Mantsin poika

Kirjan kansi: Marianne von Werefkin "La grosse lune"

Rautalammin kirjaston poistolaatikosta hankittu (20 senttiä!) Anna Miskon kirja Mantsin poika herätti monenlaisia ajatuksia. Anna Misko on netin mukaan antropologi, joka on viestinnän ammattilainen. Hän on kirjoittanut mm. historialliset romaanit Armovuosi ja Kultaokra. Tuo antropologin tausta näkyy romaanin Laatokan Karjalan saarien elämänkuvauksessa hyvin.

Teoksen tapahtumapaikkoina ovat Mantsin, Lunkulan ja Valamon saaret Salmin pitäjässä, ja tapahtuma-aika 1800-luvun ensimmäiset vuosikymmenet. Kertomuksessa on kaksi fokusta: mantsilaisten taistelu oikeuksiensa puolesta nimismies Yrjö Neiglickiä ja hovin valtoja vastaan ja kalastajanvaimo Kiilin Annan ja tämän Petri-pojan vaiheet.

Kirja alkaa mantsilaisten Larin ja Annan häiden kuvaamisella. Puolisot tietävät toisistaan vain nimen ja omaisuuden määrän. Häämenot ovat varsin rajut: morsian riisutaan koko hääväen nähden ja hänet köytetään alastomana alastomaan sulhaseensa. Lempeä aletaan nostattaa seuraavalla tavalla:

Kliimoi tempaa housut ja alkaa läimiä niillä sulhasta selkään, reisille, pakaroille, erityisesti niille. Hän huitoo kiimaa ja siementä voimiensa takaa, housut hulmuavat edestakaisin ylös alas, pöllyttävät hedelmällisyyttä.

Hääväki jää kuuntelemaan ja katselemaan, kuinka hääyön toimet tästä sitten etenevät. Myöhemmin kerrotaan, kuinka vihitty vaimo harakoi nukkuvaa miestään. Tämä tarkoitti, että nainen kulki häpy paljaana hajareisin nukkuvan miehensä yli ja toi näin siunausta liitolle ja otti näin miehen valtaansa. Tätä tointa tiedemiehet kutsuvat anasyrmaksi, mitä on harjoitettu monissa alkukantaisissa kulttuureissa. Lapsia, aseita, työkaluja yms. on voitu harakoida, ja tuottaa näin niille onnea ja menestystä. Harakointia sanottiin naisen väeksi: se edusti naisten genitaalien maagista voimaa, mutta saattoi muuttua myös vitun vihoiksi, jotka toivat kirousta yhteisöön. Muutenkin oli meno Mantsin saarella villiä ja pakanallista: kerran vuodessa uhrattiin Pyhälle Iljalle valkea vasikka, ja miehillä oli tapana kokoontua tyydyttämään itseään piirissä. Tosin Annan Lari ei ottanut osaa näihin onaniasessioihin.

Pietarilainen kauppias Fedul Gromov, joka omisti koko Salmin pitäjän ja riisti ankaralla verotuksella pitäjän asukkaita, törmää häätilaisuuteen ja on käärmeissään, kun ei ollut saanut niihin kutsua. 

...sillä vääryys kulki hovin herran hahmossa. Nyt se seisoi koirineen heidän keskellään rehottavassa sudennahkaturkissaan, jonka alle mahtuisi kokonainen ruokakunta keskitalven pakkasöinä lepäämään ja lämmittelemään.

Anna ja Lari pakenevat Valamon saaristoon, missä piilottelivat kaksi vuotta. Tänä aikana Anna ei tule raskaaksi yrityksistä huolimatta. Pariskunnan lemmensanailu Valamon piilolaavulla on spartalaista:

- Sattuu!
- Niin pitääkin.

Anna ja Lari palaavat Mantsinsaarelle ja asettuvat asumaan Larin kotiin, jossa Anna saa heti kokea miniyyden kirot. Lasta yritetään saada maailmaan erilaisin poppakonstein, joita kirjailija kuvaa antaumuksella. Saarelaiset pilkkaavat pariskuntaa kilvan hedelmättömyydestä. Anna päättää lähteä hakemaan apua Valamosta, missä Jumalanäidin ikoni tekee ihmeitä. Saarella Annan rukoillessa ikonin edessä hän vakuuttuu, että synnyttä pojan. Hän lupaa sydämessään pojan luostarille, kun tämä täyttää kuusi vuotta. 

