Kotikirjaston kertomaa III

 

Kaivelen nyt kotikirjastosta muutamia proosateoksia, jotka ovat olleet minulle merkittäviä ja joihin palaan aika säännöllisesti. Ranskalainen kirjallisuus ja myös antiikin draamat olivat minulle nuorena aivan uusia näkökulmia avaavia teoksia. André Giden Ellei vehnänjyvä kuole oli varmastikin ensimmäinen moderni teos, jonka luin. Romaani on elämänkerrallinen kehityskertomus, jossa kirjailija kuvaa henkistä ja aistillista heräämistään ja kypsymistään. Nuorelle maalaispojalle eroottiset eksessit arabipoikien kanssa olivat hieman yllättävää luettavaa, mutta myöhemmin olen ilolla lukenut myös Jean Genet´n teoksia, jotka ovat jo miehisen erotiikan kuvauksessa paljon reippaampia, ja samaa perinnettä jatkaa nykyään mm. Édouard Louis. Marjatta Mentula on blogissaan hienosti analysoinut em. Giden teosta.

Ranskalaista kirjallisuutta leimaa tietty keveys, aistillisuus ja ilmavuus mistä pidän. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa Michel Houellebecqin profeetallinen Alistuminen, jonka kerronnan tasot ovat varsin erilaisia. Huysmansin Vastahankaan -teos on loputon viittausten ja mielikuvien viidakko, jota voi lukea aina uudestaan siihen kyllästymättä. 

Madame de la Fayetten Clèves´in prinsessa on aina vaan hieno teos niin tapainkuvauksen kuin ihmiskuvan kannalta. Itseäni viehättää se, kuinka ihmissuhteita pidetään yllä diskreetillä tavalla olematta mitenkään karkea, ja kuinka toista ihmistä ymmärretään jo pienimmästäkin viitteestä tai eleestä. Toisaalta teos on varsin moderni kuvatessaan erilaisia pelimiehiä ja -naisia soidinmenoissaan. Puuttuvat kerronnalliset osat voi nykylukija täydentää itse. Toinen suosikkini ja saman hengen lapsi on Choderlos de Laclos´n Vaarallisia suhteita. Jos voisin muuttaa ajassa taaksepäin, niin Heian-kauden Kioton tai Ludvig XIV:n hovit olisivat minun henkisiä kotejani.    

 

Kersti Bergrothin Luokkakokous, Alkusoitto ja Löytöretki olivat 1970-luvulla merkkitapauksia ja edustivat henkisyydessään aivan toisenlaista maailmaa, kuin tuolloin muodissa ollut karvalakkikirjallisuus. Kirjailija liikkuu luontevasti Viipurista Roomaan, kertoo samalla suomalaista sivistyshistoriaa ja omaa kehityshistoriaansa. Kirjailijan steinerlaisuuskaan ei tunge kerronnassa läpi, vaikka se olikin hänelle varsin tärkeä asia. Bergrothin tuotanto on varsin laaja, mutta hänen esseensä ja muistelmansa lienevät parhaiten kestäneet aikaa. Tuskinpa monella kielellä on esim. Roomasta kirjoitettu niin syvästi ja kauniisti kuin teoksessa Maailman Rooma. 

Bergrothia ei luultavasti nykyään lue juuri kukaan. Saman kohtalon on kokenut myös Lempi Jääskeläinen, joka on tehnyt matkan painosten kuningattaresta unhon yöhön. Luen edelleen mielelläni Jääskeläisen Viipuri-romaaneja, en niiden henkilökuvauksen vaan ympäristökuvauksen vuoksi. Historiallinen Viipuri on hyvin elävä Jääskeläisen teoksissa. Oma suosikkini on kuitenkin hänen omaelänkerrallinen Kevät vanhassa kaupungissa, joka on Giden ja Bergrothin teosten tapaan oman henkisen tien löytämisen kuvaus.  

