Pyhiinvaellusta Pohjolan reunalla

Alatornion kirkko 

Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun kirjan Pyhimyksiä ja paanukattoja. Kulttuuriretkiä Suomen kirkkoihin (Helsinki 2009) innoittamana suuntautui kesäretki Pohjanmaalle, joka on minulle kaikin puolin vierasta aluetta. Pohjanmaalla on kahdeksan keskiaikaista kirkkoa, joista osaa ei tosin tunnista vanhoiksi temppeleiksi, koska niitä on modernisoitu aikojen saatossa. Matka Alatorniosta Isoonkyröön on kaikkiaan 480 kilometriä ja sen varrella oli monenlaista luonnon ja ihmiskäden kauneutta. Tämä oli kesän toinen pidempi kirkkokierros, pyhiinvaelluksiksi en tohdi näitä retkiä nimittää, mutta monenlaista sisäistä liikettä nämä vuosisataiset monumentit saivat aikaan. Alkakoon tämä matka pohjoisesta, Alatornion kirkolta. 

Tornionjoen suulla on ollut kirkko jo 1316. Uppsalan piispa oli kiinnostunut joen lohikymmenyksistä ja määräsi Kemijoen kymmenykset Turkuun ja Tornionjoen kymmenykset Uppsalaan maksettaviksi. Kirkko on pyhitetty Johannes Kastajalle. Alun perin kirkko sijaitsi saarella, mutta maankohoamisen vuoksi saari kasvoi mantereeseen kiinni. Kirkon keskiaikaiset osat kätkeytyvät Jaakko Rijfin piirtämän kustavilais-tyylisen kirkon sisuksiin. Kirkko on ristikirkko, mutta alttari on sijoitettu poikkeuksellisesti keskelle kirkkoa, ei itäpäätyyn. Kirkon esineistö ja rakennushistoria on hyvin dokumentoitu: vierailija voi ottaa mukaansa parikymmensivuisen Reino Mähösen Alatornion kirkko -esityksen, jossa on seikkaperäisesti esitelty kirkon rakennushistoria ja sakraaliesineet. 1717 idän vainolainen kävi hävittämässä kirkkoa parhaan taitonsa mukaan ja otti vielä kellot mukaansa. Tornion kirkon torni on ollut myös yksi Struven ketjun mittauspiste, samoin Mapertuis´in ryhmän.

Seuraava kirkko matkalla oli Keminmaan vanha kirkko. Matkalla kirkolle ylitettiin Kemijoki Isohaaran voimalaitoksella. Sen on suunnitellut Sigurd Frosterus, ja se on hieno jälleenrakennuskauden muistomerkki. Keminmaan kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille. Kirkon ympäristö ja vanha hautuumaa ovat vaikuttavia: kaikesta tuntee, että tänne on tultu yhteen jo puoli vuosituhatta sitten. Paikan genius on arkaainen. Ei olisi mikään ihme, että paikka olisi muinoin ollut lappalaisille pyhä. Kemin kirkon tunnetuin nähtävyys on Nikolaus Rungiuksen muumioitunut ruumis. Kalmon yksi käsi on ryöstetty luultavasti pyhäinjäännökseksi ja vainajaa on myös lyhennetty. Rungiuksen kerrotaan sanoneen: ”Elleivät sanani ole totta, ruumiini mätänee, mutta jos ne ovat totta, se ei koskaan mätäne.” Kuka kirjoittaisi dekkarin Rungiuksen ranteen arvoitus?

