Fysiikan tao

Olen nyt vuoden aikana ravinnut henkeäni kolmella fysiikkaa ja biologiaa käsittelevällä teoksella, joiden kirjoittajat ovat poikenneet vallitsevasta tieteellisestä paradigmasta: Fritjof Capran Fysiikan tao, Matti Leisolan Evoluution ihmemaassa ja K.V. Laurikaisen Todellisuus ja elämä. Nämä em. tieteenalat ovat osaamiseni ulkokehän laidalla, mutta tieteenteoriaan olen saanut tutustua työni puolesta. Kaikkia kolmea tieteilijää yhdistää näkemys, että metafysiikkaa ei voi sulkea pois tieteellisestä ajattelusta. Heidän mielestään on ollut jopa länsimaiselle kulttuurille kohtalokasta, kun luonnontiede ja usko on erotettu toisistaan jo valistusajalla. Leisolan ja Laurikaisen metafysiikka on kristillistä, Capran hindulais-buddhalaista. 

Capran tieteellinen ajattelu tähtää holistisuuteen: on luovuttava kartesiolaisesta jaosta henkeen ja aineeseen, ja sen sijaan on koko olevaista tarkasteltava kokonaisuutena, fysiikan ja metafysiikan konvergenssina. Vallitseva luonnontieteellinen ajattelu sisältää hänen mielestään jo lähtökohtaisesti eettisiä ja tieteenteoreettisia arvoja, jotka eivät lopulta ole objektiivisia. Tämä ilmenee erityisesti kvanttifysiikka alueella. 

Kirjansa alussa hän kuvaa varsin runollisesti hetkeä meren rannalla, jolloin metafysiikka alkoi liikuttaa fyysikkoa: "Minä "näin" muodollisesti, kuinka energia virtasi putouksina maailmankaikkeudesta ja kuinka sen osaset rytmisesti syntyivät ja kuolivat. Minä "näin" alkuaineiden ja ruumiini atomit yhtenä osana tätä kosmista energia-tanssia: tunsin sen rytmin ja "kuulin" sen soinnin...". 

Kirja on jaettu kolmeen osaan: aluksi hän kuvailee nykyaikaista fysiikkaa ja sen ongelmia, seuraavaksi hän esittelee hindulaisuuden ja sen johdannaisten näkemyksiä todellisuudesta ja viimeisessä osassa hän tekee synteesiä lineaarisen ja syklisen maailmannäkemyksen välille. Kaikki palaa yhteen, myös tiede on tämän yhden heijastumaa. Capran kirja oli innostavaa luettavaa, vaikkei hänen syklistä maailmankuvaansa jakaisikaan. 

Leisolan kirjaan en puutu enempää, koska palautin sen jo omistajalleen. Laitan tähän kuitenkin viisaan Savonlinnan kirkkoherran Sammeli Juntusen analyysin tuosta kirjasta: Leisola. Kirjalliselta tasoltaan kirja ei yllä Capran luokkaan (kansikuvakin on kaamea) ja siinä on hieman marttyyrimainen sävy. Mikä siinä oli mielenkiintoista, oli evoluutiokriittisen diskurssin esittely Suomessa, ja muutamien tieteellisten totuuksien itsestäänselvyyden kritiikki (esim. kuinka anorgaanisesta materiasta tuli orgaanista). Pohtimisen arvoista on myös Leisolan kritiikki kirkon kantaan evoluutiosta: sokea evoluutiousko lyö kiilaa uskon ja tieteen välille, mikä ei millään tavalla liene kirkon intresseissä. Luultavasti johtavia teologeja (tai kirkon kellokkaita) nämä kysymykset eivät kiinnosta, tai he eivät ole miettineet asioita ihan loppuun saakka. Leisola käsittelee myös koulun luonnontieteen oppikirjojen yksisilmäistä maailmankuvaa. Suomi on yhden totuuden maa, se käy teoksesta hyvin ilmi. Leisolan kirjasta olisi saanut hyvän, jos joku olisi sen kunnolla toimittanut: nyt siinä on paljon ajattelun aihioita kirjavana salaattina. 

K.V. Laurikaisen Todellisuus ja elämä (Porvoo 1980) on merkittävä tieteenteoreettinen teos. Se on kirjana lukijaansa palkitseva ja uusia näkökulmia avaava. Kirjan yksi perusajatus on materialistisen maailmankuvan kritiikki. Laurikaisen mukaan materialismi on älylliseen hybrikseen perustuva harha, joka on yksipuolistanut kulttuurikehitystämme. Yllä kuvattu Heringin kuvio olkoon johdatuksena tähän problematiikkaan: todellisuus ei ole sama asia kuin se maailma, jonka aisteillamme havaitsemme. Kuvion suorat eivät ole taipuneita, vaan suoria: vain silmämme optiikka muuttaa käsitystämme todellisesta asiantilasta. 

Laurikainen käsittelee aluksi antiikin ajattelijoita, kausaliteettia, mekaanista maailmankuvaa, ja erityisesti hän paneutuu invarianssin ongelmaan: mikä on muuttumatonta, ennustettavaa ja pysyvää. Keskeinen uusi oivallus fysiikan piirissä oli todellisuuden komplementaarinen luonne. Tämä tuli ilmi kaksoisrakokokeen yhteydessä: sähkömagneettisen säteilyn luonne oli dualistinen, se oli sekä hiukkasia että aaltoja. Näin kehittyi kvanttimekaniikka, jolla oli toisenlaiset lainalaisuudet kuin perinteisellä fysiikalla. Todellisuuteen sisältyy siis aineksia, joita ei voi tyhjentävästi kuvailla käyttämättä komplementaarisia kuvailutapoja, jotka lisäksi ovat keskenään ristiriitaisia. Laurikainen toteaa: "Näyttää siltä, että antiikin filosofien käsitys, jonka mukaan "tosioleva" tavoitetaan ajattelun eikä havaintojen avulla, on sittenkin huomionarvoisempi kuin empiirisen tieteen ensimmäisten voittojen innostuksessa on haluttu myöntää."

Tekijä käsittelee ateismin ja materialismin suhdetta, sattumaa ja välttämättömyyttä sekä kausaliteettia ja päätyy näkemykseen, että materialismi typistää väkivaltaisesti maailmankuvan kieltämällä sen, mikä on olemassaolon syvin sisällys: hengen, joka on perustus sekä inhimilliselle tiedolle että kaikelle, mikä on. Kirjan toinen puoli käsittelee biologisen tiedon ongelmia, erityisesti kehitysoppia. Erityisen pitkälle mennään perinnöllisyyteen ja mikrokosmokseen liittyviin kysymyksiin.