Einar W. Juva: Suomen taistelu itää vastaan

Tää kansamme kauan on kamppaillut,
se seissyt on ryssiä vastaan.
Se ei ole orjaksi antautunut,
ei luopunut kalleimmastaan.

Sukulaismiehen, joka aikoinaan toimi Itä-Karjalan sotilashallinnon kirkollisasiain toimiston päällikkönä, jäämistöstä löytyi Einar W. Juvan teos Suomen taistelu itää vastaan (Helsinki 1942). Kirja on omistettu kirjoittajan taistelussa itää vastaan kaatuneelle pojalle luutnantti Juhani Juvalle ja tämän kuolemaan saakka uskolliselle taistelulähetille Tyko Sinervälle. Kirjan sisäkannessa on leima "Vako Äänislinnan kirjakauppa". 

Juvan teos on varsin kiihkoton esitys Suomen ja Venäjän monimutkaisista suhteista, eikä jää epäselväksi, mikä on ollut suomalaisten tehtävä maailmassa: seistä lännen etuvartiona itää vastaan. Tätä taitoa suomalaiset ovat harjoittaneet erilaisissa sodissa ja mittelöissä yli neljäkymmentä kertaa. Juva pitää taistelua itää vastaan Suomen historian punaisena lankana.

Juva kuvaa kamppailua Suomesta aina Perman mahtavasta kauppavallasta Itä-Karjalan valloitukseen saakka. Ensimmäinen maaraja kulki Kymijoelta Suonenjoelle ja sieltä Raahen tienoille, itäpuolella olivat karjalaiset heimot ja Novgorod. Itää vastaan alettiin rakentaa mäkilinnojen ketju. Slaavit alkoivat rynnistää suomensukuisten heimojen asuinalueille 400–900 j.Kr. Sekä idän että lännen kirkot tavoittelivat suomalaisalueita vaikutuspiiriinsä. Suomeen vakiintui katolinen kirkko 1100-luvulta alkaen, jolloin novgorodilaiset alkoivat tehdä hyökkäyksiään Suomeen (esim. 1198 Turun hävittäminen). 

Myös suomalaiset yrittivät tehdä valloitusretkiä Venäjälle: tällainen oli esim. Tuomas-piispan retki Nevalle1240, jolloin piispa joukkoineen lyötiin perin pohjin. Samaan aikaan yritti Birger Jaarli käännyttää hämäläisiä kristityiksi. Tämän työn tuloksena rakennettiin Hämeen ja Hakoisten linnat. Samalla Uudellemaalle asutettiin ruotsalaisia siirtolaisia, jonka seurauksena ruotsalaisasutus ulottui aina Kymijokeen saakka. 

Viipurin linnan rakentaminen vuodesta 1293 (Torkkeli Knuutinpoika) oli merkittävä tapahtuma, koska vastaiset taistelut venäläisten kanssa käytiin Viipurin ja Kannaksen isännyydestä. Pähkinäsaaren rauhassa 1323 alkoivat valtakuntien rajat hahmottua: rajalinja kulki Rajajoesta Savonlinnaan, Suonenjoelle ja päätyi Pattijoelle Pohjanmaalle. Tähän aikaan alkoi myös vahvistua käsitys, että Suomi oli Ruotsin valtakunnan täysoikeutettu osa, mikä toi tullessaan yhtenäisen oikeuslaitoksen, hallinnon ja kirkollisen elämän, jolloin Suomi ankkuroitui lopullisesti länsimaiseen arvomaailmaan.

Idän uhkaa torjumaan rakennettiin 1475 Olavinlinna (Eerik Akselinpoika Tott), joka toimi Viipurin linnan vahvistuksena. Venäläiset olivat käärmeissään linnan rakentamisesta ja väittivät, että linna on heidän puolellaan pyrkien koko ajan häiritsemään rakennustyötä. Vähitellen Nyslott saatiin kuitenkin valmiiksi. Sen ensisijaiseksi tehtäväksi tuli idän käyrän miekan katkaiseminen. 1495 venäläiset aloittivat hyökkäyksen Suomeen, joka torjuttiin Viipurissa Pyhän Andreaan päivänä Viipurin pamauksen avulla.

