Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä (Keuruu 2008) oli mukaansatempaava retki muinaiseen Suomeen, missä läheisetkin ihmiset saattoivat teititellä toisiaan ja seurustella muutenkin diskreetisti. Kallaksen ja Tallgrenin ystävyys syntyi pohjoismaisessa kirjailijakongressissa vuonna 1919 ja kesti aina Tallgrenin kuolemaan saakka 1949. Kirjeenvaihdon keskiössä on taide, mutta siinä ohessa käsitellään myös kulttuuripolitiikkaa, toimeentulohuolia, perheasioita ja itsenäisen naisen asemaa miesvetoisessa sivistyselämässä. Nykyihmiselle kirjeystävien kiintymyksenosoitukset ovat hieman über, mutta ne kertovat kuitenkin pitkästä ja liikuttavasta sitoutumisesta toisen ihmisen elämään ja toisen erikoislaadun kunnioittamisesta.
Anna-Maria Tallgrenia voisi pitää nykytermein akateemisena pätkätyöläisenä. Hän toimi erilaisissa kulttuurin asiantuntijatehtävissä ja lisäksi Turun Teatterin ja Kansallisteatterin dramaturgina ja kirjallisena neuvonantajana. Hän teki käännöksiä, kirjoitti monografioita, arvosteluja ja esseitä, mutta vakinaista virkaa hänellä ei ollut, ja niistä vähistäkin säännöllisistä toimeentulon lähteistä hän joutui erinäisten syiden vuoksi luopumaan. Erityinen kohtalon isku oli erottaminen Kansallisteatterin neuvonantajan tehtävästä. Tallgren kirjoittaa näin:
Uusi tulokas, virallinen dramaturgi - joka nelinkert. palkan - on mies ja kai tohtori; minua ei edes kysytty, sillä olenhan vain nainen, eikä minulla ole edes kannattajalaumaa takanani. Joku oli uhrattava susille..."
Tallgren palaa usein yksinäisen naisen kehnoon asemaan, jolloin hän joutui hädän sattuessa turvautumaan veljeensä tai vanhempiinsa. Erityisen katkera hän oli siitä, kuinka vähän vaativasta henkisestä työstä maksettiin. Ainainen rahanpuute heijastuu usein kirjeissä. Esim. ystävysten tapaaminenkin oli usein hankalaa siksi, ettei Tallgrenilla ollut aina varoja matkustaa tai majoittua edes Suomessa. Tilannehan olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut avioliitossa. Tallgren avioitui vasta vuonna 1944 arkkipiispa Erkki Kailan kanssa, mutta ehti olla naimisissa vain puoli vuotta miehensä kuoleman vuoksi.
Tallgren ja veljensä professori Oiva Tuulio tavataan Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän Taunona ja Naimina. Tallgren ei sanallakaan mainitse tästä kirjasta vuoden 1941 kirjeissä, vaikka teos oli aikanaan kovasti kohuttu ja romaanin henkilöt tunnistettiin välittömästi. Tuulion perheelle kirja oli kova isku. (Helvi Hämäläinen kertoo kirjan syntyprosessista ja seurauksista teoksessaan Ketunkivellä.)
Tallgrenin merkitys Kallakselle oli suuri, koska Kallas luetti monet teoksensa hänellä, erityisesti 1930-luvun draamat. Tallgren myös edisti Kallaksen näytelmien esitystä Suomessa. Nykyään varsin ajankohtainen problematiikka näkyi 1930-luvun teatterielämässä. Kallaksen Dibbuk esitettiin Kansallisteatterissa vain muutaman kerran, kun se antisemiittisen äärioikeiston painostuksen vuoksi otettiin pois ohjelmistosta. Samoin kävi Tallinnassa Mare ja hänen poikansa kanssa: kansallismieliset piirit pitivät Imantin petturuutta epävirolaisena, ja vaativat teoksen poistamista ohjelmistosta. Tauno Pylkkänen sävelsi draamasta oopperan vuonna 1943, mutta ulkopoliittisista syistä teosta ei esitetty vuoden 1953 jälkeen kuin vasta tänä vuonna.
Aino Kallas on tässä kirjeenvaihdossa usein vahvempi osapuoli. Hänellä oli merkittävä taiteellinen ura, ja hän pystyi viettämään säädynmukaista elämää. Kallasta koetteli Suomen kulttuurielämän epäluulo hänen "vierasmaalaisuuttaan" kohtaan, mistä hän tosin sai kärsiä myös Virossa. Neuvosto-Virossa kohtalo koetteli Kallasta kovalla kädellä, kun hänen poikansa teki itsemurhan, ja kun venäläinen sotilas ampui hänen tyttärensä.
Vaikka lukija saa eteensä intiimin kirjeenvaihdon, säilyttävät ystävykset aina korkean henkisen tason, vaikka kohtalo olisi heitä kuinka kovaan lyönyt. Kumpikin pystyy reflektoimaan omaa sielunelämäänsä rakentavalla tavalla. Tallgrenin kirjeiden kautta avautuu hyvin 1920-1930 - lukujen Suomen henkinen maailma, ja lukijalle on mielenkiintoista kuulla Kallaksen Lontoon ja Kassarin elämästä ja kirjailijan teosten syntyprosesseista. Elämisen taiteesta on kaikin puolin mielenkiintoinen ja liikuttava lukukokemus. Lukija kysyy mielessään: onko tällaisia ihmisiä enää olemassa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti