A.H. Tammsaaren teos Rakastin saksalaista ilmestyi Virossa vuonna 1935. Kirja edustaa psykologista realismia. Teos sai aikanaan hyvän vastaanoton, vaikka yksi sen keskeisistä teemoista on virolaisten huonon itsetunnon kritiikki, mikä ei välttämättä istunut silloiseen pätsiläiseen kulttuurielämään, jossa korostettiin kansallisia arvoja. Tammsaaren kertomus on myös moderni mukaelma Romeosta ja Juliasta. Teos on rakennettu päiväkirjan muotoon, jossa minäkertoja vie tapahtumia eteenpäin.
Ajattelin, että tämä lukukokemus voisi olla johdatusta Totuuden ja oikeuden lukemiseen. Jos haluat katsoa toisten postauksia tästä kirjasta, niin niitä ovat laatineet Annelin kirjoissa ja Panu Rajala. Jos osaat viroa, niin Viron television kaksiosainen filmi Ma armastasin sakslast kuvittaa romaania elävästi.
Kirjan juoni on lyhyesti seuraava: Oskar on opintonsa kesken jättänyt maalaispoika, joka tekee pätkätöitä pankissa ja asuu alivuokralaisena keskiluokkaisessa virolaisperheessä. Perheen lasten kotiopettajana toimii vironsaksalainen aatelisneito Erika. Perheen yhteisten ruokahetkien puitteissa nuoret oppivat tuntemaan toisiaan paremmin ja lopulta Oskarin ja Erikan välille kehkeytyy suhde, joka tosin pysyy koko kertomuksen ajan platonisena. Oskar onnistuu kerran halaamaan Erikan jalkoja ja suutelemaan tämän sormia. Rakkausasioita pohditaan yhdessä puistossa, jonka Erika lopulta nimeää Valheiden puistotieksi.
Erikan vanhemmat ovat kuolleet ja hän elää yhdessä isoisänsä kanssa pienessä asunnossa, joka on tungettu täyteen tyylihuonekaluja suvun maareformissa menetetystä kartanosta. Erika on kovasti kiintynyt isoisäänsä, mutta vielä enemmän Oskariin. Oskarin tavattua isoisän ensimmäistä kertaa, tulee hänelle selväksi, ettei virolaispojan kannata tavoitella nuoren saksalaisen paronittaren kättä. Tämä tuo ongelmia nuorten elämään, vaikka Erika haluaisi paeta yhdessä Oskarin kanssa ja aloittaa uuden elämän.
Elämä alivuokralaisena tuo myös monenlaista lisää Oskarin elämään, koska talon emännällä ja Loona-piialla on myös omia tavoitteitaan Oskarin suhteen. Lopulta Erika ja Oskar eroavat, ja Erika menee yhteen saksalaispoika Ervinin kanssa, jota hän ei tosin rakasta, mutta suhteesta heille kuitenkin syntyy lapsi. Synnytyksessä lapsi kuolee ja pian sen jälkeen myös Erika. Hän kirjoittaa ennen kuolemaansa pitkän kirjeen Oskarille, jonka tämä noutaa Erikan isoisältä. Erikan kuolinilmoituksen nähtyään onneton Oskar päätyy lopulta tekemään itsemurhan.
Tammsaaren romaani on käännetty saksaksi, venäjäksi, lätiksi ja suomeksi. Suomalaisille ja latvialaisille teoksen pääteema avautuu hyvin: kuinka suhtautua valtaapitävään vieraaseen vähemmistöön. Tavalliselle venäläiselle tai saksalaiselle romaanin ydin avautunee hieman vaikeammin, koska kummatkin kansakunnat ovat olleet kilvan nitistämässä naapureitaan ja muovaamassa niitä omien ihanteittensa mukaan.
Kirjassa on vähän henkilöitä: Oskar, Erika, Erikan isoisä, vuokraperheen (emäntä, isäntä, piika), Oskarin vanhemmat ja Ervin. Oikeastaan koko teoksen dynamiikka pyörii vain Erikan, isoisän ja Oskarin ympärillä, mihin vuokraemäntä tuo oman (usein aika hauskan) lisän.