Samanaikaisesti kävivät venäläiset hävittämässä Suomea aina Turun porteilla saakka. Venäläisten rynnistys Suomeen kuitenkin saatiin torjuttua, mutta ongelmana oli Suomen puolustuksen suunnittelemattomuus ja Ruotsista tulleen avun hitaus. Juvan teoksen yhtenä läpikäyvänä ajatuksena onkin se, ettei Ruotsi ollut koskaan täysillä mukana Suomen puolustamisessa, vaan työ jäi aina lopulta suomalaisille. Toisaalta Ruotsi oli kärkäs aina käyttämään Suomen resursseja, niin aineellisia kuin henkisiä, ja käytti aina suomalaisia sotilaita käymiinsä sotiin suurvalta-ajalla. Viimeiseksi linnarakennukseksi jäi Kajaanin linna, jonka venäläiset tosin sitten myöhemmin tuhosivat isonvihan aikana. 

Kajaanin linnan rauniot

Seuraava hävitys Suomen yli kävi Suuren Venäjän sodan aikana (1555–1557), jolloin Iivana Julman joukot taistelivat Kustaa Vaasan joukkoja vastaan. Venäläiset hävittivät, polttivat ja tappoivat ilman erotusta, erityisesti karjalaiset saivat jälleen kärsiä. Seuraava rynnistys oli Pitkä Viha (1570–1595), joka kulkee myös Viisikolmattavuotisen Venäjän sodan nimellä. Taistelun syinä olivat mm. tyytymättömyys Pähkinäsaaren rauhan rajoihin ja Baltian avoimet valtasuhteet. Tämä sota koetteli erityisesti Karjalaa, Savoa ja Suomen etelärannikkoa (Helsinki ja Sipoo). Rauha solmittiin Inkerin Täyssinässä 1595, ja uusi raja vedettiin Saimaasta Olavinlinnan itäpuolta Kainuuseen ja sieltä Inarijärven kautta Pohjoiselle jäämerelle. Santeri Ivalon Juho Vesainen -romaanin seikkailut kuvaava tätä ajanjaksoa. Tämä sota kävi kovasti Suomen talouden päälle, koska suomalaiset kantoivat jälleen suurimman kuorman elättämällä ja varustamalla sotajoukkoja enemmän kuin emämaa.

Täyssinän rauhan jälkeen Suomenlahti oli Ruotsin sisämeri, koska suurvalta-ajalla Viro kuului Ruotsiin. Stolbovan rauhassa 1617 Ruotsi sai vielä Inkerin ja Käkisalmen läänin, ja Venäjä jäi ilman Itämeren rannikkoa. Tätä ongelmaa Venäjä sitten pyrki poistamaan Ruptuurisodassa (1656–1658), joka päättyi Vallisaaren välirauhaan 1658 ja lopulliseen Kardisin rauhaan 1661, joka sinetöi status quo ante bellumin ja oli samalla siemenenä seuraavalle sodalle. Tähän aikaan ajoittuu myös Ruotsin suurvalta-aika, joka toi tullessaan myös Suomen hallinnon ja sivistyselämän vähittäisen ruotsalaistamisen, ainoastaan kirkko pystyi vastustamaan tätä kehitystä, koska sanaa piti julistaa seurakuntalaisten äidinkielellä. 

Suurvalta-aseman luhistuminen, Kaarle XII sotaretket (Narvan ja Pultavan tappiot) Suuren Pohjansodan aikana ja Pietarin kaupungin rakentaminen loivat uudet ja uhkaavat näkymät Suomen ja Venäjän väliselle rinnakkaiselolle. Pietari Suuren aikana Venäjä valloitti Baltian ja Kaakkois-Suomen, ja hän sai vapaat kädet toimia myös Suomessa. Alkoi yksi Suomen historian synkimmistä ajoista, isonvihan aika (1713–1721). Tätä kipeää aikaa ei juurikaan tematisoitu suomettuneessa Suomessa, ja esim. Kalle Kaarnan elokuvan Isoviha (1939) esittäminen kiellettiin sodan vuoksi saman tein, ja filmi esitettiin vasta 1985 Suomen televisiossa. Kirjallisuudessa on Topelius käsitellyt isonvihan aikaisia tapahtumia Välskärin kertomuksissa ja Koivussa ja tähdessä. Nykyään isonvihan tematiikan on nostanut esille Teemu Keskisarja, joka on sanonut, että 1714 on Suomen historian kauhein vuosi.

Pietari Suuri oli antanut käskyn hävittää Pohjanmaa ja tappaa tai ottaa orjiksi siviiliväestö. Isonvihan aikana kymmeniä tuhansia suomalaisia kuljetettiin vankeina Venäjälle. Osa tästä väestä pakotettiin rakentamaan Pietarin kaupunkia. Tätä orjakauppaa organisoivat erityisesti Krimin tataarit, jotka itse pääsivät myöhemmin osallisiksi kyydityksistä Stalinin aikana. Isonvihan kyydityksistä kertoo Topeliuksen Koivu ja tähti. 