Aino Kallas on aina ollut minun suosikkejani osin aiheidensa, osin tyylinsä vuoksi. Kallaksen Päiväkirjoja suosittelen kaikille lämpimästi: niissä voi saada näkymän taiteilijan luomisprosessiin ja samalla saada laajan kulttuurihistoriallisen kuvan Suomesta, Virosta ja Englannista. Arkaainen kieli ja kohtalon voima lienevät ne seikat, jotka yhä uudelleen vetävät Kallaksen teosten äärelle. Samoin hänen matkakuvauksensa ovat varsin eläviä ja oivaltavia. Kallaksen teokset eivät tunnu mitenkään museaalisilta, mikä kertonee niiden laadusta.

Helvi Hämäläinen on päiväkirjoissaan varsin avoimesti kertonut yksityiselämästään ja teostensa syntyvaiheista. Niiden kautta pääsee myös varsin syvälle 1930–1950 lukujen henkiseen maailmaan. Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän luin ensimmäisen kerran joskus neljäkymmentä vuotta sitten mökillä, ja olin hämmästynyt: näin hieno, moderni romaani ja niin vähän tunnettu. Hämäläisen kohdalla tämä tuntemattomuus tosin korjaantui myöhemmin Finlandia-palkinnon myötä. Teoksen arvo on ennen muuta siinä, että se on uskottava suomalaisen sivistyneistön kuvaus. 

  

Lapsuuden kirjarakkaus alkoi Topeliuksen Välskärin kertomuksista, joka oli isoäidin kirjakaapissa. Luin sitä kesäisin mummolan vinttihuoneessa, ja lukukokemukseen liittyvät myös tulen humina sadepäivinä pönttöuunissa sekä mummon vastapaistetun ruisleivän tuoksu. Seikkailujen, intohimojen ja sankaruuden maailma aukeni kirjassa, myös korkeaviritteinen Suomi-kuva, jota vahvisti vielä kirjakaapissa ollut Aarno Karimon Kumpujen yöstä. Aikuisena olen lukenut Topeliuksen esseitä, matkakirjeitä ja viimeksi Tähtien turvatit, joka on seikkailullisen aineksen lisäksi syvällinen teologinen teos, aivan verrattavissa Lessingin Nathan Viisaaseen. Topelius oli maailmanluokan kirjailija, hänen kohtalokseen tuli kirjoittaa kuitenkin marginaalisella ruotsin kielellä. 

Kypsemmän iän kirjallisiin löytöhin kuuluu Theodor Fontanen tuotanto. Fontane on Saksassa klassikko, jota lukevat myös koululaiset. Sivistyneen saksalaisen kanssa voi aina virittää keskustelun Effi Briestin moraalisista ratkaisuista. Fontane löysi kirjailijaminänsä vasta vanhalla iällään, mutta ehkä siksi hänen teoksensa ovat kypsiä taideteoksia. Tämä koskee sekä romaanien kieltä että sisältöä. Hän osasi rakentaa draamaa, hän ymmärsi sosiaalisten suhteiden monimutkaisuuden ja ennen muuta hän oli erinomainen ja moderni naisen sielunelämän kuvaaja. Irrungen Wirrungen, L´Adultera ja Effi Briest ovat liikuttavia kertomuksia ihmisen moraalisten ratkaisujen syistä ja seurauksista saksalaisessa luokkayhteiskunnassa 1800-luvulla. Stechlin on mainio romaani, jossa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään, paitsi ratsastellaan järven ympäri ja vieraillaan kartanoissa. Wanderungen durch die Mark Brandenburg on nautittavaa historiallisväritteistä kerrontaa Berliinin ympäristöstä. Thomas Mann piti Fontanea esikuvanaan, samoin baltiansaksalaista Eduard von Kayserlingia, joka kuvaili teoksissaan sammuvien moisioiden elämää. 

