinvaelluskirkkona esittelen Isonkyrön kirkon. Matka Vöyriltä Isoonkyröön kulkee kauniiden kulttuurimaisemien halki. Reinilänkosken rannalla seisoo Pyhälle Laurentiukselle nimetty kirkko. Heikkilän mukaan tässä on "suomalainen kulttuurimaisema parhaimmillaan". Kirkkoon astuessaan ei voi kuin hengähtää ihastuksesta: kirkkotaidetta keskiajalta 1700-luvulle, ja kaiken kruununa kolmessa rivissä kulkevat seinämaalaukset. Ylin rivi esittää Vanhan testamentin kertomuksia luomisesta laintaulujen murskaamiseen, keskimmäisessä rivissä on esitettynä Jeesuksen elämä ja alimmassa on kuvia kirkkovuoden eri teksteihin. Kirkon ympärillä on ollut kirkkokaupunki, mutta sen tuvat ovat jo kaikki hävinneet. Aidon kirkkokaupungin näkemiseksi täytyy matka Luulajan Gammelstadiin saakka. 
Kirkon pihalla on Napuen taistelun muistomerkki. Isonvihan aikana venäläiset käyttivät kirkkoa hevostallina ja harjoittivat kaikkea muutakin terroria Pohjanmaalla. On järkyttävää ajatella. kuinka syvälle Suomeen naapurin vihanpito on ulottunut. 
Matka Torniosta Isoonkyröön oli samalla matka Suomen historiaan ja omaan sielunmaisemaan. Oli liikuttavaa nähdä vuosisataiset viljelymaisemat, vanhat hautausmaat ja pieteetillä hoidetut kirkot. Kirkko on ollut tässä maassa ensimmäinen kulttuurin kantaja ja muotoillut meistä suomalaisista sellaisia kuin nyt olemme. 

Tänne kuin äidin armaan luo
johdata, Herra, meitä,
sun pyhä armos meille suo,
meidät sun suojaas peitä.
Suo pyhän kirkkos ainiaan
kutsuas viedä maailmaan
keskellä aikojen pauhun.
Virsi 214

Napuen taistelun muistomerkki

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Pyhän Honoratuksen saarella

Luostarikirkko
Cannesin elegantilta rantabulevardilta, Croisettelta avautuu näkymä kaupungin lahdelle ja Saint Honorat´n saarelle. Saarella sijaitsee yksi kristikunnan vanhimmista luostareista, Abbaye de Lérins, joka on perustettu vuonna 405. Luostarin perustaja, Pyhä Honoratus syntyi roomalaiseen konsuliperheeseen. Hän kääntyi jo nuorena kristityksi, samoin hänen veljensä, mutta heidän isänsä ei pitänyt ollenkaan poikien valinnasta. Näinhän oli myös Pyhän Barbaran ja Agathan laita: vanhemmat eivät pitäneet uskovaisista lapsistaan, vaan nämä joutuivat mitä kamalimpiin kohtaloihin. Honoratus vetäytyi myöhemmin Lérin´in saarella, jonne hän yhdessä Caprasius-nimisen munkin kanssa perusti luostariyhteisön, joka noudatti Pakomioksen luostarisääntöä.

Saarella asui tuolloin samanaikaisesti sekä kenobiitteja että anakoreetteja. Luostarielämä korosti askeesia ja siitä tuli vähitellen koko Gallian hengellisen elämän keskus. Honoratuksen kerrotaan puhdistaneen saaren käärmeistä pelkästään Jumalan sanan voimalla. Ainoan varjon saaren hurskaaseen elämään heitti semipelagiolainen oppi, jota saarella harjoitettiin. Honoratus valittiin lopuksi vasten tahtoaan Arlesin piispaksi. Hänen maalliset jäännöksensä on haudattu Arlesin katedraaliin. Honoratuksen omia tekstejä ei ole säilynyt, mutta Hilarius Arlesilaisen kertoman perusteella voi luoda kuvan Honoratuksen hengellisestä elämästä saarella. 


Lahdenpoukama Lérin´in saarella
Saarelle pääsee lautalla Cannesista varttitunnissa. Siellä vallitsee ihan toisenlainen tunnelma kuin Cannesin hulinacentterissä. Kävijä voi rauhassa kulkea saaren karuissa lehdoissa ja kappeleissa miettien niitä näitä. Nykyään luostaria pitävät yllä benediktiinit. Saarella on useita kirkkoja, viini- ja oliivitarhoja, vanhan puolustuslinnan rauniot ja luostarin kauppa, josta voi ostaa kaikenlaisia munkkien valmistamia elintarvikkeita ja hurskaustuotteita. On liikuttavaa ajatella, että tuolla paikalla on harjoitettu hengenelämää jo 1500 vuotta. 

Pyhä Honoratus suojelee mm. hevosia taudeilta ja lisäksi hän on leipureiden suojeluspyhimys. Tarinan mukaan Honoratuksen imettäjä oli leipomassa leipää, kun hän kuuli, että tämä oli valittu piispaksi. Imettäjä ei tätä viestiä uskonut, vaan iski leipälapion maahan sanoen, että jos se alkaa versoa, uskoo hän asian. No, lapiosta versoi sitten karhunvatukkapensas (niitä on runsaasti saarella), ja siitä lähtien leipurit ovat vannoneet hänen nimeensä. Lohjalla on St. Honore -kahvila, joka valmistaa myös pyhimyksen nimikkokakkua, ja ranskalaiset syövät samaista kakkua aina syntymäpäivillä. Katsoin hieman kakun valmistusohjetta ja päätin samalla luopua sen tekemisestä: voitaikinaa, kakkutaikinaa, tuulihattuja, sulaa sokeria ja crème pâtissière´ta... Onnistumisen mahdollisuudet eivät ole kovin suuret: poltetusta sokerista pitäisi saada aikaiseksi sädekehät kreemillä täyttettyjen tuulihattujen päälle. Tehkööt osaavammat. 


Luostarin linnoitustorni

lauantai 15. heinäkuuta 2017

Vuosi idän silkkitiellä


Inkeri Kilpisen teos Vuosi idän silkkitiellä kuvaa tekijän ja hänen puolisonsa Harvey Bensonin automatkaa Helsingistä Ceylonille ja takaisin. Matkareitti kulki Turkin, Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan. Nykyään tuollaista matkaa tuskin pystyisi tekemään henkeään menettämättä, mutta vuonna 1976 ei tällaisessa matkanteossa ollut mitään ongelmaa. Kirjan esipuheessa vuodelta 1986 Kilpinen tosin jo toteaa, ettei automatkailijoilla ole enää menemistä useimpiin näistä maista uskonkiihkon sävyttämän väkivaltaisen politiikan vuoksi. Inkeri Kilpinen on tunnettu näytelmä- ja matkakirjailijana. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Rakas lotta ja Tuntematon potilas. Hän on myös profiloitunut taistolaisen kulttuuripolitiikan kriitikkona. Ammatiltaan hän on ollut tutkija.

Kirjaa lukee ilokseen, koska tarina kulkee koko ajan eteenpäin sattumuksesta toiseen. Liikuttavaa on matkalaisten kaikkialla kokema ystävällisyys ja apu: köyhät ihmiset avaavat usein heille kotinsa ja auttavat heitä kaikin tavoin. Ainoat hankaluudet olivat pienten virkamiesten kanssa rajoilla. Myös auton tekniikka toimi yllättävän hyvin huolimatta kovista olosuhteista huonoilla teillä ja läkähdyttävässä helteessä. Perhedynamiikkaakaan ei ollut kirjan mukaan kovin paljon. 

Kirjan teki eläväksi yleisen ja yksityisen yhdistäminen: toisaalta kerrotaan paikoin varsin laajasti eri paikkakuntien tai maiden kulttuurihistoriasta, toisaalta kuvaillaan käyntejä kaupoissa, kampaajalla, ravintoloissa, moskeijoissa ja yksityiskodeissa. Kirjoittajan asenne on eri kulttuureja kunnioittava. Islamin ja hindulaisuuden naiskäsitykseen suhtaudutaan tosin syystäkin kriittisesti. 