Pohjanmaalla venäläisten toiminta oli erityisen veristä: Napuen taistelussa kaatui päivässä 2600 suomalaista sotilasta, ja Hailuodossa venäläiset tappoivat kirveellä 800 pakolaista. Suomesta oli väki loppua tämän genosidin takia, mutta Pohjanmaalle tuotiin Ruotsista korvaavaa väkeä. Ei siis pidä pyöritellä silmiä ja hurskastella, kun katselee venäläisten toimia nykyään Ukrainassa: siviiliväestön terrorisoimisella on venäläisessä sodankäynnissä vuosisataiset perinteet. Isoviha oli paholaisen sota (tämä termi on peräisin Teemu Keskisarjalta) samalla tapaa kuin nykyinen Ukrainan sota. Isoviha päättyi Uudenkaupungin rauhaan 1721, jossa Suomi menetti maan kaakkoisosan, ja syntyi nk. Vanha Suomi. Juvan mukaan Suomen asema ei ole milloinkaan niin uhattuna kuin 1700-luvulla. Hän pitää myös merkittävinä pohjoismaista kansanvapautta ja nousevaa pietismiä, jotka pitivät suomalaisten kansallistuntoa yllä. Jos haluaa kaunokirjallisuuden kautta perehtyä lahjoitusmaahovien ja Vanhan Suomen elämään, kannattaa lukea Lempi Jääskeläisen Hovin vallat.

Kuva: Wikimedia

MattI Visannin suunnitelema Napuen taistelun muistomerkki

Juva kritisoi 1700-luvun Ruotsin sisäpolitiikkaa siitä, että vaikka Suomi oli Ruotsille tärkeä, ei maata kuitenkaan linnoitettu tarpeeksi eikä sotaväen kehitystä edistetty riittävästi. Myös ne upseerit, jotka pyrkivät tekemään tässä suhteessa aloitteita, vaiennettiin (esim. Aksel Löwen). 

Onneton Hattujen sota 1741–1743 syntyi osin Ruotsin sisäisten valtataisteluiden ja Venäjän oletetun heikkouden johdosta. Ruotsi pyrki käyttämään Pietari Suuren jälkeistä Venäjän heikkoutta hyväkseen ja valloittamaan takaisin menettämiään alueita Kaakkois-Suomessa ja Baltiassa. Sodan tuloksena venäläiset kuitenkin valtasivat koko maan, jota aikaa kutsutaan pikkuvihaksi (1742–1743), jonka aikana erityisesti Etelä-Suomea ja Pohjois-Karjalaa hävitettiin rankasti. Sota päättyi Turun rauhaan (1743), jonka perusteella Kymijoesta tuli uusi raja. Hattujen sodan seurauksena Ruotsi siis menetti lisää maa-alueita.

Ruotsissa huomattiin, että Suomen puolustus oli lyöty laimin, jonka seurauksena aloitettiin linnoitusten rakentaminen Loviisan Degerbyhyn ja Viaporiin. Tätä työtä johti Augustin Ehrensvärd. Venäjä oli alkanut pitää Ruotsia sotamenestyksen ja Ruotsin uuden hallitsijan (Aadolf Fredrik oli Katariina Suuren sukulainen) ansiosta jonkinlaisena vasallivaltionaan, mutta tästä ajattelusta teki Kustaa III:n vallankaappaus lopun vuonna 1772. Kuningas alkoi aktiivisesti edistää Suomen puolustusta, ja erityisesti sotilaskoulutusta kehitettiin (Brahenlinna, Mikkeli, Haapaniemi). 

Kustaa III halusi sotaa Venäjää vastaan useastakin syystä: hattujen sota oli heikentänyt kuninkaan valtaa, Venäjä oli keskittynyt taistelemaan Turkkia vastaan ja Suomen orastavat itsenäisyyspyrkimykset (Anjalan liitto) piti lopettaa. Kustaa pyrki Pietarin valloitukseen ja hallitsijanvaihdokseen Venäjällä. Lisäksi hän haaveili vielä Tanskan ja Norjan liittämisestä Ruotsiin. Kustaa III yritti käyttää "vihreiden miesten taktiikkaa" tai Mainilan-laukaus -menetelmää lavastamalla rajakahakan, mutta venäläiset eksyivät vahingossa Suomen puolella, ja siinä oli syy sodan aloittamiseen. 

