Polupielavaa ja siehtarlaisia

Inkerinsuomalaisia elämänsalkkuineen

Aira Kurosen kirja Inkerin keittiö. Ruokaperinnettä ja -ohjeita (SKS:n toimituksia 862) on mielenkiintoinen esitys kadonneen suomalaisen kulttuurimuodon, Inkerinmaan ruokataloudesta. SKS:n kirjojen tapaan on teoksen sidosasu, painopaperi ja kuvitus laadukasta. Kirjassa on myös laaja valikoima ruokaohjeita, joita kokeneempi kokki voi soveltaa omaan ruokatalouteensa.

Inkeriläiset olivat Suomenlahden pohjukan kanta-asukkaita, venäläiset myöhemmin tulleita. Inkeriläisyys oli oma etninen mikrokosmoksensa suuremman kulttuurin kainalossa, kuten vaikkapa Spreewaldin sorbit tai Burgenlandin kroaatit. Venäjän vallankumous ja sitä seuranneet vähemmistökansojen vainot tekivät lopun inkeriläisestä kyläkulttuurista, jota erityisesti meidän luterilainen kirkkomme on pyrkinyt 1990-luvun jälkeen aktiivisesti elvyttämään. Valtiovalta teki taas toisenlaisen eleen 1990-luvulla, jolloin inkeriläisiä alettiin pitää paluumuuttajina. Jos haluaa syventyä tämän sukulaiskansan moninaisiin vaiheisiin, kannatta lukea Pekka Nevalaisen ja Hannes Sihvon Inkeri – historia, kansa, kulttuuri ja Aale Tynnin Inkeri Inkerini. 

Inkeriläinen keittiö on saanut vaikutteita sekä Suomesta (savakot ja äyrämöiset) että Venäjältä, ja se on hengeltään ennen muuta itäinen keittiö. Ruokaa valmistettiin mieluiten uunissa eli kiukaassa, hapatettuja ruokia syötiin paljon, leipä oli pehmeää hapanleipää ja teetä juotiin myös. Kirjailija kuvaa vuodenkierron vaikutusta ruokatalouteen ja hän käsittelee myös juhlia ja niihin liittyneitä ruokatapoja. Kelttolainen ruokarukous 1930-luvulta kuuluu näin:

Kädet yhteen liitän, Sua rukoilemme,

sydämestä kiitän eestä einehemme.

Siunaa joka muru armas antajamme,

poista puute, suru, köyhyys kodistamme.

Mont´on joutunt´ lasta mieron

taipaleelle,

tulkoon taivahasta tarpeet myöskin

heille.

Erityisen tärkeä oli maitotalous, koska inkeriläiset pitivät Pietarin suurkaupungin maidossa, voissa, rahkassa ja smetanassa aina 1920-luvun loppuun saakka. Tšuhonskoe maslo, suomalainen voi oli Pietarissa kaikkien tuntema käsite. Voi kirnuttiin happamesta kermasta, siitä tehty voi oli raikasta ja puhtaasti valmistettua. Tästä voista on maininta jo Venäjän ensimmäisessä keittokirjassa vuodelta 1779. Tämä perinteen ansiota on osaltaan se, että Venäjällä suomalaiset maitotuotteet edustavat edelleenkin korkeinta laatua. 

Kurosen kirjan mielenkiintoisinta antia on kuvaus ohtjankkojen, inkeriläisten naisten maitokaupasta Pietarissa. Naiset olivat ommelleet itselleen elämänsalkun, kantolaitteen, johon mahtui neljä kymmenen litran täysinäistä maitokannua, pitoonia, kaksi kannua eteen, kaksi taakse. Isännät toivat emäntänsä asemalle, josta sitten naiset lähtivät myymään maitotuotteita joko tinkiperheisiin, asemien lähelle tai suomalaisten perinteiselle toripaikalle Heinätorille. Voi vain kuvitella, miltä tuntui kantaa neljääkymmentä kiloa päivittäin hartioillaan. Venäläiset sanoivat, että murjottavat tsuhnat erottuivat heti vilkkaista venäläisistä talonpojista. Kuitenkin inkeriläisten maataloustuotteet ja halot kelpasivat hyvin pietarilaisille myyjien totisuudesta huolimatta. Tästä kaupasta saatiin perheeseen rahaa ja voitiin ostaa kaupungin tuotteita. Jos tsuhnat kiinnostaa, niin lue linkin postaus.