Turkissa tekijä esittelee varsin laajasti Kemal Atatürkin toimintaa, mutta kaikkein kiintoisinta oli Kappadokian kerrosluolien ja maanalaisten kaupunkien kuvaus. Iranissa käydään Teheranissa, Persepoliksessa ja Kaspianmeren rantakaupungeissa, missä hyvinvoivat teheranilaiset viettävät kesälomiaan. Afganistanissa käydään Heratissa ja Kandaharissa. Kabulia esitellään myös: 

Ja Kabulissa on naisia ilman huppua, rohkeasti maalattuja, tummia ja usein tuiman näköisiä, vankeudestaan juuri vapautuneita ja sen takia vapauttaan korostavia. 

Kabulissa tekijä yrittää käydä paikallisessa naisyhdistyksessä ja tavata teatteri-ihmisiä, mutta kaikki kilpistyy lupien, suositusten ja byrokratian ongelmiin. Surkuhupainen on heidän "teatterivierailunsa" Kabulissa: lavalle tuotiin huumetokkurassa olevia naisia, jotka yrittivät laulella jotakin, samalla kun katsomossa olevat miehet katselivat heistä itselleen yöseuraa. 

Pakistanista saa vähemmän mairittelevan kuvan: entinen idän Pariisi, Lahore on kuin sammunut bengaalitikku. Uskonnollinen fundamentalismi on tukahduttanut kaiken maallisen katukuvasta. Kilpinen kertoo myös perinpohjaisesti sekä Aleksanteri Suuresta että Pakistanin synnystä.  

Intia on matkalaisten varsinainen päämäärää, missä he viettävät puoli vuotta ja ehtivät tutustua maahan pohjoisesta etelään ja poikkeamaan myös Ceylonilla. Matkallaan he tutustuvat hyvin erilaisiin intialaisiin, rikkaisiin ja köyhiin. Ensimmäinen pysähdys on Le Corbusierin luomassa ihannekaupungissa Chandigarissa. Myöhemmin he käyvät myös toisessa kaupunki-utopiassa Aurovillessä. Intian rujous ja loisto ovat läsnä koko matkan ajan. Teiden varsilla matkustajaa tervehtivät kyltit, joissa lukee: "Me marssimme parempaan huomispäivään! Kansakunta on vauhdissa!" 

Kilpinen kuvailee erilaisia intialaisen elämän ilmiöitä: hyvää kasvisruokaa, sarin pukemista, elokuva- ja teatterimaailmaa, yhteiskunnallisia ja uskonnollisia ongelmia. Huomiot ovat teräviä, hauskoja eivätkä millään tavalla asenteellisia. Myös vallitsevien olojen kritiikki on ymmärtävää, mutta oikeudenmukaista. Hyvin mielenkiintoinen oli Aurovillen ja sen elämäntavan kuvaus. Sri Aurobindon, Pondicherryn Gurun ja hänen puolisonsa Mira Richardsin, Äidin perustama ihanneyhteisö, jonka kantavia ideoita olivat mm. seuraavat asiat: Auroville ei kuulu kenellekään erityisesti, Auroville on jatkuvan oppimisen ja kehityksen sekä iättömän elämän keskus, Auroville on silta menneisyydestä tulevaisuuteen ja Auroville on henkisen ja aineellisen tutkimustyön keskus. Tuossa yhteisössä eli tuolloin myös yksi suomalainen. Kilpinen antaa tosin myös ymmärtää, että käärme oli jo luikerrellut tuohon paratiisiin, eikä yhteiselo ollut aina kovin särötöntä. 

Kilpisen matka oli kestänyt vuoden, kilometrejä oli tullut 45.000. Kirjasta on aikanaan otettu useita painoksia eikä syyttä: se tarjoaa elävän näkökulman moniin maihin, minne ei tällä hetkellä ole menemistä epävakaan tilanteen vuoksi. Tekijä on kirjoittanut myös matkakuvauksia Australiasta ja Etelä-Amerikasta. 