Aino Kallas: Tähelend. Eesti poetessi Lydia Koidula elu

Lydia Koidula (Kuva: Wikidata.org)

Ma olen palju lugenud Aino Kalda teoseid ja mulle meeldib tema arhailine stiil ja eesti teemad. Aasta tagasi ma lugesin Kalda raamatu Lydia Koidulast, Emajõe ööbikust. Raamat ilmus 1915. aastal ja sel on olnud suur mõju Koidula-mulje kujunemisel Eestis. Raamatu stiil on üsna omapärane ja raskesti loetav. 

Lydia Emilie Florentine Jannsen sündis eesti haritlaskonna peres 1843. aastal. Tema isa J.V. Jannsen asutas ajalehe, laulupidu ja kirjutas ka Eesti tuleva rahvushümni sõnad. Tema oli ka rahvusliku liikumise juht. Jannseni kodune keel oli saksa, nõnda Lyydia Koidula. Lydia õppis eesti keele sugulasilt, kes elasid maal. 

Alguses Koidula töötas kaastöötajana koos oma isaga toimetuses ja hakkas ühes sellega kirjutama isamaalisi luuletusi. Tema andis kaks luulekogu “Lilled” ja “Emajõe ööbik” ja kirjutas esimese eesti näidendi “Saaremaa onupoeg”. Koidula tõusis Eesti kultuurielu oluliseks figuuriks, ta andis sõnad eestlaste vabadusihale ja lõi põhja Eesti ilukirjadusele. Koidula isiklik tragöödia oli, et ta oli liiga suur ja geniaalne selleaegases Eesti kultuurielus. Ta ei ka leidnud endale võrdväärset meest.  Eestis räägiti, et Koidula on nagu kreeka jumalanna.

Võrdväärse suhte ta leidis Kalevipoja looja F.R. Kreutzwaldiga. Vanuse poolest Kreutzwald oleks võinud olla Koidula isa, aga nende vahel sündis vilgas suhe ja erootiline ja samuti isamaalik kirjavahetus. Kreutzwaldi abikaasale see vahekord ei meeldinud ja tema korraldas armukadeduse stseene ja ükskord tema tõstis välja Koidulat oma kodust tänavale. Koidula isa pürgis ka ära hoida tütre suhte Kreutzwaldiga, aga ebaõnnestus siin. Koidula ja Kreutzwaldi kirjavahetus oli väga omapärane ja see andis toitu kummalegi osapoolele: kõige keskpunkt oli Eesti ja Eesti rahva tulevik, aga hulgas oli erootiliseid teateid. Seda suhet Kallas eritleb rikkalikult, niimoodi et lugeja algab tasapisi roiduma. Kaldal oli omas elus samasuguseid suhteid, näiteks Eino Leinoga. Eesti lauliku ja Emajõe ööbiku suhtumine rikastas ikkagi Eesti kultturielu. 

Koidula elus juhtus pööre, kui ta abiellus läti sõjaväearsti Eduard Michelsoniga. Mehe töökoht oli Kroonlinnas. Koidula elu vene ja saksa ohvitseriperedega ei olnud kerge, sest tema ei saanud elada oma taseme elu. Läbikäimine koosnes kaardimängimisest, pidudest ja keelepeksust. Suhe abikaasaga ei ka vaimselt Koidula rahuldanud, aga nad said kaks last. Ühekülgne elu Kroonlinna kodus vallandas Koidula uuele loometööle. Ta pani jälle selga luuletaja sõjarüü. Koidula haigestus vähki ja ta suri 1886. aastal. Ta maeti Kroonlinnas aga tema põrm toodi Eesti ja sängitati Tallinna Metsakalmistule. 

Kalda raamat on natuke raskesti loetav psühhologiseeriva jutustamisstiili ja keerulise keele tõttu. Jäi ka saladuseks, miks Koidula oli geniaalne inimene ja luuletaja sest Kallas napilt räägib Koidula luuletustest. Kõigest hoolimata raamat pakub reisi 150 aastate tagusesse Eestisse ja esitleb neid aateid, mis elustasid seda väikest ja sangarlikku rahvast. 