Sanavarastokin laajeni teosta lukiessa: hiekka/kidesokeri, jässikkä/laatikko, kohtalo/lihanpala, osuus lihasta, korkiaputro/perunamuussi, laurinlehti/laakerinlehti, muna/peruna, siehtarlainen/punaherukka ja monet väännökset venäläisistä sanoista.  

Erityinen ilon aihe kirjaa lukiessa oli kauniit kuvat vanhoista ihmisistä työn ääressä. Mummojen kauneus on ihan omaa luokkaansa: heistä huokuu arvokkuutta, lämpöä ja elämänkokemusta. Vanhat ihmiset ovat olleet myös keskeisessä asemassa siirrettäessä inkeriläistä perinnettä eteenpäin. 

Inkerin kartta

Laitan tähän pari kokeiltua inkeriläistä reseptiä. Tämä kesä on ollut todellinen vadelmakesä. Vatuista ja punaisista viinimarjoista syntyy Varenja punasista siehtarlaisista:

750 g punaherukoita eli siestarlaisia

250 g vadelmia eli vaapukoita (muumien suosikkisana!)

Puoli kiloa hillosokeria

Jos haluat voimakkaamman vadelmanmaun, niin vaihda marjojen suhde päittäin. Keitä sitten hillo kuten se kuuluu keittää ja säilö kuumiin, puhtaisiin purkkeihin. Tämä on erinomainen hillo aamiaisella paahdetun leivän, voin ja juuston kera. Jos leivot runebergintorttuja helmikuussa, korvaa puhdas vattuhillo tällä, niin tiedät saavasi hyvää.  

Varenja punasista siehtarlaisista

Seuraava leipä, polupielava vaatii hieman aikaa valmistuakseen ja pientä kokemusta leivonnassa. Olen pikkuisen soveltanut ohjetta jättämällä rusinat pois, enkä ole myöskään sivellyt leipää kiiltäväksi siirappivedellä, minkä voi kuitenkin halutessaan tehdä. Polupieleva tarkoittaa puolittain vaaleaa leipää.

Esitaikina:

1,5 dl vehnäjauhoja

0,5 dl ruisjauhoja

kiehuvaa vettä

vehnäjauhoja alustamiseen 

vettä 

kuivahiivaa noin 2 tl tai neljännes hiivapaketista

1 rkl hunajaa

suolaa 1 tl

Sekoita esitaikinan ainekset niin, että saat aikaan vellimäisen seoksen ja pane se sitten yön yli makeutumaan taikinakulhossa peitettynä lämpimään paikkaan (esim. jääkaapin päälle tai tyhjään uuniin). Tämä on suurin piirtein samaa kuin tangzhong-juuri Japanissa. Seuraavana päivänä lisää hiiva, hunaja ja suola sekä alusta taikina koneella lisäämällä vehnäjauhoja ja vettä sen verran, että syntyy pehmeähkö, seinämistä irtoava taikina. Anna nousta kaksinkertaiseksi ja nujerra taikina vielä kerran jauhotetulla pöydällä kohoamaan kaksinkertaiseksi. Nujerra toisen kerran ja muotoile sopiva leipä. Kohota leipää vielä tunti (leipäkori sopii hyvin tähän tehtävään). Paista leipä kuumassa uunissa (250 astetta) noin 10 minuuttia ja laske lämpö sitten 200 asteeseen noin 20 minuutiksi (leivän sisälämpötilan pitäisi olla 96 astetta). Saat leivän, joka on hieman makeaa, kosteaa ja herkullista. 

  

Polupielava