Aurovillen keskellä on Matrimandir, rauhan paikka (Kuva: Wikimedia)
   


maanantai 26. kesäkuuta 2017

Virolahden kirkkomaalla

Virolahden kirkko seisoo suorassa, kuvaaja ei


Juhannusretki suuntautui Haminaan ja Virolahdelle. Haminan ja Viipurin väliseltä Kuninkaantieltä pitää poiketa muutama kilometri, jotta pääsee Virolahden kirkolle, joka sijaitsee keskellä kumpuilevaa karjalaista kulttuurimaisemaa. Virolahden kirkko täytti viime vuonna 250 vuotta, mutta kaikkiaan paikalla on ollut tätä ennen neljä kirkkoa. Keskiajalta on säilynyt kivinen sakasti. Pienen kävelyretken aikana löytyi monenlaisia mikro- ja makrohistoriaan liittyviä muistomerkkejä. Hautuumaa on hyvin hoidettu, kuten Suomessa yleensä. Jos minulla olisi ulkomaalaisia vieraita, veisin heidät katsomaan vaikkapa tätä syrjäistä kalmistoa, jossa näkyy kulttuurikansan suhde omaan menneisyyteensä. 

Sankarihaudat ovat kirkon edessä vasemmalla. Kaikkiaan mullissa lepää 163 sankarivainajaa. Pientä kuntaa on koeteltu kovalla kädellä. Virolahti oli myös sotatoimialuetta, ja kunta myös evakuoitiin kahteen otteeseen sotien aikana. Sotahistoriallisia muistomerkkejä on kunnassa runsaasti, mm. bunkkerimuseo. Hautausmaan perimmäisessä laidasta löytyy vakaumuksensa puolesta 1918 kaatuneiden muistomerkki, myös valkoisilla kaatuneilla on oma muistokivensä, jossa on seuraava teksti:

Eestä rakkaan isänmaan
miehet kävi kuolemaan.
Osa taisto kuulast´kuoli,
toiset murhamiehen kaatoi nuoli.
Mutt´muisto kaunis, kallis, pyhä
kaikista elää ijät´yhä.

Hautakiviä lukiessa huomaa paikkakunnan isot suvut. Täällä ne olivat mm. Tompureita, Kyötikkejä ja Klameja. Elli Tompurin, Uuno Klamin, Ester Heleniuksen ja Johannes Takasen juuret ovat näillä seuduilla - Virolahti on siis oikea kulttuuripitäjä. Hautausmaalta löytyi viiden Tompurin perheen lapsen haudat: mikä lie heidät surmannut. Kaikki he olivat kuolleet noin vuoden ikäisinä viime vuosisadan vaihteessa. 



Virolahdella olisi riittänyt nähtävää koko päiväksi: Pyterlahden louhokset, Bunkkerimuseo, kauniit pienet kylät, Johannes Takasen muistomerkki, Kuninkaantie...

sunnuntai 25. kesäkuuta 2017

Daphne du Maurier: Rebekka

Pula-ajan paperille painettu vuoden 1948 painoksen kansilehti
Tänä keväänä tuli televisiosta Daphne du Maurierin romaanista dramatisoitu englantilainen sarja Jamaica Inn, jossa riitti goottilaista kauhua ja väkivaltaa kotitarpeiksi. Sarja innoitti lukemaan myös tekijän tunnetuimman teoksen, Rebekan. Olin pitänyt ennakkoluuloisessa mielessäni du Maurieria heppoisena naisten viihdekirjailijana, mummolan hyllyssä Rebekka oli hyllynlämmittäjänä - muistan vieläkin sen vihreän takakannen ja rusehtavan, tikkuisen pulakauden paperin, jolle kirja oli painettu. Lukukokemus oli kuitenkin intensiivinen: luin sen miltei yhteen soittoon, koska juonenkäänteet pitivät jatkuvasti otteessaan. Väistämättä tulivat mieleen sekä Humiseva harju että Sarah Watersin Vieras kartanossa. Luultavasti sekä Waters että du Maurier ovat lukeneet Brontënsa kunnolla. Kaikkiaan voi sanoa, että Rebekka on taitavasti kirjoitettu romaani, jossa mennään varsin syvälle ihmismielen sopukoihin. Kirja tuntuu samalla modernilta ja klassiselta. 

Kirja on varsin luettu vielä edelleen, ja postauksiakin Rebekasta löysin useita. Moni kommentoija pitää kirjaa suosikkiromaaninaan. Koska teos on käännetty 1940-luvulla, on kieli ajoin vanhahtavaa, ja tekstissä on myös yllättävän paljon painovirheitä. Kukaan bloggareista ei ryhtynyt juonenpaljastuksiin, en siis minäkään, vaan keskityn muutamaan kirjan teemaan. 

It´s Tea Time!