Ma lugesin Koidula luuletuse “Ja õues on kewwade”. Luuletaja seisob  “kassepu warjul” kevadel õues ja võrreldab oma sisemisi tundeid kevadise loodusega. Puust langeb üks närtsinud leht, kusjuures luuletaja mõtleb, et see on tema “leinalaulo”.  Peen tilluke luuletus, mis viib lugejat metafüüsilisisse sügavusisse. 

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä

Elämisen taiteesta. Aino Kallaksen ja Anna-Maria Tallgrenin kirjeenvaihtoa kolmelta vuosikymmeneltä (Keuruu 2008) oli mukaansatempaava retki muinaiseen Suomeen, missä läheisetkin ihmiset saattoivat teititellä toisiaan ja seurustella muutenkin diskreetisti. Kallaksen ja Tallgrenin ystävyys syntyi pohjoismaisessa kirjailijakongressissa vuonna 1919 ja kesti aina Tallgrenin kuolemaan saakka 1949. Kirjeenvaihdon keskiössä on taide, mutta siinä ohessa käsitellään myös kulttuuripolitiikkaa, toimeentulohuolia, perheasioita ja itsenäisen naisen asemaa miesvetoisessa sivistyselämässä. Nykyihmiselle kirjeystävien kiintymyksenosoitukset ovat hieman über, mutta ne kertovat kuitenkin pitkästä ja liikuttavasta sitoutumisesta toisen ihmisen elämään ja toisen erikoislaadun kunnioittamisesta. 

Anna-Maria Tallgrenia voisi pitää nykytermein akateemisena pätkätyöläisenä. Hän toimi erilaisissa kulttuurin asiantuntijatehtävissä ja lisäksi Turun Teatterin ja Kansallisteatterin dramaturgina ja kirjallisena neuvonantajana. Hän teki käännöksiä, kirjoitti monografioita, arvosteluja ja esseitä, mutta vakinaista virkaa hänellä ei ollut, ja niistä vähistäkin säännöllisistä toimeentulon lähteistä hän joutui erinäisten syiden vuoksi luopumaan. Erityinen kohtalon isku oli erottaminen Kansallisteatterin neuvonantajan tehtävästä. Tallgren kirjoittaa näin:

Uusi tulokas, virallinen dramaturgi - joka nelinkert. palkan - on mies ja kai tohtori; minua ei edes kysytty, sillä olenhan vain nainen, eikä minulla ole edes kannattajalaumaa takanani. Joku oli uhrattava susille..."

Tallgren palaa usein yksinäisen naisen kehnoon asemaan, jolloin hän joutui hädän sattuessa turvautumaan veljeensä tai vanhempiinsa. Erityisen katkera hän oli siitä, kuinka vähän vaativasta henkisestä työstä maksettiin. Ainainen rahanpuute heijastuu usein kirjeissä. Esim. ystävysten tapaaminenkin oli usein hankalaa siksi, ettei Tallgrenilla ollut aina varoja matkustaa tai majoittua edes Suomessa. Tilannehan olisi ollut toinen, jos hän olisi ollut avioliitossa. Tallgren avioitui vasta vuonna 1944 arkkipiispa Erkki Kailan kanssa, mutta ehti olla naimisissa vain puoli vuotta miehensä kuoleman vuoksi.

Tallgren ja veljensä professori Oiva Tuulio tavataan Helvi Hämäläisen Säädyllisen murhenäytelmän Taunona ja Naimina. Tallgren ei sanallakaan mainitse tästä kirjasta vuoden 1941 kirjeissä, vaikka teos oli aikanaan kovasti kohuttu ja romaanin henkilöt tunnistettiin välittömästi. Tuulion perheelle kirja oli kova isku. (Helvi Hämäläinen kertoo kirjan syntyprosessista ja seurauksista teoksessaan Ketunkivellä.)

