Minä rakastin venäläistä

Maimu Bergin romaani Ma armastasin venelast ilmestyi vuonna 1994, suomennos 1998. Otsikon innoittajana lienee ollut Tammsaaren klassikko Rakastin saksalaista. Tammsaaren kirjassa pohditaan kansallista alemmuudentuntoa rakkaustarinan avulla. Bergin kirjassa on myös erikoinen rakkaustarina, jonka kautta avautuu virolaisten ambivalentti suhde valloittajakansaan, venäläisiin: yksityisesti heitä voi rakastaa, mutta kansana he edustavat raaempaa ja yksinkertaisempaa kulttuurimuotoa kuin virolainen kulttuuri on. Berg kirjoittaa:

Minun lapsuudessani heitä (venäläisiä) oli vähän, aluksi he olivat jopa kiinnostavia ja eksoottisia kuten alati vieraat, jotka eivät ole uhaksi omille. Sitten heitä tuli aina enemmän ja enemmän. Yksi toisensa perästä he täyttivät kaupungit ja kaupunginosat ja häätivät meidät niistä, niin että monet rakkaat paikat omassa maassamme muuttuivat meille ventovieraiksi. Heidän kovaäänisyytensä, hyökkäävyytensä, karkea primitiivisyytensä, kiusalliseen nöyryyteen asti ulottuva alamaisuutensa vahvempien edessä, meille tuntemattomat tavat ja itsestään selvä ylemmyydentunne suhteessa virolaisiin oli loitontanut meitä heistä...heitä oli tullut Viroon yksinkertaisesti liikaa.  

Bergin romaani etenee kahden kertomuksen voimalla kahdessa eri ajassa: ollaan 1950-1960 -lukujen Neuvosto-Virossa ja 1990-luvulla Wiepersdorfin taiteilijaresidensissä Jüterbogissa. Nämä näennäisesti erilaiset kertomukset leikkaavat kuitenkin metatasolla toisensa. Kirjassa on kaksi isompaa teemaa: kulttuurien kohtaaminen ja kielletty rakkaus. 

1950-luvun Viro näyttäytyy romaanissa ankealta paikalta. Kaikki on harmaata ja likaista, niin Tallinna kuin sen ihmisetkin. Henkinen ilmapiiri kaupungissa on ahdistava. Kaikki kurjuus kulminoituu kouluun, missä ei ole minkäänlaista ilmaa hengittää. Kirjan päähenkilö on pieni tyttö, jonka nimeä ei mainita. Hän elää yhdessä äitinsä kanssa vaatimattomissa oloissa. Tytön isä on "kadonnut" Venäjälle sodan aikana, ehkä kyyditetty tai ammuttu. Tästä asiasta äiti ei halua puhua tyttärensä kanssa koskaan mitään.

Tyttö saa pienenä koululaisena tuberkuloositartunnan ja hän joutuu lääkärin vastaanotolle keuhkokuvaa varten. Keuhkolääkäri on vironvenäläinen Hän, joka kuuntelee töissä tubikuvausten taustamusiikkina Bellinin Casta Divaa ja erottuu muutenkin kaikin tavoin ankeasta neuvostoympäristöstä. Tyttö on vakuuttunut, että tämä mies on hänen kadonnut isänsä ja lapsi rakastuu mieheen silmittömästi. Vuosien saatossa lääkäri alkaa vierailla tytön kotona ja lopulta tytön ollessa 14- vuotias tulee suhteesta myös eroottinen. Tytön äiti ja tämän miesystävä yllättävät epäsuhtaisen pariskunnan intiiminä hetkenä, minkä seurauksena lääkäri pidätetään ja asetetaan syytteeseen pedofiliasta. 

Voisi ajatella, että olisi vastenmielistä lukea tällaisesta suhteesta, mitä kirjassa kuvataan, mutta Berg tekee sen kauniisti ja perustelee lukijalle, miksi nämä ihmiset ajautuivat toistensa seuraan. Lääkäri oli orpo, eikä tuntenut itseään virolaiseksi tai venäläiseksi. Hän etsi hyväksyvää ja lämmintä syliä, mitä hänellä ei koskaan ollut, Del fido amor primiero, kuten hänen lempiaariassaan Normassa lauletaan. Lääkäri miettii usein, että tämä suhde pitäisi lopettaa sopimattomana ennen kuin se on alkanut, muttei pysty siihen. Tytön rakkaus mieheen on pyyteetöntä ja isänikävän täyttämää. Tyttö toteuttaa kaipaustaan unissakävelijän varmuudella. 

Meidän rakkautemme oli liian intensiivistä ja liian kiellettyä kestääkseen kauan, liian vahva, jotta me itse olisimme pystyneet lopettamaan sen. 

Rakkauskertomuksen taustana on neuvostoaika, jota Berg kuvaa varsin osuvasti. Nykyään Bergin kuvaus lienee jo vihapuhetta, mutta kaikki Virossa tuolloin käyneet tunnistavat ympäristön.

Heistä (venäläisistä) ei huokunut minkäänlaista salaperäisyyttä, vaan valkosipulin hajua, eikä heihin sopinut yhdistää kaunista musiikkia vaan raakojen naisäänten laulamia kehnoja kansanlauluja ja juoppojen räyhäämistä. Nuo huiveihin, huovikkaisiin ja rautahampaisiin verhoutuneet ihmiset eivät koskaan olleet olleet nuoria, eivätkä koskaan kauniita, heidän katseensa ei ollut unelmoiva eikä suuntautunut kaukaisuuteen vaan se harhaili saaliinhimoisesti pitkin kaupan tiskejä ja hyllyjä, heidän ilkeät äänensä eivät kyenneet saavuttamaan sydämellisen sävelen sointia. 

Toinen kertomuskokonaisuus kuvaa kirjailijan elämää Wiepersdorfin taiteilijaresidenssissä Saksassa. Kartano oli Achim ja Bettina von Arnimin kotitalo, joten tämä runoilijamenneisyys luo omaa tunnelmaansa taiteilijayhteisöön. Tämä osa kirjaa on huomattavasti kiltimpi ja sitä säestää kevyt ironia länsisaksalaista kulttuurielämää ja sikäläisissä Vuokko-asuissa liehuvia kulttuuritätejä kohtaan. Kirjailija kokee, etteivät toiset oikein ymmärrä virolaisten erityislaatua ja Viron kansan kovaa kohtaloa. Sivistyneet ihmiset jakavat tietyn kulttuuriperinnön keskenään huolimatta siitä, mistä päin maailmaa he tulevat, mutta kansalliset kohtalot ovat sellaisia, ettei niitä toinen voi aina kovin helposti ymmärtää.

Me olemme antaneet miljoonien satunnaisten tulijoiden virrata läpi yhden miljoonan virolaisen ja jääneet henkiin. Nyt me olemme voittajia, me olemme saavuttaneet moraalisen voiton, joskaan sattuman osuus siinä ei ole ollut vähäinen. Ja kuten jokainen voittaja, meistäkin alkaa tulla häviäjiä. Kirkkain tavoitteemme on voitostamme huolimatta yhä sama - jäädä eloon, säilyä kansakuntana.   

Suomen vaiheissa on paljon samaa kuin Viron. On sattuman ja meidän oman sitkeytemme ansioita, etten tänään kirjoita tätä postausta vaikkapa ruotsiksi tai venäjäksi. Kaikki optiot olivat auki. Bergin kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta kulttuurien kohtaamisesta ja erilaisuuden ymmärtämisestä.