Kirja on mainio englantilaisen elämänmuodon kuvaus. Kostean tweedin ja teenlehtien tuoksun voi miltei haistaa. Päivittäiset ruokailut, ulkoilut ja seuraelämä kuvataan tarkoin, samoin matkat Lontooseen ja Englannin maaseudulle. Näppärä voisi tehdä kirjan perusteella jo Rebekan keittokirjan. Tuskin kukaan muu kuin englantilainen voi sanoa, että pekoni virkisti aamulla. Viskiäkin juodaan aina kun voidaan.

Englantilaisuus esittäytyy kauniina, viipyilevänä ja hillittynä elämänmuotona, jolla on vuosisataiset perinteet. Kirjassa tulee myös erityisesti esiin herrasväen ja palveluskunnan keskinäinen kunnioitus. Voisin myös mielelläni viettää illan takkatulen lämmössä Manderleyn kartanon kirjastossa viskiä nauttien ja Scottia lukien.  Du Maurier avaa kuitenkin kaikkien kuvaamiensa pienten hetkien kautta näkymiä suurempiin tapahtumiin ja tunteisiin. Teenjuonti ei ole vain teenjuontia. 

Minulle oli yllätys, että seksuaalisuus oli tässä teoksessa niin keskellä kaikkea toimintaa: joko viettejä tyydytettiin vapaasti tai sitten niitä tukahdutettiin. Voisi puhua Kallaksen hengessä surmaavasta Eroksesta. Nimettömän kertojaminän libido oli alussa nupullaan, mutta puhkesi kukkaansa vasta kirjan viimeisillä sivuilla. Päähenkilön puoliso Maxim de Winter lienee aiemmin maistanut monenlaista hedelmää, mutta joutuu punnitsemaan arvojaan uudelleen tutustuttuaan viattomaan kertojaan. Maximin entinen vaimo Rebekka de Winter osoittautuu oikeaksi Eroksen papittareksi, joka tosin osin tuhoutuu viettinsä holtittomuuden vuoksi, ja jonka elämäntapa on tuhota koko Manderleyn elämänpiirin. Taloudenhoitajatar neiti Danversin on sublimoinut kaiken viettielämänsä pahuuden palveluun. Rebekan serkku, Jack Favell on sitä vastoin aito panomies, joka vonkaa kaikkia tielle sattuvia naisia. Ehtiipä hän ehdottaa myös Rebekan jakamista Maxim de Winterin kanssa, koska hänen mukaansa nainen vain paranee käytössä, toisin kuin auton kumit. Kohtaus oli aika yllättävä veto näin vanhassa romaanissa.  Jack ja Rebekka ovat varsin moderneja ihmisiä, jotka asettavat omat viettinsä ja tarpeensa kaiken muun edelle. Romaanin maisemat voisi asettaa myös freudilaisiin sielunkerroksiin: Manderley on Über-Ich ja rantamaja on Es. 

Syyllisyyden teema kulkee läpi koko teoksen: kaikilla on eriasteista ahdistusta tehdystä ja tekemättömästä. Yllättävää kyllä kirjasta ei löydy minkäänlaista uskonnollista pohdintaa, mihin syyllisyys voisi ihmisen johtaa. Loppuratkaisu on myös aika yllättävä: saiko rikos rangaistuksensa vai ei? On kuin teos vaatisi vielä jatko-osan, missä pyykki pestään puhtaaksi (nicht nur sauber sondern rein).

Rebekka on hieno kirja, jossa on goottitunnelmaa, kartanoromantiikka, erotiikkaa, actionia ja dekkaria. Draaman kaari on hienosti rakennettu ja kerronnan käänteet palkitsevat lukijan. Itse nautin eniten hienosta englantilaisesta coutryside-tunnelmasta: vihreistä urheiluautoista kapeilla maanteillä, teestä, viskistä, tweedistä ja diskreeteistä ihmissuhteista. Merry England rikoksista huolimatta!

Jännitys tiivistyy Manderleyssä rouva de Winterin ja neiti Danversin välillä (Kuva: Wikimedia)



maanantai 19. kesäkuuta 2017

Helluntain Henki



Frühjahrskirche der Deutschen Schule in der Agricolakirche am 2.6.2017 (Johannes 14: 15-21)

Rakkaat veljet ja siskot Jeesuksessa Kristuksessa!
Liebe Brüder und Schwestern in Jesus Christus!

Tämän päivän äsken luettu evankeliumiteksti kertoo Totuuden Hengestä. Kummatkin sanat on Raamatussa kirjoitettu isolla. On siis kysymys toisenlaisesta totuudesta kuin vaikkapa se, että maapallo on navoiltaan litistynyt tai lehmä märehtii. Ei ole kyseessä tieteen totuudet, vaan asiat, joita katsotaan hengellisillä silmillä. Ihminen pääsee yhteyteen tähän totuuden henkeen rakkaussuhteessa Jumalaan. Tällä suhteella on myös nimi - se on usko.

Rakkaus Jumalaan on hänen käskyjensä pitämistä ja elämistä kristittynä. Jumalan käskyt me löydämme hänen sanastaan ja omastatunnostamme. Käskyjen pitäminen ei kuitenkaan ole vaatimus vaan lupaus. Se mikä evankeliumin tekstissä kuvaa Jeesuksen lupauksia opetuslapsilleen, koskee myös meitä tänään. Jumala on lähettänyt ihmisille maailmaan Pyhän Hengen, Totuuden Hengen ja Puolustajan, joka jatkaa Jeesuksen työtä maailmassa ja jonka kautta Jumala puhuu ihmisille. Pyhän Hengen työ on pitänyt kirkon ja kristityt pystyssä jo kaksi tuhatta vuotta. Se ei voi olla turha henki.

Kun olin koululainen puoli vuosisataa sitten, oli kaikissa Suomen kouluissa tapana pitää joka aamu aamuhartaus. Viitenä päivänä viikossa päivä aloitettiin luokassa virttä veisaamalla ja rukoilemalla, lauantaina mentiin juhlasaliin toimittamaan samaa asiaa. Tämä oli meistä kaikista ihan normaalia, ja kuului olennaisena osana koulunkäyntiin. Oltiin päivän alussa sellaisen asian äärellä, joka oli meitä suurempi.

Oli kaksi virttä ennen muita, joita laulettiin usein. Ensimmäinen oli: ”Taas alkaa kiitoksella nyt tahdon päiväni, veisuulla iloisella, käyn Herra eteesi.” Ihmettelin tosin, että kuinka niin ”veisuulla iloisella”, koska laulun sävel oli niin loputtoman surullinen, että aina sitä laulaessa pakkasi itkettämään. No siitä viis - jäi kuitenkin mieleen, että ihmisen tuli oli kiitollinen, kun aamulla henki pihisi ja pääsi kouluun oppimaan uutta.

Aamuvirsi ennen muita oli kuitenkin ”Totuuden henki johda sinä meitä, etsiessämme valkeuden teitä, tietämme ohjaa, meitä älä heitä, tietomme siunaa!” Laulusta jäi lapseen mieleen ajatus, että ihmisen tuli etsiä totuutta, ja että koulutyö oli osa tätä totuuden etsintää, jossa oli myös mukana Jumalan siunaus. Arkiset askareet ja niissä läsnä oleva Jumala avautuivat nuorelle itsestäänselvyytenä. Oli siis arvokasta ja hyvää oppia, koska noilla opituilla asioilla rakennettiin sitten omaa ja lähimmäisten elämää. Tuosta ajatuksesta olen ollut koululle ikäni kiitollinen.


Das Evangelium des heutigen Tages lautet kurzgefasst folgendermaßen:

