On kirjoja, joita on pitkän aikaa suunnitellut lukevansa, koska ne teemaltaan tai muusta syystä ovat mieltä kiehtovia. V.A. Koskenniemen Roomalaisia runoilijoita on tällainen kirja, joka tuli minulle erään sukulaisen jäämistöä perattaessa ja odotteli monta vuotta hyllyssä lukemista. Sukulaismies oli hankkinut sen itselleen vuonna 1936 tenttikirjakseen, ja välistä löytyivät vielä muistiinpanot Rooman kirjallisuuden tenttiä varten. 1930-luvulla teologit joutuivat vielä tutustumaan varsin laajasti roomalaiseen ja kreikkalaiseen kirjallisuuteen alkukielillä. Ei tekisi pahaa nykyäänkään. On sääli, ettei Koskenniemellä ole edelleenkään sitä asemaa, minkä hän kirjailijana ja kulttuurivaikuttajana olisi ansainnut. Kuuluisuudesta ja vallasta hän sai tosin nauttia elinaikanaan, mutta poliittisten konjunktuurien myötä hänen elämäntyötänsä on vähätelty ja nykyihmiset häntä tuskin tuntevat. Kari Hämeen-Anttilan hieno Koskenniemen bibliografia on onneksi ollut herättämässä uutta Koskenniemi-kiinnostusta.
Koskenniemen teosta on ilo lukea hänen henkevän kynänkäyttönsä vuoksi. Runoilijoiden ominaislaatu avautuu lukijalle kuvauksissa, jotka itsessään ovat ainakin nykylukijalle runollisia. Teoksen loppusanoissa hän kirjoittaa:
Roomalainen runous on loistokautenaan, tasavallan loppuaikoina ja keisarivallan alussa, antiikin viimeinen suuri voimannäyte, viimeinen synteesi siitä mitä kreikkalais-roomalainen henki oli ajatellut ja uneksinut: hehkuva iltarusko ennen hämärän tuloa. Panin silmä alkoi sammua, Apollo jätti yhä harvemmin jumalien seuran, runouden kastaaliset lähteet kävivät yhä niukemmiksi.
Teoksessa käsitellään Lucretiuksen, Catulluksen, Horatiuksen, Tibulluksen ja Propertiuksen runoutta. Ajattelin seuraavassa poiketa lyhyesti Lucretiuksen ja Catulluksen maailmoihin. Catullukseen tutustuin jo koulupoikana hankittuani alennusmyynnistä Liber Carminumin Päivö Oksalan kääntämänä. Teos julkaistiin kaksikielisenä ja Oksala käänsi runot alkuperäisessä runomitassa, mikä jo sinänsä on saavutus. Historianopettajamme tapasi lausua meille joskus Catullusta, yksi hänen lemmikkirunoistaan oli Lugete, O Veneres Cupidinesque, et quantum est hominum venustiorum:passer mortuus est meae puellae. Yliopiston latinan jatkokurssi alkoi ensimmäisellä Carmina polymetralla: Cui dono lepidum novum libellum/arida modo pumice expolitum. Oi menneitä aikoja...
Catullus oli rakkausrunoilija ja hänen runoutensa oli omistettu Lesbialle, joka oli syntyjään Rooman ylimystöpiireistä, mutta vietti kovin kyseenalaista elämää. Koskenniemi muotoilee asian näin: "Clodia (Lesbia) ei ollut niitä naisia, jotka tyytyvät yhteen rakkausidylliin." Lesbia saa Catulluksen koko tunneskaalan liikkeelle kiihkeästä rakkaudesta katkeraan halveksuntaan. Hän jopa pakenee lopulta onnetonta rakkautta sotaretkelle Vähään Aasiaan. Catulluksesta tekee ainutlaatuisen hänen taitonsa luoda latinalaisen runouden perusta, hänen runoutensa monipuolinen ihmiskuva ja tunteen syvyys. Hän ei ollut yhteiskunnallinen runoilija, vaan henkilökohtaisten tunteiden tulkki. Catullus on myös ensimmäinen roomalainen runoilija, joka otti rakkauden naiseen keskeiseksi runoutensa teemaksi.
Lucretius oli eurooppalaisen runouden metafyysikko, epäilijä ja materialisti. Hänen elämästään ei tiedetä kovinkaan paljon, mutta ilman korkean yhteiskunnallisen syntyperän tarjoamaa otiumia ei runoja tuolloin kirjoitettu. Hänen pääteoksensa on De rerum natura, jossa hän haluaa riisua olevaiselta yliluonnollisen verhon ja paljastaa sen kylmän ja kovan mekanismin. Hän uskoo demokritolaiseen maailmanjärjestykseen, joka rakentuu atomien varaan. Runoilija käsittelee erityisesti kuolemaa, joka merkitsee hänelle vain sielun hajoamista atomeiksi. Elämä on hetken lahja, soihtu, joka on uskottu meidän käsiimme. Lucretiukselle merkittävä kylvömies elämässä on sattuma, myös elämämme on sattumaa.
Lucretiuksen mielisana on nequic-quam, turhaan. Erityisesti tämä turhuus koskee rakkauden iloja. Ruumiit voivat vielä koskettaa toisiaan, mutta sielut eivät koskaan. Siksi hän kehottaa välttämään kaikkia Venuksen pauloja. Koskenniemi toteaa lopuksi Lucretiuksesta seuraavaa:
Lucretius on kaikessa ristiriitaisuudessaan, epäilevässä uskossaan ja uskovassa epäilyksessään, niitä ikuisia pyrkijöitä, joille enkelikuoro Faustissa lupaa pelastuksen. Hän on eurooppalaisen hengen syvimpiä ja monipuolisimpia edustajia samassa mielessä kuin Leonardo da Vinci ja Goethe. Jokaiselle joka ymmärtää sydämen tulikieltä jäävää hän sen yleiseksi tulleen väitteen, ettei roomalaisilla olisi alkuperäistä runoutta ja filosofiaa.
Luin kirjaa työmatkalla raitiovaunussa, yleensä aamuisin. Kirja tarjosi aina pieniä matkoja vanhaan Roomaan. Teoksen ansiona on muinaisten runoilijoiden elävöittäminen ja kiinnostuksen herättäminen menneeseen kulttuuriin. Kirjoittajan tyyli on nykylukijalle jo hieman koukeroista, mutta siinä piilee myös teoksen essenssi. Lucretiukseen ajattelin palata, koska kosmologiset kysymykset ovat parhaillaan agendalla. Seuraava Koskenniemi-kohde voisi olla Runon kaupunkeja.