Tallgrenin merkitys Kallakselle oli suuri, koska Kallas luetti monet teoksensa hänellä, erityisesti 1930-luvun draamat. Tallgren myös edisti Kallaksen näytelmien esitystä Suomessa. Nykyään varsin ajankohtainen problematiikka näkyi 1930-luvun teatterielämässä. Kallaksen Dibbuk esitettiin Kansallisteatterissa vain muutaman kerran, kun se antisemiittisen äärioikeiston painostuksen vuoksi otettiin pois ohjelmistosta. Samoin kävi Tallinnassa Mare ja hänen poikansa kanssa: kansallismieliset piirit pitivät Imantin petturuutta epävirolaisena, ja vaativat teoksen poistamista ohjelmistosta. Tauno Pylkkänen sävelsi draamasta oopperan vuonna 1943, mutta ulkopoliittisista syistä teosta ei esitetty vuoden 1953 jälkeen kuin vasta tänä vuonna. 

Aino Kallas on tässä kirjeenvaihdossa usein vahvempi osapuoli. Hänellä oli merkittävä taiteellinen ura, ja hän pystyi viettämään säädynmukaista elämää. Kallasta koetteli Suomen kulttuurielämän epäluulo hänen "vierasmaalaisuuttaan" kohtaan, mistä hän tosin sai kärsiä myös Virossa. Neuvosto-Virossa kohtalo koetteli Kallasta kovalla kädellä, kun hänen poikansa teki itsemurhan, ja kun venäläinen sotilas ampui hänen tyttärensä.

Vaikka lukija saa eteensä intiimin kirjeenvaihdon, säilyttävät ystävykset aina korkean henkisen tason, vaikka kohtalo olisi heitä kuinka kovaan lyönyt. Kumpikin pystyy reflektoimaan omaa sielunelämäänsä rakentavalla tavalla. Tallgrenin kirjeiden kautta avautuu hyvin 1920-1930 - lukujen Suomen henkinen maailma, ja lukijalle on mielenkiintoista kuulla Kallaksen Lontoon ja Kassarin elämästä ja kirjailijan teosten syntyprosesseista. Elämisen taiteesta on  kaikin puolin mielenkiintoinen ja liikuttava lukukokemus. Lukija kysyy mielessään: onko tällaisia ihmisiä enää olemassa? 

Tähdenlento. Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

Lydia Koidula

Ennen Rakveren-matkaani luin Aino Kallaksen "Tähdenlento. Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä" -teoksen (Helsinki 1935). Kirja oli toinen painos vuoden 1915 teoksesta. Olen aina pitänyt Kallaksen tuotannosta, mutta tämä elämänkerta oli varsin erikoinen, ja luin sitä ambivalentein tuntein. Tämä Kallaksen teos on kuitenkin vaikuttanut voimakkaasti Koidula-kuvan muodostumiseen Virossa. Erityisesti tänä vuonna on Koidulaa muistettu Virossa, koska on laulujuhlien 150-vuotisjuhla. 

Lydia Koidula, oik. Lydia Emilie Florentine Jannsen syntyi virolaismieliseen lehtimiesperheeseen 1843. Hänen isänsä J.V. Jannsen perusti sanomalehden, laulujuhlat ja sepitti mm. Viron tulevan kansallishymnin sanat. Hän oli myös maltillisen kansallisuusliikkeen johtohahmo. Jannsenin kotikieli oli saksa, niin myös tulevan runoilijan Lydia Koidulan, joka oppi viron maalla asuvilta sukulaisiltaan. 

