Euroopan kehdossa. 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan

Tutkijapariskunta Tuomas Heikkilän ja Liisa Suvikummun teos Euroopan kehdossa. 12 avainta myyttien ja pyhien Roomaan, sai luvan tyynnyttää koronan patoamaa keväistä matkustushimoa Roomaan. Kirja on kauniisti sidottu ja tekstiosa varustettu selvillä kartoilla, joiden avulla voi suunnistaa sitten joskus tulevaisuudessa...

Kirja on kevytlukuinen, mutta kuitenkin syvällinen ja informatiivinen. Roomaa kuvataan aina Romuluksesta ja Remuksesta aina nyky-Italian bella figuraan asti. Jos siis haluaa hyvän ja tiiviin yleiskuvan Rooman sivistyshistoriasta 2000 vuoden ajalta, kannattaa silloin tarttua tähän teokseen. Kirja antaa myös mukavasti innoitusta tutkia Roomaa syvällisemmin. Nostan muutaman kirjan aiheista lähempään tarkasteluun.

Rooman historialliseen monikerroksellisuuteen johdattelee lukijan kappale Mithraeumien uumenissa. San Clemente al Laterano on aika vaatimattoman näköinen kirkko Colosseumin lähistöllä. Kun astuu barokkisisäänkäynnistä kirkkoon, huomaa saapuneensa 1100-luvun keskiaikaiseen sakraalitilaan, jonka apsiksessa on kultaa ja lapsislatsulia hohtava mosaiikki, missä on kuvattuna krusifiksi, jonka juurella ovat Maria ja opetuslapsi Johannes. Kun sitten kirkkosalista lähdetään portaita alaspäin, saavutaan ajassa noin 700 vuotta taaksepäin 400-luvulta peräisin olevaan titulus-basilikaan. Kun tästä vielä mennään kerros alemmas, tullaan mithraeumiin, joka on peräisin jo ennen 100-lukua. Mithraeuemin alapuolella on vielä vanhemman rakennuskannan jäännöksiä. Tekijät toteavat, että vastaavaa hurskauden kerroksellisuutta on Roomassa kaikkialla. 

Mielenkiintoinen on myös tekijöiden ajatus Rooman kävijöiden sisäisestä kerroksellisuudesta: "Mielikuvien takana on monimutkaisia psykologisia mekanismeja, kun vuosisataiset stereotypioiden kerrostumat ovat jäsentyneet osaksi matkailijan minäkuvaa, ei vain osaksi Rooma-kuvaa." Rooma on niin monella tavalla läsnä myös meidän suomalaisten elämässä ja kulttuurissa: Rooma on meidän henkinen kotikaupunkimme. Jos haluat tunnelmoida oikean pohjamutia myöten Rooma-hehkutuksen parissa, kannattaa ehdottomasti lukea Kersti Bergrothin Maailman Rooma: "Rooman palatsit ja sillat lepäävät tänä kesäpäivänä auringonpaisteessa kuin pilvessä, Tiber haihtuu kauniiksi usvaksi, Rooma näyttäytyy sinä mikä se on: juhlana." Myös Tatu Vaaskiven Kurjet etelään on hieno ja vanhanaikainen kuvaus henkisestä matkasta Roomaan.

San Clementen mithraeum 

Varhaiskristillistä taidetta San Clemetessä

San Clementen apsiksen mosaiikki

Kun Roomasta kirjoittaa, ei voi olla puhumatta marttyyreistä. Heikkilä on kirkkohistorioitsija, joten hän on kotonaan näissä kristinuskon dramaattisissa vaiheissa. Lähempään tarkasteluun hän ottaa Pyhän Agneksen ja Pyhän Cecilian. Neitsytmarttyyreiden vitat on ihan oma kirjallisuudenlajinsa: hurskauden lisäksi niissä on rutkasti seikkailua ja eroottisia käänteitä. Suurimmaksi osaksi ne lienevät myös mielikuvituksen tuotetta, mutta niiden keskeinen tehtävä ei ollutkaan historiallinen luotettavuus, vaan todistus uskon voimasta. Rooma on paras paikka tehdä pyhiinvaelluksia naismarttyyrien muistopaikoille.  Oma suosikkini on Santa Prassede, Pyhän Praxedisin muistokirkko. Praxedis keräsi 3000 marttyyrin veret talteen pestessään näiden ruumiita, ja valutti sitten veret kotipihansa kaivoon. Lopuksi myös Praxedis kärsi marttyyrikuoleman. Santa Prassede on rakennettu sille paikalle, missä perheen kaivo sijaitsi.

Jan Vermeer: Pyhä Praxedis (Kuva: Wikimedia)

Kirjassa kerrotaan myös elävästi konstantinolaisesta käänteestä ja Rooman kaupungin vaiheista, milloin minkin vandaalijoukon kynsissä. Keskiajalla Rooma muuttui miljoonakaupungista pieneksi maalaiskaupungiksi, jossa Andreas Gryphiuksen sanoja lainatakseni: Wo itzund Städte stehn, wird eine Wiese sein/Auf der ein Schäferskind wird spielen mit den Herden. Pietarinkirkon rakentamisen ja paavinvallan kasvun myötä Roomasta kehittyi jälleen suurkaupunki, joka veti puoleensa pyhiinvaeltajien lisäksi monenlaisia hengenelämän vaikuttajia.

Kirjoittajat kuvaavat varsin laajasti kahden ruotsittaren vaiheita Roomassa: Pyhän Birgitan ja kuningatar Kristiinan. Kummatkin naiset olivat varsin toimekkaita, Birgitta hengellisyyden ja visioiden, Kristiina tieteiden ja taiteiden alalla. Nykyään on Piazza Farnesella birgittalaisluostari, jossa voi kutsun saatuaan käydä katsomassa vaikkapa Birgitan hevonjouhista tehtyä kilvoittelupaitaa ja hänen lantioluutaan. Tekijöillä on sielunhoidollinen lähestymistapa pyhäinjäännöksiin: "Usko on heikko ja kaipaa tuekseen todisteita. Niinpä miljoonat uskovaiset ovat vuosisadasta toiseen saaneet lohtua ajatuksesta, että heidän on mahdollista solmia konkreettinen yhteys pyhimykseen tämän reliikkien kautta...Modernin ihmisen on turha imarrella itseään ajattelemalla, että hänen uskonsa tai maailmankuvansa oli sen rationaalisempi tai realistisempi kuin keskiajan roomalaisen." 

Kristiinan saapuminen Roomaan oli oiva ase paaville, joka palveli hyvin vastareformaation asiaa: protestanttinen Ruotsin kuningatar löysi totuuden Rooman kirkosta. Rooma avasi lahjakkaalle kuningattarelle laajemmat henkiset näkymät kuin Tukholma. Kirjassa kuvataan varsin laajasti Kristiinan, Pohjolan Minervan värikästä elämää Roomassa. Jos innostuu tästä toimettaresta enemmän, kannattaa lukea Klinge, Kolbe, Nevala, Setälän Kuningatar Kristiina-aikansa eurooppalainen (Helsinki 1990). Trenton konsiili oli luterilaisesta näkökulmasta varsin onneton yritelmä kampittaa luonnonvoiman tavoin nousevaa reformaatioliikettä tuolloisessa Euroopassa. Arvokas asia tuon kokouksen seurauksena oli barokin synty Italiassa: ihmisen tuli astua tunteen kautta hengellisten tapahtuminen keskelle kristillisen taiteen avulla. Meillä pohjolassa määräsi järki, etelässä tunne.

Tekijät kertovat mielenkiintoisesti Rooma-kuvien synnystä ja ylipäänsä paikkoihin liittyvien mielikuvien psykologiasta. Tässä yhteydessä esitellään Piranesin vedutateokset, jotka muovasivat myöhempien vuosisatojen käsitystä Roomasta raunioiden kaupunkina. 

Italian valtion syntyä käsitellään Puccinin Toscan avulla, ja sitten päädytään italialaisen fasismin kuvaukseen. Italialaisten keveämpi luonteenlaatu on ehkä vaikuttanut siihen, ettei fasismin ajasta ole tullut heille sellaista henkistä taakkaa kuin saksalaisille. Italialaiset pitävät itseään uhreina, ei syyllisinä, vähän samaan tapaan kuin itävaltalaiset itseään. Varsin terävästi tekijät käsittelevät italialaisten bella figura -ajattelua: pääasia on, että kaikki näyttää hyvältä, varakkaalta ja menestyvältä, vaikka kaikki olisi silkkoa sisältä.