Ellei vehnänjyvä kuole

 

André Giden Ellei vehnänjyvä kuole ilmestyi Ranskassa vuonna 1926 (Si le grain ne meurt), ja se suomennettiin vuonna 1967 (kääntäjänä Leena Löfstedt). Luin kirjan lukiolaisena viisikymmentä vuotta sitten, ja se teki tuolloin minuun voimakkaan vaikutuksen lähinnä nuoren ihmisen henkisen kasvun kuvauksena. Uutta oli minulle tuolloin myös varsin peittelemätön poikkeavan viettielämän kuvaus. 

Teoksessaan Gide kuvaa elämäänsä varhaisesta lapsuudesta aina kihlaukseensa serkkunsa Madeleine Rondeux´n kanssa vuonna 1895. Kirja on kaksiosainen: ensimmäisessä kuvataan kirjailijan lapsuutta ja nuoruutta, toisessa hänen vuoden pituista matkaansa Algeriaan. Luin myöhemmin Giden L´immoralistin ja Vääränrahantekijät, ja minusta hän tuntui vaikealukuiselta, mutta mielenkiintoiselta kirjailijalta. Vehnänjyvään tartuin nyt uudelleen klassikkohaasteen puitteissa osin siksi, että halusin palata nuoruuden inspiroiviin kirjoihin. Vanhempana ja lukeneempana ehkä ymmärtää asioita paremmin tai ainakin toisin. Näin kävi esimerkiksi silloin, kun vuosikymmenten jälkeen luin Sofokleen Antigonen.

Gide oli aikoinaan varsin arvostettu kirjailija, hänet palkittiin myös Nobelilla vuonna 1947. Sittemmin on hänen maineensa kirjailijana häältynyt. Giden persoona herättää nykyihmisessä ambivalenssia: hän harrasti sukupuoliyhteyttä alaikäisten arabipoikien ja -tyttöjen kanssa, nai serkkunsa "parantuakseen" homoseksuaalisuudestaan, mutta piti samanaikaisesti yllä eroottisia suhteita nuoriin miehiin. Hän oli myös antisemiitti (hänen mukaansa juutalaiset kirjailijat saastuttivat ranskan kielen, ja hän tekee kirjassaan myös suorasukaisia huomioita juutalaisista rotupiirteistä). Vanhemmassa kirjallisuudessa tällainen oli tosin varsin tavanomaista, eikä liene aikalaisissa herättänyt kovin paljon pahennusta. Gide oli myös varsin kiinnostunut stalinismista, kuten tuon ajan ranskalainen sivistyneistö yleensäkin. Giden vierailu Neuvostoliitossa avasi kuitenkin hänen silmänsä totalitarismin olemukselle, ja hän kirjoitti matkastaan teoksen Retour de l'U.R.S.S (1937).

Suomeksi häneltä on käännetty neljä teosta. Giden tuotantoa on Suomessa tutkinut Göran Schildt (Gide och människan) vuodelta 1946. Jostain luin, että pitkälti Schildtin tutkielman ansiosta Nobel-komitea myönsi Gidelle kirjallisuuspalkinnon. Giden tuotanto pääsi aikoinaan myös katolisen kirkon Index librorum prohibitorumiin, mikä lienee jonkinlainen laadun mittari.

Muistan, että tässä viattomassa iässä, jolloin sielun oletetaan olevan pelkkää kirkkautta, hellyyttä ja puhtautta, minussa ei ollut kuin varjoa, rumuutta, kieroutta.

Giden omakuva lapsena oli varsin kielteinen: hän piti itseään naurettavana, kierosilmäisenä, sairaalloisen ja ilkeännäköisenä lapsena, joka harjoitti itsetyydytystä salin pöydän alla talonmiehen pojan kanssa. Toisaalta hän oli harvinaisen herkkä poika, joka ymmärsi paljon ympäröivästä maailmasta. Hänen ensimmäinen suuri oivalluksensa oli ihmisen tajunnan kolmijakoisuus, joka muodostui todellisuudesta, unista ja toisesta todellisuudesta. Tähän viimeiseen maailmaan hän alkoi päästä sisälle kirjallisuuden ja musiikin avulla. 

Gide kasvoi sivistyneessä ja varakkaassa hugenottiperheessä, jossa Andrén koulutukseen satsattiin paljon erityisesti sen vuoksi, koska hän ei viihtynyt koulussa. Hän kehitti siksi itselleen erilaisia vaivoja vapautuakseen kouluelämästä, jota hän kuvasi raa´aksi. Erityisesti luonnontieteet tuntuivat aluksi avaavan portteja tuohon toiseen todellisuuteen. Kodin ankara protestanttisuus oli Andrélle sekä hedelmällistä että samalla ahdistavaa. Hän ihaili hugenottien menneisyyttä ja kuvaa, kuinka he aikoinaan pitivät jumalanpalveluksissa hattua päässä muistona siitä, kun heidät pakotettiin pitämään jumalanpalveluksensa helteellä avoimen taivaan alla. Tämä johtui Fontainebleaun ediktistä, jonka seurauksena hugenotteja alettiin vainota, ja noin puoli miljoona hugenottia pakeni naapurimaihin. Toisaalta Gide kapinoi tuotannossaan perinteistä kristillistä moraalia vastaan. Oman seksuaalisuuden löytäminen asettui myös jyrkkään ristiriitaan lapsuudessa saadun kasvatuksen kanssa. Uskon, että tämä jännite on ollut hedelmällinen ja keskeinen Giden kirjailijauralla. 

En hyväksynyt enää muita kuin henkilökohtaisia siveysoppeja ja saatoin ajatella, että eri ihmisiä käskettiin aivan päinvastaisiin tekoihin.

Gide kutsuu varhaislapsuuttaan toukkatilaksi. Tämä toukka alkoi kuitenkin kuoriutua kotelostaan koulusivistyksen ja sosiaalisten kontaktien myötä. Perhe muutti usein: joskus oltiin suvun maatiloilla, toisinaan muutettiin Andrén terveyden vuoksi Montpellieriin tai Cannesiin. Perheen kodit olivat suuria, isän kirjasto laaja ja taloudellisia huolia ei ollut. Palveluskunta avasi nuorelle Andrélle näkymiä toisenlaiseen sosiaaliseen todellisuuteen: köyhyyteen, epätasa-arvoon ja sukupuolisiin poikkeamiin (En vielä silloin ymmärtänyt, miten vaurauden näkeminen saattaa loukata köyhää). 

Keskeisenä Giden lapsuudessa kulkee ajatus, että hän on erilainen kuin muut, hänet on valittu ja että hänestä kerran tulisi kirjailija. Myös ensimmäiset rakastumiset (poikiin) ja ystävyydet kuvataan tarkkaan. Kirjassa kerrotaan myös laajasti Andrén monista yksityisopettajista, jotka tuntuvat olleen toinen toistaan kummallisempia. Outoudestaan huolimatta nämä opettajat jättivät oman jälkensä nuoren ihmisen kehitykseen. 

Kirjan lapsuuden- ja nuoruudenkuvaus on vaikuttava esitys 1800-luvun porvarisperheen elämäntavasta ja sivistysihanteista. Myös perheen uskonnollisuus alkoi tuottaa kahdenlaista hedelmää: toisaalta "taide ja uskonto yhtyivät sielussani ja mitä läheisempi niiden suhde oli, sitä onnellisemmaksi tulin", toisaalta "...en lopulta ollutkaan aivan varma, että se uskonto, johon minut kasvatettiin, protestanttinen nimittäin, vastasi parhaiten sieluni tarpeita..."  

Tiettyä kirjallisuutta sai lukea, tiettyä musiikkia kuunnella tai soittaa kuten esim. Chopin oli Giden äidin mielestä "epätervettä musiikkia". Musiikki, runous ja Raamattu olivat Giden nuoruuden keskeisimmät välineet toiseen todellisuuteen pääsemiseen. Runoista hurmioiduttiin, samoin esimerkiksi Rubinsteinin tukinnasta Schumannin Ennustajalinnusta. On häkellyttävää lukea, kuinka hyvin tuolloin ranskalaiset lukiopojat olivat perillä klassisesta kirjallisuudesta ja musiikista, ja millaisia keskusteluja he kävivät taiteesta.