Anna palaa Mantsiin ja tulee raskaaksi. Kirjassa seuraa sitten laaja kuvaus Iljanpäivän uhrimenoista. Tässä kohdassa leikkaa kaksi metatasoa: yhteisön antama uhri ja uhri, jonka Anna tulee antamaan luostarille. Do ut des. Uhrimenot päättyvät rokan syöntiin:

Tulehäi syömäh, on meijängi puas lihua da rokkua!


Nyt seuraa monenlaista dramatiikkaa: Annan synnytys on varsin värikäs ja sotii luultavimmin kaikkia kätilötieteiden periaatteita vastaan. Maailmaan saadaan kuitenkin pieni poika, Petri. Samalla alkaa tilanne saarella kiristyä: nimismies Neiglick on määrätty karhuamaan ylisuuria veroja pietarilaiselle lahjoitusmaahovilaiselle Gromoville. Samalla kolera alkaa koetella saarelaisia. Neiglick antaa koleralääkettä asukkaille ja puhdistaa kemiallisesti kaivoja, mistä asukkaat saavat päähänsä, että heidät halutaan myrkyttää. Tilanne kärjistyy siihen, että Neiglick apulaisineen suljetaan yhteen taloon, jossa miehiä kidutetaan ja lopuksi talo nimismiehineen poltetaan. Tämän seurauksena osa kapinallisista teloitetaan, osa lähetetään Siperiaan. Myös Lari joutuu pakkotyöhön. Näillä tapahtumilla on historiallinen tausta.

Kirjan toinen osa keskittyy Petrin elämään luostarissa. Kertoja ei enää palaa Mantsinsaarelle, ainoastaan äidin kuvajainen saattelee Petriä koko kilvoittelun ajan. Nuoren noviisin elämä kuvataan raskaaksi ja koti-ikävän leimaamaksi. Luostarin elämää häiritsee Läskelän luterilaisten ryöstöretki Valamoon, jolloin he tuhoavat ja häpäisevät sakraalitiloja ja -esineitä. Myös ystävän menetys painaa Petriä. Myöhemmin Petri löytää kuitenkin tiensä ja elämänsä tarkoituksen äärimmäisessä asketismissa. 

Paastojen välillä söin sieniä, marjoja, kasvien juuria ja lehtiä. Lähdevettä join ainoastaan kirkollisina juhlapyhinä. Muulloin sammutin janoni ojien ja lätäköiden vedellä, talvella lumella...Täydellisimpään sovitukseen kuului kolme miljoona piiskaniskua. Saavutin sen, sillä sivalsin itseäni lähes kaksisataa kertaa päivässä viidenkymmen vuoden ajan. 

Mitä tästä kaikesta tulisi ajatella? Historialliset aiheet ovat aina mielenkiintoisia, samoin alueet, jotka ovat muuttuneet täysin toisenlaisiksi. Myös kansantieteellinen näkökulma sopii hyvin tällaisiin teoksiin syventäen lukukokemusta ja antaen uutta tietoa lukijalleen. Tässä olisivat teoksen hyvät ainekset, joista olisi toimittamalla ja fokusoimalla saanut paremman romaanin. Kirjan toinen osa on kovin irtonainen, ja tuntuu siltä, että kirjoittajan puhti on loppunut kesken. Kirja antaa ortodoksisesta spiritualiteetista varsin ristiriitaisen kuvan: väkivaltaa, taikauskoa ja tietämättömyyttä. Toisaalta tuntui, että kirjailija yritti tavoittaa juuri ortodoksista lukijakuntaa.  

Kirjassa oli kauniita Valamon ja Laatokan kuvauksia. Ihmisten sielunliikkeiden kuvaus sitä vastoin oli hieman vaatimatonta tai liioiteltua. Kansantieteellinen ote irrotti monet naurut. Kirjan kantta ihmettelin myös, koska se toi mieleen Laatokan sijaan lähinnä aasialaisia tunnelmia. Toisaalta siinä voi nähdä kuoleman ja elämän symboliikkaa kuin Ellen Thesleffin maalauksessa "Elonkorjaajia veneessä".