Vienan Karjala - Kalevalan kehto

 

Ilmari Kiannon teos Vienan Karjala - Kalevalan kehto. Erämaankävijän elämyksiä ilmestyi Kalevalan riemuvuotena 1935. Kirja on 300-sivuinen kooste useasta Kiannon Vienan Karjalaa käsittelevästä teoksesta, joista suurimman osan vie Vienan neitsyt -teos. Kianto kirjoitti paljon Vienan Karjalasta, ja hän oli agitaattorina mukana everstiluutnantti Malmin johtamassa Vienan retkessä vuonna 1918 saamatta kuitenkaan paikallisia Suur-Suomi -ajatuksen taakse. Vienan neitsyt käsittelee juuri tätä aihetta.

On varsin ristiriitaista, että Kiannon maine kirjailijana perustuu köyhälistöromaaneihin Punainen viiva ja Ryysyrannan Jooseppi, vaikka hän poliittisesti oli varsin oikealla.  Hänen suuresta tuotannostaan moni teos on kirjoitettu varsin keveällä kädellä, jolloin kirjoilla on enää korkeintaan kulttuurihistoriallinen arvo. Tämä koskee myös tämän postauksen kirjaa. Kirjan arvo piilee sen rikkaassa kielessä ja vienalaisen elämänmuodon monipuolisessa kuvauksessa. Toisaalta lukemista haittaa runsas karjalan kielen ja venäjän käyttö sekä misogyyninen asenne (lue: naiset ovat joko impiä tai sitten ämmiä). Kirjan parasta antia on kirjan alussa oleva kuvaus hiihtoretkestä, jossa Kianto ystävänsä kanssa kiitää suksilla Karjalan hangilla poron vetämänä. Luontoa ja vienalaista elämää kuvataan koskettavasti ja hauskasti.

Alakuloisa rämemaisemia nyt talvitie nyt suikersi. Näki ettei sitä oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta tienakallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta. Tässä sijaitsi pieni Kuivajärven pieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka, Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitten välissä. Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen tottunut silmä heti erotti karjalais-kirjavaksi.

Kianto haluaisi nostaa Vienan kansan kansallistietoisuutta, mutta venäläiset ja englantilaiset tekevät parhaansa kansan alistamiseksi. Venäläiset kuvataan kirjassa erityisen vastenmielisiksi ja sivistymättömiksi. Kiantohan oli slavisti, joten hän osasi iskeä juuri oikeaan paikkaan suurvenäläistä kulttuuria arvostellessaan. Venäläisten moukkamaisuus tuntuu tiivistyvät ortodoksipapistoon, josta Kianto osaa kirjoittaa ainoastaan ilkeästi. Vastaavaa kritiikkiä ortodoksipapiston heikosta sivistyksestä esitti myös Ernst Lampén Raja-Karjalan matkakertomuksessaan. Ehkä on syytä huomata, että sekä Kianto että Lampén olivat vapaa-ajattelijoita.

Vienan Karjala on Kiannolle jonkinlainen utopia, aurea prima, jossa orjuudessa elää yksinkertainen, mutta moraalisesti korkeatasoinen suomalainen heimo, joka Suomen täytyisi pelastaa hukkumasta slaavilaisuuden suohon. Tämän ajattelun tiivistymä on kirjan lopussa oleva runo Suomi suureksi - Viena vapaaksi. Myös Vienan puhtaat neitsyet on yksi kirjan kantava topos. Tämä neitsyt-ajattelu huipentuu viimeisen kertomuksen Jeanne d´Arc -hahmon, Tarja Trohkimaisen marttyyrikuolemaan, joka asettuu maailmankirjallisuuden perinteiseen naisen uhraamisen perinteeseen.  

Vienan Karjala - Kalevalan kehto. Erämaankävijän elämyksiä on antoisa lukuelämys, jos osaa erottaa jyvät akanoista. Aikoinaan olisi tästäkin toimittamalla saatu parempi teos aikaiseksi. Kianto on kuitenkin kielenkäytön taituri, jonka tyyliä voi vain ihailla, vaikka kerronta olisikin välillä vähän vaatimattomampaa.