Koidula toimi aluksi isänsä avustajana lehtityössä ja alkoi samalla kirjoittaa isänmaallisia runoja. Hän julkaisi kaksi runokokoelmaa Waino- Lilled ja Emajõe ööbik ja kirjoitti ensimmäisen vironkielisen näytelmän. Hän nousi Viron kulttuurin liehuvaksi liekinvarreksi, sanoitti virolaisten vapaudenkaipuun ja loi pohjan vironkielisellä kaunokirjallisuudelle. Koidulan henkilökohtainen tragedia oli siinä, että hän oli liian suuri ja nerokas tuon aikaisen Viron hengenelämässä, eikä hän saanut tunne-elämälleen vastakaikua eikä löytänyt itselleen vertaistaan elämänkumppania. Aikalaismiehet sanoivat Koidulasta, että hän oli kuin kreikkalainen jumalatar.

Vertaisensa hän löysi F.R. Kreutzwaldista, Kalevipoegin kirjoittajasta. Ikänsä puolesta Kreutzwald olisi voinut olla Koidulan isä, mutta näiden kirjailijoiden välille sukeutui eroottis-isänmaallinen kirjeenvaihto ja keskusteluyhteys, mikä kesti vuosikymmeniä. Tästä touhusta ei tietenkään pitänyt Kreutzwaldin vaimo, joka järjesti suuren mustasukkaisuuden kohtauksen häätäen kerran Koidulan pois kodistaan. Koidulan isä yritti myös estää tyttärensä kiihkeää suhdetta setämieheen siinä onnistumatta. Kallas lainaa useita jaksoja Koidulan ja Kreutzwaldin kirjeenvaihdosta, joka oli varsin erikoinen, mutta ruokki luultavasti kummankin osapuolen tarpeita. Kaiken touhun keskiössä oli Viro ja sen kansan tulevaisuus väritettynä kummankin osapuolen eroottissävyisillä liverteillä.  

Kreutzwaldin patsas Rakveressä

Tätä suhdetta selvitellessään on Kallas omimmillaan: hän kääntää ja analysoi kaikki tunnetilat siinä määrin, että lukija alkaa uupua runsaan tulkinnan äärellä:

Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle ulottuva vaikutus Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoomuksesta, hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.

Koidulan elämässä tapahtuu käänne, kun hän menee naimisiin latvialaisen sotilaslääkäri Eduard Michelsonin kanssa. Miehen työn vuoksi he muuttavat Kronstadtiin eli Retusaarelle. Koidula ei viihdy saksalais-venäläisen seurapiirin parissa saarella, koska ei pysty viettämään tasoistaan elämää. Hän moittii upseeriperheiden elämän pinnallisuutta, joka muodostui kortinpeluusta, kutsuista ja juoruilusta. Myös suhde puolisoon ei häntä henkisesti tyydytä. Pariskunta saa tosin kaksi lasta, joista Koidula aidosti iloitsee. Kronstadtin henkinen umpio kirvoitti häntä vielä runouteen:

On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.

Ja öues on kewwade.

Ma seisan kassepu warjul –
Üks üksik lehheke
Ta ladwalt närtsides langeb –
Ja öues on kewwade.

Miks, südda, ni waljult, tuksud?
Wait, wait, ärra wärrise!
Nad leinalaulo sull' laulwad –
Ja öues on kewwade.

/kassepuu=koivu, närtsida=kuihtua, leina=suru, õu=piha/

Koidula sairastui syöpään ja hän kuoli 1886. Hänet haudattiin Kronstadtiin, mutta hänen tuhkansa tuotiin Tallinnan Metsakalmistoon vuonna 1946.  

Kallaksen kirja oli hieman raskaslukuinen psykologisoivan kertomistapansa ja monipolvisen kielensä vuoksi. Jäi myös osin hämärän peittoon, mistä Koidulan todellinen nerous muodostui. Tähän olisi auttanut hänen runoutensa tarkempi esittely. Kaikesta huolimatta kirja tarjoaa mielenkiintoisen matkan 150 vuoden takaiseen Viroon ja niihin aatteisiin, jotka saivat tämän pienen ja urhean kansakunnan nousuun.