Venäläisen sielun ensyklopedia

Venäjällä toivo kuolee ensimmäisenä. Tällaisen johtopäätöksen voi tehdä Venäjän historiasta.

Jerofejevin kirjaa en suosittele herkille ihmisille. Postauksen motoksikin valitsin lauseen siistimmästä päästä. Kauheinta kuitenkin on se, että kirjan jutut ovat totta. No ehkä välillä lipsuu liioittelun puolelle, mutta kuitenkin totuuden perusvire kulkee läpi koko teoksen. Ei siis ihme, että Putin-nuoret polttivat sen roviolla ja teoksesta tehtiin rikosilmoitus. Erityistä ärtymystä herätti säe:

Русских надо бить палкой.

Русских надо расстреливать.

Русских надо размазывать по стене.

Иначе они перестанут быть русскими.

Русские — позорная нация.

Eli jotenkin niin, että venäläisiä pitää hakata kepillä, venäläiset pitäisi ampua ja levittää heidät pitkin seinää, muuten he eivät lakkaa olemasta venäläisiä. Venäläiset ovat häpeällinen kansakunta.

Jerofejev avaa lukijalleen harmaan (sankari Seryi kulkee läpi koko teoksen) venäläisen sielunmaiseman, kansakunnan, jolla on ollut aina epäonni kaikessa ja jonka ei kannata pyrkiä muuhun kuin olemaan venäläisiä, sillä muuhun he eivät kykene. Kaikki ovat Venäjällä kunnottomia: naiset (siivottomia ja löyhämoraalisia), miehet (pässejä ja sikoja), älymystö (pässejä ja valheellisia myötäjuoksijoita), kansa (tyhmää, siivotonta ja tietämätöntä). Venäjällä kaikki on kehnosti, mutta satumaisella tavalla. Tähän slaavilaiseen hulluuteen on kirjailija kuitenkin salatulla tavalla hurmaantunut: tällaista elämänmuotoa ei löydä muualta kuin Venäjältä, päivä Venäjällä on kuin kymmen päivää muualla. Karkeaan ivaan kätkeytyy kirjailijan rakkaus Venäjään. 

Lukukokemuksena Ensyklopedia on rankka, mutta se palkitsee lukijansa rikkaalla folklorella ja Venäjän historian ja kulttuurin valtavirtojen sattuvalla analyysillä. Teos asettuu venäläisen kriittisen realismin perinteeseen, jossa ihmetellään kansakunnan tilaa. Olisipa hienoa, jos joku Suomessakin kirjoittaisi meistä vastaavan teoksen.