Keminmaalta on parinsadan kilometrin matka Saloisten kirkolle Raaheen. Saloinen tai aikaisemmin Ranta, oli suuri emäpitäjä, johon kuului noin 50 seurakuntaa ja jonka keskuksena oli Salon kaupunki, joka nimettiin myöhemmin Raaheksi. Kirkkokierroksen suurimman yllätyksen koin tässä kirkossa: ulkoisesti vaatimaton vuonna1932 vihitty kirkko kätkee sisäänsä kansallisesti merkittäviä keskiaikaisia taideaarteita: Pyhän Olavin ja Neitsyt Marian alttarikaapit. Saloisten kirkon patronus on Pohjolan apostoli Pyhä Olavi. Alttarikaapit ovat lyypekkiläistä työtä, ja ne on kauniisti restauroitu. Erityisen vaikuttava on Pyhä Olavi polkemassa ihmiskasvoista käärmettä jalkoihinsa. Kuinka syvää teologiaa! Kirkkotarhassa on vielä toinen ihme, uusklassinen, italialaishenkinen kellotapuli, jonka on suunnitellut Kustaa III. Saloisten kirkko on mitä hienoin hengellinen ja taiteellinen kokemus, ehdottomasti käynnin arvoinen ja kätketty helmi Suomen nähtävyyksien joukossa.

Seuraavana oli vuorossa Vöyrin kirkko. Isoäitini lauloi leipää leipoessaan pilke silmäkulmassa Vöyrin marssia. Yllätys oli, että Vöyri, Vörå, on ruotsinkielinen kunta (yli 80%). Vöyrin kirkko on Suomen vanhin käytössä oleva puukirkko. Ovet olivat valitettavasti kiinni, kun pyrimme pyhäaamuna sisään, mutta kirkkomaa ja kellotapuli olivat vaikuttavia ja hyvin hoidettuja. Vöyrin kirkko on omistettu Pyhälle Mikaelille ja sieltä löytyy runsaasti keskiaikaista taidetta, mm. hammassairauksilta suojeleva Pyhä Apollonia irrotettuine poskihampaineen on kuvattuna alttarikaapissa. Ei voi kuin ihmetellä sitä sivistystahtoa ja uhrimieltä näissä pienissä maalaisseurakunnissa, joka pani tilaamaan kallisarvoista kirkkotaidetta Lyypekistä asti. 

Viimeisenä pyhiinvaelluskirkkona esittelen Isonkyrön kirkon. Matka Vöyriltä Isoonkyröön kulkee kauniiden kulttuurimaisemien halki. Reinilänkosken rannalla seisoo Pyhälle Laurentiukselle nimetty kirkko. Heikkilän mukaan tässä on "suomalainen kulttuurimaisema parhaimmillaan". Kirkkoon astuessaan ei voi kuin hengähtää ihastuksesta: kirkkotaidetta keskiajalta 1700-luvulle, ja kaiken kruununa kolmessa rivissä kulkevat seinämaalaukset. Ylin rivi esittää Vanhan testamentin kertomuksia luomisesta laintaulujen murskaamiseen, keskimmäisessä rivissä on esitettynä Jeesuksen elämä ja alimmassa on kuvia kirkkovuoden eri teksteihin. Kirkon ympärillä on ollut kirkkokaupunki, mutta sen tuvat ovat jo kaikki hävinneet. Aidon kirkkokaupungin näkemiseksi täytyy matka Luulajan Gammelstadiin saakka. 

Kirkon pihalla on Napuen taistelun muistomerkki. Isonvihan aikana venäläiset käyttivät kirkkoa hevostallina ja harjoittivat kaikkea muutakin terroria Pohjanmaalla. On järkyttävää ajatella. kuinka syvälle Suomeen naapurin vihanpito on ulottunut. 

Matka Torniosta Isoonkyröön oli samalla matka Suomen historiaan ja omaan sielunmaisemaan. Oli liikuttavaa nähdä vuosisataiset viljelymaisemat, vanhat hautausmaat ja pieteetillä hoidetut kirkot. Kirkko on ollut tässä maassa ensimmäinen kulttuurin kantaja ja muotoillut meistä suomalaisista sellaisia kuin nyt olemme. 

Tänne kuin äidin armaan luo

johdata, Herra, meitä,

sun pyhä armos meille suo,

meidät sun suojaas peitä.

Suo pyhän kirkkos ainiaan

kutsuas viedä maailmaan

keskellä aikojen pauhun.

Virsi 214

Napuen taistelun muistomerkki