Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

Kankimäen kirja Miki-koossa



Työpaikan lukupiirin kirjana oli Mia Kankimäen Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Kun kysyin Akateemisessa viehättävältä libristiltä kirjaa, vastasi hän minulle, että "Miki-muodossa kyllä löytyy". Tämä oli minulle todellinen koan, mikä avautui vasta kun pidin kädessäni hienoa pientä kirjasta, joka oli painettu raamattupaperille ja jota luettiin pystysuunnassa. Nyt ei aamuisin raitiovaunussa tarvinnut enää sivellä älypuhelinta, vaan saattoi avata mikin - olo oli aidosti trendikäs. Kirja oli siis jo esineenä miellyttävä elämys, ja hienon paperin ritinä siirsi lukijan jo suoraan Kioton maisemiin.

En puutu teoksen kehyskertomukseen, koska se ei sinänsä ole kirjan parasta antia: kustannustoimittaja downshiftaa lähtemällä Japaniin tutkimaan yli tuhat vuotta sitten kuollutta runoilija Sei Shonagonia. Tsunami ja apurahat juoksuttavat häntä pitkin maailmaa. 

Kirja on mielestäni naiskirja, mutta kuitenkin sellainen, että mieskin sitä mielellään lukee. Teoksen huumori on bridgetjonesmaista, kirjailija tarkkailee itseään lempeän ironisesti. Arvokasta kirjassa on myös se, että kirjoittaja ei ole koskaan ilkeä tai matalamielinen. Sitä lukiessa mieli ei tuhriinnu mihinkään, vaan se täyttyy kaikenlaisella hyvällä ja jopa ylevällä. Tätä japanilaiset kutsuvat sanalla okashi, mikä merkitsee halua hurmata lukijat ja ottaa heidät mukaansa etsimään jotain kaunista, ihanaa, hienostunutta, joskus jopa outoa ja epätavallista. Joitakin kertomuksen rönsyjä olisin leikannut pois, ja outoa oli myös erotiikan ohuus, vaikka itse tutkimuksen kohde Sei lienee ollut varsinainen alan papitar. Veikkaan, että kirjoittajan intressit ovat muualla ja hän on ennen muuta kiinnostunut kulttuurista eikä tatamilla peuhaamisesta - hyvä näin.

Jos olisin Japanin kulttuuriministeri, antaisin Kankimäelle Kansojen Ystävyyden Kauneimman Jalokivikrysanteemin Kunniamerkin silkkiruusukkeen kera, siksi hienosti tekijä johdattelee lukijaansa Japaniin ja sen kulttuuriin. Uskonpa myös siihen, että monen kynnelle kykenevän lukijan matka tulee suuntautumaan Kiotoon. 

Mistä itse pidin eniten kirjassa oli lukijan kuljettaminen sekä Kioton hovissa että nykypäivässä. Kummastakin maailmasta saa varsin hyvän kuvan ja tulee halu selvittää lisää erilaisia kirjailijan esittämiä avauksia. Heian-kauden hovielämä on ollut kyllä varsin mielenkiintoista: pääintressit olivat kirjeiden ja runojen rustaaminen, tuoksutettuihin viittoihin pukeutuminen, ihmissuhdepöperö ja keisarinpalvonta. Työnteosta ja sotimisesta viis. Parhaimmat miehet olivat runopoikia. Sei kauhistui miehiä, jotka tekivät kirjoitusvirheitä tai olivat muulla tavalla huolimattomia ja karkeita. Samuraikulttuuri teki sitten lopun tästä haavemaailmasta.

Otteet Sein Tyynynaluskirjasta ovat vaikuttavia:"Viehättävä nainen, jonka hiukset valuvat vapaina otsalle, on saanut pimeässä kirjeen. Nähtävästi hän on liian kärsimätön odottaakseen lamppua - sen sijaan hän ottaa pihdit, nostaa palan hehkuvaa hiiltä hiilipannusta ja lukee vaivalloisesti sen kalpeassa valossa. Se on hurmaava näky." Tämä jos mikä on erotiikkaa!

Yläluokan naiset oli tuomittu joutilaisuuteen, ja päivät täyttyivät kirjeiden kirjoittelusta ja kimonokankaiden asettelusta. Tärkeää oli pitkä tukka, mielellään maata viistävä, joka tosin pestiin ehkä kerran kuukaudessa. Sama koski muutakin hygieniaa: peseytyminen tapahtui silloin, kun siihen oli suotuisa hetki, siis jonkinlainen hygienia- kairos. Vaatteita ladottiin päälle kolmattakymmentä kerrosta, ja hieno nainen  mustasi myös hampaansa. Siinä sitten elämä kului paperiseinäisissä taloissa mustekiven ja pensselin kanssa.

Sein sitaateista käy ilmi, että hän on ollut huomattavan lahjakas kirjailija, joka löytää pienimmistäkin asioista merkitystä. Sein käyttämät kielikuvat ovat runollisia ja syviä. Nykylukijasta tuntuu oudolta hänen kylmä suhteensa kaikkiin toissäätyisiin, jotka ovat Seille vain karkeita potantyhjentäjiä.

Kankimäki kuvaa tuota elämänmuotoa teoksessaan laajasti ja mielenkiintoisesti. Innostavaa siinä on ollut estetiikan keskeinen osa ihmisten elämässä. Lukija oppii myös erikoisia käsitteitä, kuten aware, joka kuvaa pakahduttavaa kauneuden kokemista ja ihmisen tietoisuutta siitä, ettei pysty koko kauneutta koskaan nauttimaan saati ymmärtämään. Voisinpa mielelläni muuttaa Heian-kaudelle joksikin aikaa.

Nyky-Japanin elämää tarkastellaan Kioton kautta. Myös japania opitaan pitkin teosta, esim. aisukukriimu on jäätelöä ja boifurendo on poikaystävä, Lappi on Rappurando - kivaa! Ruuanystävän paratiisi tuntuu löytyvän myös kiotolaisesta katukeittiöstä. Yksinkertaisinkin ruoka on hyvää ja kauniisti tarjoiltua. Japanilaiset kuvataan hyvin kohteliaina, sivistyneinä ja diskreetteinä ihmisinä. Japanilaisten naisten kauneutta tekijä ylistelee myös yhtenään. Ei kai tässä auta muu, kuin ruveta tilaamaan lentolippuja Nipponiin!

Yksi kirjan huippukohdista on kuvaus kabukiteatterista. Kirjailija joutuu erinäisten vaiheiden jälkeen kabuki-esitykseen, missä hänelle vähitellen aukeaa koko japanilaisen kulttuurin ainutlaatuisuus, vaikkei hän ymmärrä esitettävästä teoksesta mitään. Kuvaus on kuin Kansanlähetyksen telttapäiviltä, jossa sisko tulee uskoon. Tämä kaikki ilman ivaa: jo tuon kuvauksen perusteella haluaisin nähdä joskus elämässäni kabukiteatteria.

Luin kirjan työmatkalukemisena. Odotin innolla jokaista aamua, että pääsin pariksikymmeneksi minuutiksi Japanin taikamaailmaan. Kirja aiheutti siis riippuvuutta, koska se ruokki sellaisia sielun kerroksia, jotka eivät liian usein tule ravituiksi. Kankimäen kirja on ehdoton lukukokemus.

Asioita joista tulee puhdas olo

Savikuppi. Uusi metallikulho. Kaislamatto.

Valon leikki vedessä, kun sitä kaataa astiaan.

Uusi puinen arkku.

https://www.youtube.com/watch?v=o4ZVesCNwOM