„Einmal sagte Jesus zu seinen Jüngern: Wenn mich einer lieb hat, der tut, was ich sage. Ich gehe jetzt bald zu meinem Vater im Himmel. Aber ich komme wieder. In der Zwischenzeit lasse ich euch nicht alleine. Aber ich kann nicht selber hier bleiben. Mein Vater schickt euch jemand, der immer bei euch bleibt. Mein Vater sendet euch einen Helfer. Der Helfer ist der Heilige Geist. Der Heilige Geist bleibt immer bei euch. Der Heilige Geist bleibt bei allen Menschen, die auf meine Worte hören. Der Heilige Geist will in eurem Herzen sein. Jetzt seht ihr mich noch. Dann seht ihr mich nicht mehr. Aber ich bin immer bei euch. Im Heiligen Geist. Wenn ihr mich lieb habt, dann ist auch der Vater bei euch. Und ich bin immer bei euch. Ihr werdet es merken.“
Liebe Brüder und Schwestern!
Gott lieben heißt vor allem, Zeit für ihn zu haben – zum Beispiel fürs Gebet oder wie heute, für den Gottesdienst. Die Gebote Jesu halten, das beinhaltet diese Liebe zu Gott, geht aber über sie hinaus. Denn das Gebot Jesu besagt, Gott zu lieben, aber auch den Nächsten und sich selbst. Dabei ist die Liebe zu sich selbst der erste und wichtigste Schritt. Denn jemand, der sich selbst nicht leiden kann, der mit sich und seinem Leben unzufrieden ist, wird auch niemand anderen und auch nicht Gott leiden können.
In der Mitte des heutigen Evangeliums steht die Kraft des Heiligen Geistes. Wie wirkt dieser Heilige Geist im Leben eines Menschen? Hier antwortet Jesus: Der Heilige Geist lässt den Menschen die Wahrheit erkennen. Und diese Wahrheit lautet – formuliert von Jesus selbst: „Ihr seid in mir, und ich bin in euch.“
Ihr seid in mir. Jede und jeder von uns hat einen Platz im Herzen Jesu; jeden und jede von uns liebt Jesus. In jedem Augenblick meines Lebens – und über dieses Leben hinaus – steht Jesus auf meiner Seite. Wer diese Wahrheit begriffen hat, kann zuversichtlich und gelassen durchs Leben gehen; er weiß: egal was kommt – Jesus ist für mich da.
Jesus sagt: Ich bin in euch. Jesus ist in jedem Menschen zu finden. Wer sich bewusst ist: in jedem Menschen begegne ich Jesus, der wird sich hüten, jemandem Böses zu tun, sondern im Gegenteil Respekt vor dem anderen haben, ihm Zuneigung, Freundlichkeit und Wohlwollen entgegenbringen. Diese Wirkung des Heiligen Geistes verhindert Gewalt und ermöglicht Frieden zwischen den Menschen – im Wissen: in jedem Menschen lebt Jesus!
Me vietämme tänä vuonna itsenäisen Suomen satavuotisjuhlaa. Juhlavuoden yhtenä keskeisenä ajatuksena on kiitollisuus isänmaasta. Kun tänään lähdemme kesänviettoon ja laulamme suvivirren, on hyvä muistaa, että suvivirsi otettiin vuoden 1701 virsikirjaan juuri suurten katovuosien jälkeen, jolloin Suomen kansasta noin kolmannes menehtyi nälkään. Halla vei viljan kahtena peräkkäisenä vuonna.

Virsi saa silloin uutta sisältöä ja syvyyttä, kun tulee ajatelleeksi, että silloisille suomalaisille virren sanat, joissa vilja lainehtii laaksoissa, merkitsivät aivan jotain muuta kuin meille nykypäivän suomalaisille. Kyse ei ollut vain kesän iloista, vaan hengissä selviämisestä. Maamme historian saatossa, niin hyvinä kuin huonoinakin päivinä on tässä maassa kuitenkin uskottu Jumalan johdatukseen, Totuuden Henkeen. Usko on ollut kantava voima, joka tätä kansaa on yhdistänyt ja auttanut jaksamaan myös vaikeuksissa. Me saamme tänään olla kiitollisia kaikesta hyvästä, mistä saamme tässä maassa nauttia. 


maanantai 12. kesäkuuta 2017

Göran Schildt: Toivematka


Daphne Välimerellä
Göran Schildtin Toivematka kuvaa Schildtin pariskunnan purjehdusta Tukholmasta Välimerelle Rapalloon vuonna 1948. Reitti oli varsin erikoinen: aluksi purjehdittiin Ruotsin läpi Götan kanavaa pitkin, sitten Pohjanmeren poikki Seinelle, jolla matka kulki Saônelle ja lopuksi Rhônea alas Välimerelle. Kirja oli aikanaan hyvin suosittu ja se käännettiin usealle kielelle. Suomeksi teoksen käänsi Lauri Hirvensalo. 

