Kotikirjaston kertomaa II

Reclamin, Otavan Suomalaisen Parnasson ja Manessen runokirjoja

Runous on kirjallisuuden essenssi, sen korkein puhkeento, siitä olin vakuuttunut jo varsin nuorena. Ellen-mummoni lausui toisinaan runoja Ella Erosen tapaan kotioloissaan töitä tehden. Mummon erityisiä suosikkeja olivat Leinon Helkavirret, Danten Jumalainen näytelmä ja V.A.Koskenniemen runot. Väräjävällä paatoksella lausuttu Yksin oot sinä ihminen on saatellut minua jo lapsuudesta alkaen. Oma runoharrastukseni alkoi em. runoilijoiden lisäksi Kaarlo Sarkian Unen kaivon myötä. Lukioaikainen suomenopettajamme vei meidät kerran syksyllä Sarkian kotimuseoon Kiikkaan. Kun astui matalaan pirttiin, ymmärsi heti Rukkilaulun viestin. Pöydällä oli vielä Kalle Sulinin kasvio - kosketin sitä kuin pyhäinjäännöstä... Hieno retki, joka avasi minulle uuden näköalan taiteen maailmaan ja genius locin kokemukseen.

Lukioajan löytöihin kuuluivat myös Edith Södergranin runot (tietenkin ruotsiksi), antologia Unkarin lyyra (erityisesti Endre Adyn ja Attila Józsefin runot) ja tietenkin Faust I, jota nousin joskus lukemaan kolmiomittaustornin huipulle. Södergrania halusin opetella ulkoa, ja muistan vieläkin tarpeen tullen muutamia hänen runojaan. Ruotsinopetuksesta olen ollut aina kiitollinen. Aikanaan ruotsin taito laajensi huomattavasti luettavan kirjallisuuden piiriä ja samalla maailmankuvaa. Nuoruuden toilailuihin kuului myös joskus pienessä tuiskeessa hypätä pöydälle lausumaan Kailaan runoa Rajalla, mikä on jälleen mitä ajankohtaisin teos. 

Ensimmäisinä opiskeluvuosinani liikuin paljon runopoikien ja -tyttöjen parissa: runoista puhuttiin kovasti ja niitä kirjoitettiinkin paljon, mutta kenestäkään ei kuitenkaan tullut runoilijaa, mutta tolkun ihmisiä kylläkin. Saksan- ja venäjäntaidon karttuessa aloin lukea Paul Celania, Georg Traklia, Anna Ahmatovaa ja Osip Mandelštamia. Puolalaista runoutta luin saksalaisina käännöksinä, koska minulla oli tuolloin Puola-vimma. Reclamin Polnische Lyrik der Gegenwart kului tuolloin käsissäni. Tuntui kuin juuri Puolassa olisi ollut Itä-Euroopan kulttuurin henkiaukko. Polańskin Veitsi vedessä oli tuolloin minusta elokuvataiteen korkein saavutus. 

Tarjosin Parnassoon kääntämääni Mandelštamin Hevosenkengän löytäjää, mutta tuolloin se ei oikein istunut lehden linjaan, kun piti olla tiedostava. Onneksi ajan vaa´assa Mandelštamin paino on säilynyt ja luokkataistelurunoilijoiden huvennut. Olin päässyt kuitenkin maistamaan Helikonin lähteen vettä. Tuntui kuin uudet maailmat olisivat puhjenneet kukkaan hyvää runoutta lukiessa. 

Nuoruuden mentoreita

Aikuisiällä runouden harrastukseni hiipui, ja vain ajoittain palasin lemmikkieni luo. Runoymmärrykseni pysähtyy Eeva-Liisa Mannerin ja tätä vanhempien kirjailijoiden runoihin, uudempi runous on minulle hieman outoa, vaikka olen ihan tosissani joskus yrittänyt sitä lukea. Ehkä joku lukijani antaa minulle vihjeen tuohon maailmaan? Mielelläni luen Kiveä, Kailasta, Manneria, Harmajaa, Jylhää ja Mustapäätä, koska uskon, että heissä kaikissa paloi todellisen runoilijan liekki.  

Joihinkin runokirjoihin minulla on myös puhtaasti fyysinen suhde: ne ovat kauniita, niitä on mukava pitää kädessä ja ne saavat avaamattakin mielikuvituksen liikkeelle kertoen menneistä tai viitaten tulevaisuuteen. Suomalaisen Parnasson pienet norsunluunväriset 28 nidosta tarjoaa läpileikkauksen vanhempaan suomalaiseen runouteen. Niteillä on paksut kannet, paperi on kermankeltaista ja jokaisessa kirjassa on silkkinen kirjanmerkki. Tämä on kulttuuria puhtaimmillaan. 

Aikanaan vaikeasti hankittavissa olleet Boris Pasternakin, Anna Ahmatovan ja Osip Mandelštamin runokokoelmat muistuttavat myös siitä, miten pelottava kulttuurin voima voi olla vallanpitäjille. Ranskan miehitysviranomaisten luvalla julkaistu kaksikielinen Das französiche Gedicht vuodelta 1947 on kauniisti sidottu teos, jonka avulla aina pääsee aina Ranskan tuoksuviin runolehtoihin. Georg Traklin Gedichte hankin 1976 Budapestistä, luin sen riekaleiksi ja myöhemmin sidotutin lehdet preussinsinisiin kansiin - yksi pyhistä kirjoistani. V.A.Žukovskin Eolova arfan kansi kertoo paljon venäläisten kulttuurin suuresta ajasta, jota nykyään on erityisesti  ikävä. Tätä luetteloa voisi jatkaa pitkään, ja jotenkin tuntuu, kuin puhuisi vanhoista ystävistään. Kirjastossani runot ovat kunniapaikalla, vaikkei niitä määrällisesti ole kuin parin metrin verran.

  

Neuvostoestetiikkaa lapsille