Kerran olin taivaan suolajärvi

Liiviläisen nykyrunouden antologia Kerran olin taivaan suolajärvi (Tallinna 2022) on monelle tapaa mielenkiintoinen teos. Kolmen liivinkielisen kirjailijan runojen ohella kirjassa on pieni liivin kielen ja kirjallisuuden esittely. Runot on suomentanut runoilija Olli Heikkonen, joka myös esittelee liivin kielestä kääntämisen ongelmia. Kieli on jo puhekielenä kadonnut, mutta liiviläistä kulttuuria pidetään eri muodoissa yllä Suomessa, Virossa ja erityisesti Latviassa.

Suomalaisilla on ollut huomattava merkitys liivin kielen ja kulttuurin tutkimuksessa ja tukemisessa. Merkittävin henkilö lienee ollut Lauri Kettunen, joka tutki liiviä varsin intensiivisesti 1920–1930-luvuilla. Tämän työn hedelmä on vuonna 1938 ilmestynyt Livisches Wörterbuch mit Grammatischer Einleitung. Kevyemmän tutustumisen liiviläisyyteen saa hänen teoksistaan Tieteen matkamiehenä ja Matkapakinoita ja muita muistelmia 1925-1960. Uudempaa tietoa Liivinmaasta saa Edgar Vaalgamaan teoksesta Valkoisen hiekan kansa. Merkittävä teko oli myös aikanaan suomalaisten rakentama ja Erkki Huttusen suunnittelema Liiviläisten kulttuuritalo Mazirben kylässä, joka valmistui juuri sodan aattona 1939. 

Tähän kulttuurin jatkumoon asettuu hyvin myös liiviläisen nykyrunouden antologia. Runoissa maistuu merituuli, rannan hiekka narskuu hampaissa ja liiviläisten raskaat vaiheet tuodaan esille viitteenomaisesti. Vaikka liivi on meidän lähisukukielemme, on se jo paljon etäisempää ja hankalampaa ymmärtää kuin viro. Kaffõ um vaļmõz (kahvi on valmis) on vielä helppo, mutta miervež um lem (merivesi on lämmintä) vaatii jo hieman ponnisteluja. Koska kirjan runot ovat sekä liiviksi että suomeksi, on tekstejä mukava vertailla, mikä tuo lukukokemukseen ihan uuden ulottuvuuden ja älyllisen leikin. 

Valt Ernštreitin runo Kaupungin alla on kaupunki kuvaa kauniilla tavalla sitä, kuinka liiviläiset olivat Riian ensimmäiset asukkaat ja sen perustajat. Latvialaisuus on siis rakennettu liiviläisyyden perustalle:

...

Kaupungin alla, ajan tuolla puolen

nuotiotulemme palaa.

Se kajastuu yöhön kaupungin ylle,

sen liekit kirjailevat säteitä tähtiin

sinikirjailtujen villahuvien taivaalle.

Se on meidän sytyttämämme

elävä tuhatvuotinen valo.

Nuku rauhassa, kaupunki,

herää vapaana.

Kansamme suojelee sinua. 

Ernštreitin runoissa kuvastuu liiviläinen maisema: hiekka, särkät, metsäruusut, dyynit ja satavuotiaat männyt, jotka symboloivat liiviläisten sitkeyttä vaikeissa oloissa. 

Baiba Dambergin runossa Synnyin kahteen kieleen käsitellään kadonneen kielen ongelmaa:

...

Kieli, jonka isäni antoi,

liivin kieli, soi hautausmaan kellossa;

korvani avautuivat liian myöhään,

aloin puhua liivin kieltä hiekanjyvien kanssa,

ajelehtivien pilvien kanssa,

meren pohjan kivien kanssa,

kuolleiden kylien katajien kanssa

...

Dambergin runossa Kerran olin taivaan suolajärvi kuvaa runoilija muutamalla säkeellä liiviläisen ihmisen synnyn, elinkeinot, historian ja vie lopulta runon henkilökohtaiselle spirituaaliselle tasolle. Vastaavalainen hienovireinen runo on Runopuutarha, jossa käsitellään valon hengen merkitystä luovan ihmisen elämässä. 

Kaikki antologian runoilijat käsittelevät kieltä ja historiaa. Hehän voisivat myös kirjoittaa runoja latinaksi, muinaiskreikaksi tai gootiksi, mutta ovat nyt valinneet verenperintönsä tähden liivin kielen. 

Runokokoelma on ollut Helsingissä varsin suosittu, jos päättelee varausjonoista: itse odotin kirjaa toista kuukautta. Kaupunginkirjasto on hankkinut teosta kahdeksan kappaletta.