Faidra

Olen viime aikoina ollut innostunut itselleni vaikeimmasta kirjallisuudenlajista, näytelmistä. Niitä on ollut mielestäni hankala lukea, koska draamoissa jätetään paljon sellaista sanomatta, mitä näyttelijät sitten toivottavasti välittävät katsojille. Lessingin Nathan Viisaasta postaan kuun lopussa kirjabloggaajien klassikkohaasteen yhteydessä. Viimeksi on ollut luvun alla Racinen Faidra, viisinäytöksinen murhenäytelmä. Luin sen Aale Tynnin käännöksenä, aikaisemman käännöksen teki Eino Leino. 

Draamassa toteutuu kolmen ykseyden (ajan, paikan ja toiminnan) sääntö, ja sen runomitta on aleksandriini - kummatkin em. seikat olivat ranskalaisen klassismin keksintöjä. Racinen elämä oli vaiherikasta, ja hän menestyi jo elinaikanaan kirjailijana. Suurten draamojen kirjoittamisen hän lopetti Faidraan. Racinen henkinen koti oli jansenismissa (näkyy esim. Faidran kohtalouskossa). Lukukokemus oli ylevä, puhdas ja selvä: alkuvärssystä alkaen aavistaa, mihin tragedia tulee kehittymään. Luultavasti Faidra on ollut esikuvana monille myöhemmille näytelmille, joissa kuvataan naisia hyveiden ja intohimojen ristiaallokossa.

Näytelmän juoni on seuraava. Ateenan kuningas Theseuksen poissa ollessa hänen vaimonsa Faidra tunnustaa imettäjälleen Oinonelle, että rakastaa poikapuoltaan Hippolytosta, joka oli Theseuksen ja amatsonien kuningatar Antiopen lapsi. Jotta Hippolytos ei kertoisi isälleen äitipuolensa Faidran rutsaisesta rakkaudentunnustuksesta, imettäjä valehtelee, että Hippolytos oli yrittänyt raiskata Faidran. Theseus, jonka uskottiin alun perin kuolleen, palaa kuitenkin kotiin ja kiroaa Hippolytoksen ja kääntyen Neptunuksen puoleen pyytää tätä surmaamaan poikansa. Kun Faidra saa tietää, että Hippolytos rakastaa prinsessa Arikiaa, hän mustasukkaisuudessa pidättäytyy puolustamasta Hippolytosta. Lopuksi viestit kertovat Oinonen hukuttautuneen ja Hippolytoksen kuolleen merihirviön hyökkäykseen. Faidra myrkyttää itsensä näin tunnustaen syyllisyyteensä perheen tragediaan, Theseus katuu, että oli syyllinen poikansa kuolemaan ja ottaa lopuksi Arikian tyttärekseen.

Tragedian henkilöt piirtyivät eteeni hahmoina, jotka edustivat tiettyjä luonteenpiirteitä. Kuningas Theseus on sankarikuningas, joka on tuhonnut viholliset ja hirviöt, mutta joka ei kykene selvittämään kotidynamiikkaansa tolkullisesti, vaan syöksee kaikki lähellä olevat kuolemaan. Faidra on hahmona kaikkein rikkain, koska häntä riivaa intohimonsa aiheuttama moraalinen ristiriita, jota hän draaman aikana erittelee moniulotteisesti. Hippolytos on kuros, josta olisi kehittymässä isänsä kaltainen sankari, mutta jonka sankaruuden hidasteena on rakkaus Arikiaan, joka on tyypillinen ingénue-hahmo. Imettäjä Oinone, hovinainen Ismene ja opettaja Theramenes toimivat joko juonittelijoina, apulaisina, tunteiden tulkkina tai järjen äänenä pohjustaen kuitenkin puheillaan draaman kaarta.

Oinone kuollut, Faidra kuolemaisillaan!

Oi taivas! Kutsuttakoon tänne poikani,

hän tulkoon, puolustautukoon, nyt kuuntelen.

Poseidon, viipyköön hirmuinen apusi,

mieluummin älä koskaan minua kuuntele!

Kentiespä liikaa luotinkin petollisiin,

tein väärin, liian varhain sinuun vetosin!

Voi hirmua, jos pyynnön olisit täyttänyt.

Ô ciel ! Œnone est morte, et Phèdre veut mourir !

Qu’on rappelle mon fils, qu’il vienne se défendre ;

Qu’il vienne me parler, je suis prêt de l’entendre.

Ne précipite point tes funestes bienfaits,

Neptune ; j’aime mieux n’être exaucé jamais.

J’ai peut-être trop cru des témoins peu fidèles,

Et j’ai trop tôt vers toi levé mes mains cruelles.

Ah ! de quel désespoir mes vœux seraient suivis !

Kysyin tekoälyltä, mikä on Faidran sanoma. Sain seuraavan vastauksen: "Näytelmä käsittelee intohimon ja velvollisuuden välistä ristiriitaa sekä kohtalon ja ihmisen tahdon suhdetta. Faidran kamppailu tuo esiin, kuinka kohtalo voi olla väistämätön ja kuinka väärät valinnat voivat johtaa tuhoon. Tämä resonoi 1600-luvun ranskalaisen yhteiskunnan moraalikäsitysten kanssa." Siinäpä se. Faidra on nykyaikainen hahmo, tai pikemminkin ajaton. Voisinpa lukea enemmänkin Racinea. Jos sisua riittää, niin kannattaa katsoa Pierre Jourdainin Faidran filmatisointi jo pelkästään sen kannalta, kuinka kauniisti ennen lausuttiin klassista draamaa. Meillä tuohon tyyliin ylsivät esim. Ella Eronen ja Eeva-Kaarina Volanen.