Toivematka on ollut vuosikaudet hyllyssäni odottaen oikeaa lukuhetkeä. Lukukokemus oli nyt siksi vaikuttava, että täytyy myös lukea Odysseuksen vanavedessä ja Matka Niilillä. Teos on tullut aikoinaan kaukokaipuun tarpeeseen: vapaasti merillä ja joilla purjehtiva pariskunta edusti varmasti monellekin lukijalle unelmien täyttymystä. Kirjassa avautuu myös kahden ihmisen kaunis mikrokosmos. Näistä elementeistä Schildt on luonut viehättävän kertomuksen, joka edelleenkin kestää lukemisen. 

Kirja kuvaa kolmenlaista matkantekoa: kanava-, avomeri- ja jokipurjehdusta. Tekijä kuvaa elävästi Ruotsin ja Ranskan kanavien elämää. Joka sululla piti neuvotella slussivahtien kanssa, jolloin syntyi monenlaista dynamiikkaa ja huumoria. Matkanteko kanavilla oli myös leppoista, koska ei voinut edetä kovin nopeasti. Matkaajat pitivät pitkiä taukoja mm. Pariisissa, jossa he tapailivat ystäviään ja tutustuivat kaupungin kulttuuriin. Matkaseuralaisena heillä oli osan matkaa mm. Georg Henrik von Wright. 

Myrskyjä ja seikkailua jouduttiin kokemaan Pohjanmerellä, Loiren suulla ja Genovan lahdella. Schildt kuvaa tarkkaan näitä purjehduskokemuksia aina sitä myöten, minkälaisia purjeita reivattiin ylös ja minkälaisia alas. Mielenkiintoinen on Loiren mascaret-ilmiö: vuoroveden vaikutuksesta joki vaihtaa suuntaa määräajoin, synnyttäen samalla isot aallot. Tässä filmi ilmiöstä:



Yllättävää on kuinka monipuolista sosiaalista elämää pariskunta veneessään viettää: miltei satamassa kuin satamassa löytyy tuttavia, tai he tutustuvat pikaisesti paikallisiin ihmisiin. Tuttavuuksien sosiaalinen kirjo on myös laaja. Yksi kirjan hauskoista kertomuksista on tutustuminen Borea d´Olmon herttuaperheeseen San Remossa. Perheen pojat kuljeskelevat satamassa ja uteliasuuttaan pyytävät Schildit kotiinsa iltaa viettämään. Arvokas aatelisperhe huvitteli syömällä korppuja, juomalla mehua ja leikkimällä seuraleikkejä aamuyölle saakka. Yleensäkin kirjasta saa kuvan, että ihmisten ilonpito oli tuolloin lapsenomaista ja yksinkertaista: tartuttiin siihen hetkeen mikä oli, ja otettiin siitä ilo irti.

Schildtin kirja houkuttelee lukijan tutustumaan Ranskan luontoon ja kulttuuriin. Taidehistorioitsijana Schildt kuvailee mielenkiintoisesti ja syvällisesti matkan nähtävyyksiä. Välillä hän myös ryhtyy kulttuurifilosofiksi. Myös vesistöjen ominaispiirteet tulevat lukijalle tutuiksi. Loirella purjehtiminen oli aluksi vaativaa vuoroveden tähden, mutta muuttui leppoisaksi retkeilyksi Pariisin jälkeen. Rhônella purjehtiminen oli taas vauhdikasta, koska suuri virta kuljetti alusta noin 40 kilometrin tuntivauhtia. Purjehdusta varten piti palkata jopa oma luotsi. Välimeri tarjosi taas tuulta ja tyventä, kunnes Daphne laitettiin Lavagnassa Italiassa telakalle seuraavan vuoden matkaa varten. 

Kysyin joskus mielessäni, että millä rahoilla tämä matka tehtiin, koska koskaan ei tuntunut olevan puutetta mistään, ja seuraavana kesänä jatkettiin matkaa kohti Kreikkaa. Finansseihin ei myöskään tekijä koskaan kirjassaan puutu: rahaa on tai sitten ei, eikä siitä muutenkaan sovi puhua. Toivematka on hieno, vanhanaikainen matkakirja slow travel -hengessä. Erinomaisen kuvan Ranskan jokilaaksojen kulttuurista antaa myös Armas J. Pullan teos Neljä virtaa. Varaa lukupöydälle lasillinen kuivaa sherryä!


Purjehdusta Canal de Bourgognella