Tähdenlento. Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä

Lydia Koidula

Ennen Rakveren-matkaani luin Aino Kallaksen "Tähdenlento. Virolaisen runoilijattaren Koidulan elämä" -teoksen (Helsinki 1935). Kirja oli toinen painos vuoden 1915 teoksesta. Olen aina pitänyt Kallaksen tuotannosta, mutta tämä elämänkerta oli varsin erikoinen, ja luin sitä ambivalentein tuntein. Tämä Kallaksen teos on kuitenkin vaikuttanut voimakkaasti Koidula-kuvan muodostumiseen Virossa. Erityisesti tänä vuonna on Koidulaa muistettu Virossa, koska on laulujuhlien 150-vuotisjuhla. 

Lydia Koidula, oik. Lydia Emilie Florentine Jannsen syntyi virolaismieliseen lehtimiesperheeseen 1843. Hänen isänsä J.V. Jannsen perusti sanomalehden, laulujuhlat ja sepitti mm. Viron tulevan kansallishymnin sanat. Hän oli myös maltillisen kansallisuusliikkeen johtohahmo. Jannsenin kotikieli oli saksa, niin myös tulevan runoilijan Lydia Koidulan, joka oppi viron maalla asuvilta sukulaisiltaan. 

Koidula toimi aluksi isänsä avustajana lehtityössä ja alkoi samalla kirjoittaa isänmaallisia runoja. Hän julkaisi kaksi runokokoelmaa Waino- Lilled ja Emajõe ööbik ja kirjoitti ensimmäisen vironkielisen näytelmän. Hän nousi Viron kulttuurin liehuvaksi liekinvarreksi, sanoitti virolaisten vapaudenkaipuun ja loi pohjan vironkielisellä kaunokirjallisuudelle. Koidulan henkilökohtainen tragedia oli siinä, että hän oli liian suuri ja nerokas tuon aikaisen Viron hengenelämässä, eikä hän saanut tunne-elämälleen vastakaikua eikä löytänyt itselleen vertaistaan elämänkumppania. Aikalaismiehet sanoivat Koidulasta, että hän oli kuin kreikkalainen jumalatar.

Vertaisensa hän löysi F.R. Kreutzwaldista, Kalevipoegin kirjoittajasta. Ikänsä puolesta Kreutzwald olisi voinut olla Koidulan isä, mutta näiden kirjailijoiden välille sukeutui eroottis-isänmaallinen kirjeenvaihto ja keskusteluyhteys, mikä kesti vuosikymmeniä. Tästä touhusta ei tietenkään pitänyt Kreutzwaldin vaimo, joka järjesti suuren mustasukkaisuuden kohtauksen häätäen kerran Koidulan pois kodistaan. Koidulan isä yritti myös estää tyttärensä kiihkeää suhdetta setämieheen siinä onnistumatta. Kallas lainaa useita jaksoja Koidulan ja Kreutzwaldin kirjeenvaihdosta, joka oli varsin erikoinen, mutta ruokki luultavasti kummankin osapuolen tarpeita. Kaiken touhun keskiössä oli Viro ja sen kansan tulevaisuus väritettynä kummankin osapuolen eroottissävyisillä liverteillä.  

Kreutzwaldin patsas Rakveressä

Tätä suhdetta selvitellessään on Kallas omimmillaan: hän kääntää ja analysoi kaikki tunnetilat siinä määrin, että lukija alkaa uupua runsaan tulkinnan äärellä:

Selvittämättä jäänee ainaiseksi tämän kiihkeän ja nähtävästi lyhyeen loppuvan rakkaussuhteen kulku. Sen syvä ja pitkälle ulottuva vaikutus Koidulan kehitykseen on haettava hänen oman olemuksensa kokoomuksesta, hänen sielunsa perityistä sairaalloisista kerroksista, jotka iän karttuessa yhä selvemmin paljastuivat. Se oli vain Koidulan sieluun vajotettu mittausluoti, joka yhdellä kertaa mittasi hänen tuhoon tuomitun sielunsa rikkaudet ja vaaralliset kuilut.

Koidulan elämässä tapahtuu käänne, kun hän menee naimisiin latvialaisen sotilaslääkäri Eduard Michelsonin kanssa. Miehen työn vuoksi he muuttavat Kronstadtiin eli Retusaarelle. Koidula ei viihdy saksalais-venäläisen seurapiirin parissa saarella, koska ei pysty viettämään tasoistaan elämää. Hän moittii upseeriperheiden elämän pinnallisuutta, joka muodostui kortinpeluusta, kutsuista ja juoruilusta. Myös suhde puolisoon ei häntä henkisesti tyydytä. Pariskunta saa tosin kaksi lasta, joista Koidula aidosti iloitsee. Kronstadtin henkinen umpio kirvoitti häntä vielä runouteen:

On kuin olisi Koidula vielä kerran pannut kimaltavan sotisopansa ylleen, sanat välkkyvät kuin peitsien kärjet.

Ja öues on kewwade.

Ma seisan kassepu warjul –
Üks üksik lehheke
Ta ladwalt närtsides langeb –
Ja öues on kewwade.

Miks, südda, ni waljult, tuksud?
Wait, wait, ärra wärrise!
Nad leinalaulo sull' laulwad –
Ja öues on kewwade.

/kassepuu=koivu, närtsida=kuihtua, leina=suru, õu=piha/

Koidula sairastui syöpään ja hän kuoli 1886. Hänet haudattiin Kronstadtiin, mutta hänen tuhkansa tuotiin Tallinnan Metsakalmistoon vuonna 1946.  

Kallaksen kirja oli hieman raskaslukuinen psykologisoivan kertomistapansa ja monipolvisen kielensä vuoksi. Jäi myös osin hämärän peittoon, mistä Koidulan todellinen nerous muodostui. Tähän olisi auttanut hänen runoutensa tarkempi esittely. Kaikesta huolimatta kirja tarjoaa mielenkiintoisen matkan 150 vuoden takaiseen Viroon ja niihin aatteisiin, jotka saivat tämän pienen ja urhean kansakunnan nousuun.