Intian elopelloilta.Kirjeitä 30-vuotiselta työkaudelta

Margit Andersin nuorena lähettinä

Margit Andersin (1883-1969) toimi 30 vuotta Intiassa NNKY:n lähetystyöntekijänä Intiassa. Toiminnastaan hän julkaisi vuonna 1942 kirjan Intian elopelloilta. Teos antaa mielenkiintoisen näkökulman lähetystyöhön, Intian elämään ja hindulaisuuteen, mutta vähemmällä hurskaudella siitä olisi saanut vielä paremman. Toisaalta on otettava huomioon, että osa kirjeistä oli seurakunnille tarkoitettuja lähetyskirjeitä, joiden tyyli oli luonnostaan toisenlainen kuin yksityiskirjeiden. Andersinin saavutuksena oli mm. partioaatteen levittäminen Keski-Intiaan, ja lisäksi hän organisoi toimipaikoillaan yhteiskouluja, joita Intiassa ei aikaisemmin ollut. Toiminnassaan hän keskittyi juuri intialaislapsien kouluttamiseen-lukutaidon ja ammattitaidon opettamiseen.

En juurikaan lue näitä vanhoja lähetyskenttäkuvauksia hengellisenä kirjallisuutena, vaan pikemminkin maantieteellisinä ja kulttuurihistoriallisina kertomuksina. Suomalaisten lähetystyöntekijöiden kunniaksi on sanottava, että he tunnustavat täysin kohdemaittensa asukkaiden ihmisarvon, eivätkä suhtaudu heihin ylimielisesti. Se, että heitä kutsutaan alkuasukkaiksi, neekereiksi tai pakanoiksi, on aikaan sidottua kielenkäyttöä, mikä ei särähda edes tällaisen vanhan lukijan korvaan.

Andersin kasvoi kodissa, jossa lähetystyö oli tärkeä asia. Hänen tätinsä toimi Venäjällä suuren lähetyssairaalan johtajana Pashkovissa, jonne myös Margit yhtenä kesänä matkusti. Hän sai nuorella iällään sisäisen lähetyskutsun Intiaan, jota hänen isänsä kuitenkin vastusti. Perhe kävi rukoustaistelua monta vuotta käännyttääkseen isän mielen, ja lopulta isä antoi Margitille siunauksen ja luvan lähteä Intiaan. Tällä välin Margit oli valmistunut opettajaksi. 

Kirjan parasta antia ovat elävät matkakuvaukset Lähi-Idässä ja Intiassa. Siinain niemimaalla oli elo tuolloin tällaista:

Koreapukuiset miehet kulkivat toimeliaina edestakaisin, juottivat kamelejaan, purkivat niiden kuormia ja kuormittivat toisia. Lapset juoksivat puolialastomina meluten ja huutaen, mutta mustiin puetut ja leuasta silmiin asti hunnutetut naiset liikkuivat hiljaa ja äänettöminä. Itämainen mies sitävastoin ei näyttänyt osaavan mitään huutamatta ja meluamatta minkä keuhkot sallivat. Koko matkallani en kuullut ainoatakaan noista tummista, onnettomista vaimoista lausuvan sanaakaan. Heidän puhuvissa silmissään on sanoin selittämätön alistuvan kärsimyksen ilme. 

Tuo naisten alistetut aseman muuttaminen oli ja on yksi lähetystyön keskeisiä ajatuksia. Intiassa vallitsi tuolloin purdah-järjestelmä, joka eristi naiset muusta maailmasta. Nk. zenana-lähetystyön avulla naispuoliset lähetystyöntekijät pääsivät korkeampikastisten naisten keskuuteen toiminaan. Muutos alkaa naisista - se on ymmärretty jo kauan lähetystyössä. Erityisen hankalaa tällainen tasa-arvokäsitys ja naisten käännyttäminen kristityiksi on hindujen ja muslimien keskuudessa, joissa naista pidetään jo itse uskontojen konstituutiosta käsin miestä alempana olentona. 

Kirjeissään Andersin kuvaa laajasti moninaisia vaikeuksia, jotka liittyivät ihmisten asenteisiin, ankariin luonnonolosuhteisiin ja jäykkään yhteiskuntarakenteeseen. Toisaalta kuvataan monia voittoja, iloisia kääntymisiä ja lähetystyön menestymistä eri kohteissa. Andersin kuvaa varsin synkästi hindujen pakanallisia uskomuksia ja niiden seurauksia. Myös hindupapistosta ja paikallisista virkamiehistä annetaan varsin surkea kuva. Korruptio ja silmänpalvonta rehottivat kaikkialla ja rikkaat riistivät köyhiä minkä kerkesivät. 

Erityinen luku kirjassa on kuvaus tuomaskristittyjen kokouksesta Pravara-joen saarella, jossa myös Andersin oli puhujana. Tuomaskristityt ovat Syyrian kirkon kristittyjä Intiassa, joita ovat vainonneet sekä muslimit että portugalilaiset siirtomaaherrat. Kerrotaan apostoli Tuomaan perustaneen tämän kirkon. Näistä nestoriolaisista on kirjoittanut varsin mielenkiintoisesti Aapeli Saarisalo. Andersin kuvaa seuraavasti:

Kun meidän tavallamme tulee suoraan Maduran temppelistä, yhdestä Intian suurimmista ja kauneimmista, missä kohtaa pakanuuden koko hirmuisuudessaan, tuntuu kuin olisi astunut suoraan taivaaseen nähdessään lukemattoman valkoisen joukon. Ajatelkaa, edessämme 20-25 tuhatta kristittyä ihmistä Intian maassa---! Se tuntuu unelta ja kuitenkin se on totta.

Andersin kirjoittaa kauniisti intialaisten lahjakuudesta, maan kauneudesta ja sen suuresta potentiaalista tulevaisuudessa, mikä on jo osin toteutunut. Toisaalta teos avaa lukijalleen myös synkän kuvan niistä esteistä, mitkä estävät maan kehitystä (kastilaitos, naisten asema, korruptio). Vaikka teos on jo yli 70 vuotta sitten kirjoitettu, avautuu siitä nykylukijallekin erinomaisesti lähetystyön keskeinen merkitys: ihmisten parantaminen, kouluttaminen, lähimmäisenrakkaus ja Kristuksen valon eteenpäin vieminen maailmassa. 

Lähetyskoulun oppilaita Chhindwarassa