Ja kuitenkin sykähdyttävintä, minkä tästä lasiovisesta kirjakaapista löysin, oli Heinrich Heinen Laulujen kirjan käännös. Varmaankin rytmin ja runomitan puuttuminen lisäsi tunneviehätykseen petollista houkutusta...

Kirjan toisesta osasta alkaa kirjailijan taiteellisen ja eroottisen heräämisen kuvaus. Tähän liittyvät myös kohtaamiset Oscar Wilden ja Pierre Louÿs´n kanssa, jotka toimivat Gidelle sekä kirjallisina että eroottisina mentoreina. Hän matkusti ystävänsä Paul Laurensin kanssa Algeriaan, jossa he keskittyivät kaikenmoiseen nuorten miesten elelyyn. Etelän kokemus huumasi nuorukaiset aistillisuudellaan.

Elimme sitä elämän kautta, jolloin kaikkeen uuteen ihastuu; nautimme sekä janostamme että sen tyydyttämisestä. Kaikki näkemämme ylitti odotuksemme.

Nykylukijaa hämmentää kirjan eroottiset kuvaukset, koska niiden kohteena olivat alaikäiset pojat ja tytöt. Uskoisin, että ne asettuvat samaan perinteeseen kuin vanhemmassa matkakirjallisuudessa esitetyt kuvat alastomista alkuasukkaista, jotka edustivat tuolloin toiseutta ja alempaa ihmisyyttä kuin valkoinen eurooppalaisuus. Toisaalta en jaksa uskoa, että Gide olisi Ranskassa harjoittanut samanlaista eksessiä kuin Algeriassa. Pedofilian estetisointi on kovin kyseenalaista, vaikka sitä on taiteessa harjoitettu iät ajat. Gide puolustaa itseään sanomalla, että hän haluaa erottaa rakkauden lihan himosta, muttei kuitenkaan halua puolustella ratkaisujaan. 

Vaate putosi; hän heitti kauas takkinsakin ja kohosi pystyyn alastomana kuin jumala. Hetken hän piti hentoja käsivarsiaan taivasta kohti ja kaatui sitten hymyillen minua vasten. Hänen ruumiinsa oli tulikuuma, mutta se tuntui käsissäni raikkaalta kuin varjo. Miten kaunista hiekka olikaan! Millaiseen sädepukuun iloni pukeutuikaan illan ihanassa loistossa!...

Oscar Wilden tapaamisen kuvaus on kirja hauskimpia ja ristiriitaisimpia osia. Wilde näytteli omaa henkilöään, mutta tämä henkilö oli aito. Gide oli hurmautunut Wilden persoonasta, ja ennen muuta tämän henkisestä suuruudesta. Gide kuvaa myös hänen yhteydessään klassista taiteilijaelämää, jossa asetutaan moraalin tuolle puolen. 

Ehkä lopuksi kannattaa käsitellä itse kirjan nimeä. Sehän on lainaus Johanneksen evankeliumin 12. luvusta: Totisesti, totisesti: jos vehnänjyvä ei putoa maahan ja kuole, se jää vain yhdeksi jyväksi, mutta jos se kuolee, se tuottaa runsaan sadon. Meidän virsikirjassamme on ainakin kaksi vehnän- tai nisunjyvään liittyvää virttä: 249 (Vain Jeesus, nisunjyvä, nyt saakoon kiitoksen) ja 941 (Vehnänjyvä nukkuu, alla paksun jään). Jeesus puhuu seuraajilleen halujen kuolettamisesta, itsekurista ja ristin kantamisesta, Gide sitävastoin antautui aistielämänsä vietäväksi. Hänen siemenensä ei kuollut, muttei myöskään tuottanut satoa. Minulle Giden teos oli varsin ristiriitainen, mutta rikas lukukokemus. 

Kirjasta ovat myös postanneet Jokke ja Marjatan kirjat ja mietteet. On mielenkiintoista nähdä, miten erilaisia näkökulmia teokseen voi luoda.