Kustaa III:n sodan (1788–1790) aikana käytiin 22 taistelua, niistä kuuluisin lienee Ruotsinsalmen toinen meritaistelu, jossa Ruotsi löi Venäjän laivaston upottamalla 61 alusta ja surmaamalla 7400 sotilasta. Porrassalmen taistelu vuonna 1789 oli myös merkittävä, koska siinä alivoimaiset suomalaisjoukot voittivat venäläiset. Sota päättyi Värälän rauhaan 1790, jossa rajamuutoksia ei tehty, mutta joka vahvisti Kustaa III:n asemaa. Sodan hedelmiä oli mm. Yhdistys- ja vakuuskirja (1789), joka vahvisti talonpoikien ja heikensi aateliston asemaa. Juvan mukaan sodan seurauksena suomalaiset alkoivat luottaa omiin voimiinsa ja mahdollisuuksiinsa.

Tilsitissä solmittiin vuonna 1807 Napoleonin ja Aleksanteri I:n välillä Molotov-Ribbentrop-henkinen sopimus, jossa Venäjälle annettiin vapaat kädet Suomen suhteen. Vuonna 1808 Venäjä hyökkäsi kreivi Buxhoevden jodolla Suomeen, jolloin alkoi kaksivuotinen Suomen sota, joka päättyi Haminan rauhaan vuonna 1809. Juva kuvaa sodan kulkua seikkaperäisesti, ja päättää esityksensä lakonisesti: "Monisatavuotinen Ruotsi-Suomen valtakunta oli nyt lakannut olemasta". 

Autonomian aikaa Juvaa kuvaa oikeustaisteluksi itää vastaan, mikä oli ennen kaikkea moraalinen taistelu. Toisaalta Suomi oli nyt kansakunta, ei enää Ruotsin lääni. Vanha Suomi liitettiin Suomeen vuonna 1812, ja Suomi sai pitää oikeuslaitoksensa ja kirkon hallinnon omissa käsissään. Säätyvaltiopäivät pääsivät kokoontumaan vasta 1863, josta voidaan katsoa uuden perustuslaillisen elämän alkaneen Suomessa. 

Seuraava suurempi isku suomalaisuuden tuhoamiseksi oli Helmikuun manifesti vuonna 1899, jolla pyrittiin venäläistämään Suomea ja kaventamaan kansakunnan omaa päätöksentekoa. Manifesti avasi suomalaisten silmät samalla tavalla kuin Venäjän keväinen (2022) hyökkäys Ukrainaan. Juvan kuvaamien sortokauden tapahtuminen kulku on todella hyytävää luettavaa ajankohtaisuudessaan: Venäjän toimintatavat eivät ole muuttuneet miksikään sadassa vuodessa. Katalaa oli myös venäläisten yritykset käyttää meidän ortodoksiväestöä suurvenäläisyyden edistämiseksi Suomessa. Nyrki Tapiovaaran elokuva Varastettu kuolema samoin kuin Risto Orkon Aktivistit kuvaavat näitä sortokausien vaiheita hienosti. 

Kansalaissota on Juvalle vapaussota, ja ne jotka vastustivat Venäjän ja punaisten avulla laillista valtiovaltaa, olivat kapinallisia. Juva kirjoittaa:" Mutta Suomen ei pitänyt saada lahjaksi itsenäisyyttään: sen oli lunastettava se poikiensa verellä." Vapaussota merkitsi vuosisataisen vihollisen karkoittamista maasta. Teos päättyy Venäjän aggression syiden kuvaamiseen vuonna 1939, ja viimeinen luku on Itä-Karjalan kysymys, jossa perehdytään alueen poliittisiin ja etnisiin ongelmiin kuitenkin ajatuksella, että alue on olennainen osa Suomea. Suur-Suomelle aamu on koittava uus, viel´untakin kirkaampana...

Luettuani Juvan teoksen pyöri mielessä monenlaista toivomusta ja ajatusta liittyen meidän koululaitoksemme historianopetukseen ja poliitikkojemme oman maan historian sekä Venäjän tuntemukseen. Elokuvantekijätkin voisivat jättää meidän juopot laulajamme ja tuntemattoman sotilaan rauhaan, ja tehdä vaikkapa filmin isonvihan ajoilta. Draamasta ei olisi pulaa.  

Suomalaiset sodassa venäläisten kanssa (Olaus Magnus)