Kirjan alussa Oskar kuvaa hyvin ominaislaatuaan, köyhyyttään ja elämänsä vaatimattomia puitteita ja tavoitteita. Joistakin asioista hän on tarkka, kuten kengistään, joiden täytyy olla pyöreäkärkiset ja kokoa 43, tai oikeammin 43½ (mutta tätä kokoa oli saatavilla vain tsaarin aikaan). Kengistä voi päätellä, minkälainen mies on kyseessä. Väriä Oskarin elämään oli tuonut ylioppilaskorporaatio, osin siksi, että se edusti "korkeampaa" saksalaista perinnettä, mistä osalliseksi hän oli päässyt painaessaan päähänsä ylioppilaslakin. Isoisä ja Erika kuitenkin halveksivat oluenhajuista osakuntaelämää. Suku oli tehnyt paljon uhrauksia saattaakseen Oskarin opintielle, mutta hän oli pettänyt sen toiveet. Vanhempien mielestä koulutus oli sitä varten, että nuori pääsisi myöhemmin kermankuorintaan, mutta Oskar halusi jotain muuta elämältään.
Ylioppilaslakissa hän oli siitä paikasta hienompaa sukua ja säätyä, ihan kuin ties mikä venäläinen tai saksalainen.
Oskarin ongelma on siinä. ettei hän tartu kunnolla mihinkään, mitä elämä hänelle tarjoaa: ei opintoihin, korporaatioelämään, ja mikä kohtalokkainta, ei Erikaan. Tämä selittyy osin päähenkilön omasta sielunrakenteesta ja osin kansallisesta alemmuudentunteesta: kaikki vieras on parempaa ja hienompaa kuin oma. Oskar kirjoittaa mm.:
Me tunnemme itsemme näköjään yhä edelleen orjiksi omassa maassamme.
Sillä naiset ovat sitä mieltä, että vain suora- ja konkkanenäiset ovat parempaa väkeä, niin sanoakseni jaloja, ja heidän rakkautensa kaipaa jaloutta kuin mehiläinen mettä.
Erikan pientä aksenttia Oskar puolustaa näin:
Virheellinen ja puutteellinen viron kieli ei nolaa ketään vaan antaa hänelle pikemminkin tietynlaista vierasperäistä ja ylhäistä charmia...minun huono saksani oli nöyryyttävää.
Hieman Oskar ryhdistäytyy, kun Erika alkaa miettiä, kuinka heidän yhteiset lapsensa oppisivat lausumaan viron õ:n. Äänne on Oskarin mielestä kansallinen ylpeydenaihe ja sitoo viron kielen pitkään indoeurooppalaiseen perinteeseen. Lopulta hän kuitenkin päätyy pitämään ajatusta lapsista naurettavana.
Erika on rakkaudessaan loppuun saakka uskollinen, ja hän on myös valmis ylittämään sosio-kulttuuriset raja-aidat, mihin Oskar ei kykene. Myös Erikan isoisä pystyy tarkastelemaan omia lähtökohtiaan objektiivisesti, ja hänestä paljastuu virolainen patriootti huolimatta siitä, ettei hän enää saa olla Herr Baron. Jäähyväiskirjeessään Erika kirjoittaa Oskarille, että Teillä on uskollinen ja rehellinen Viron sydän. Kauniisti sanottu.
Kirja on hieman vanhanaikainen ja paikoin se etenee kovin hitaasti, mutta kaikesta huolimatta Tammsaare käsittelee ikuisia aiheita elävästi. Myös tuota kulttuurisen dominanssin ongelmaa on punottu romaaniin mielenkiintoisesti ja koskettavasti. Kirjassa on paljon aforisminkaltaisia lauseita, joita uskon virolaisten edelleenkin käyttävän sopivan paikan tullen.
Me olimme ottaneet kartanot haltuumme, ja nyt riennämme ottamaan haltuumme myös kartanoiden elämäntyylin.
Tuntekoot hekin vähän nahoissaan, mitä palveleminen on.
Saksalainen nainen on kodin ja kotilieden puolustaja ja ylläpitäjä.
Köyhyys on häpeällistä.
Vaimojakin vaihdetaan nyt kuin paitaa vain, aivan kuin hekin tarvitsisivat pesemistä.
Minä en usko minkäänmoiseen kulttuuriin, ellei ole kunnollista ruokataloutta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti