Kotikirjaston kertomaa V

Rotevana ihmisenä pidän kovasti ruuanlaitosta, leipomisesta ja sen myötä keittokirjojen lukemisesta. Ruokaan ja sen valmistamiseen kätkeytyy paljon aineettomia arvoja ja perinteitä, joihin on mukava perehtyä ja niistä esitelmöidä. Blogissani olen toisinaan kirjoittanut hapanjuurileipomisesta ja joistakin ruokalajeista, joita soisin  toistenkin syövän niiden herkullisuuden ja edullisuuden takia. Hyvän ruuan raaka-aineet ovat edelleenkin Suomessa tulotasoon nähden edullisia. Maukkaan aterian tekeminen vaatii tosin viitseliäisyyttä ja mielikuvitusta, ei niinkään rahaa. 

Kotikirjastossani on noin metrin verran keittokirjoja, joista tässä postauksessa esittelen muutamia. Keittokirjojen lukeminen on siitä hauskaa, että lukiessa voi muistella menneitä herkkuhetkiä tai sitten suunnitella tulevia. Ruokailu on usein sosiaalinen tapahtuma, joka lisää myös ihmisen hyvinvointia. Kotona on mukava keittää, koska tietää saavansa hyvää, eikä tarvitse kiristellä hampaitaan ravintoloiden usein vaatimattoman, mutta kalliin ruuan tai oudon palvelun vuoksi.

Osa keittokirjoista on klassikkoja, joista aina voi ammentaa ideoita tai muuten vain tunnelmoida niiden parissa. Tällaisia ovat Otavan Suuri Keittokirja ja Koskimies-Somersalon Keittotaito. Kummatkin teokset ovat ajalta, jolloin monet raaka-aineet olivat oikeasti kalliita, ja ruokaa piti valmistaa, koska valmiseineksiä ei juuri ollut. Lisäksi kummassakin teoksessa on läpikäyvänä ajatuksena, että ruokailu on osa kotikulttuuria. Otavan kirja on käännetty ja meidän oloihimme sovellettu ruotsalaisesta Ekegårdh-Hallman-Haggrenin Stora Kokbokenista (1940). Lapsena selailin kirjan himmeitä mutta maagisia värikuvia, joissa oli kuvattuna mm. strassburgilaisia, piispanhiuksia, hillobrysseleitä ja mazariinitorttuja. Erityisen innoittavia olivat cocktailien kuvat: Dubonnet Fizz, Enkelin suudelma, Bronx ja Manhattan. Kirja toi tuulahduksen aivan toisenlaisesta kulinaarisesta maailmasta, mihin kotona olin tottunut.    

Klassikkoihin kuuluu myös Kreivitär Eeva Mannerheim-Sparren keittokirja. Kirjan alussa on Laura Kolben mielenkiintoinen artikkeli kirjoittajasta. Sparre kirjoitti teoksensa "herkkusuille ja tavallisille nälkäisille", ja kumpikin väki löytää kirjasta itselleen sopivia ruokia. Oma suosikkini on kesäisin ollut Louhisaaren Mustaviinimarjanlehtijuoma, jota voi valmistaa myös nuorista koivunlehdistä. Sparren ohjeet ovat klassisia, ja ne ovat saaneet innoitusta kirjoittajan rikkaasta kansainvälisestä elämästä. Sparren teos Aavikkoa, aurinkoa ja hiekkaa on ehdottomasti lukemisen arvoinen matkakertomus Pohjois-Afrikasta. Sparren makumaailmaan johdattelevat myös marsalkka Mannerheimin entiset keittäjän Ida Nissenin Vanhat hyvät ruokareseptit sekä Risto ja Ritva Lehmusoksan Mannerheimin pöydässä. 

Julia Childin Ranskalaisen keittiön salaisuudet on perusteos sille, joka haluaa tehdä hyvää ranskalaista ruokaa. Kirjan arvo on mm. siinä, että siinä annetaan tarkat mitat, ja ruuan valmistus on kuvattu varsin seikkaperäisesti vaiheittain. Child valistaa myös lukijaansa raaka-aineista, niiden käsittelystä sekä ranskalaisesta elämänmuodosta yleensä, jossa ruokailulla on varsin keskeinen sija.  Omat suosikkini kirjassa ovat haudutetut salaattisikurit, kermassa haudutetut kananrinnat ja Burgundin pata. Tuikkaa joka paikkaan (ja suuhusi myös) kuivaa vermuttia, niin hyvää tulee! Voit myös iloksesi katsoa Meryl Streepin tähdittämän Nora Ephronin elokuvan Julie & Julia.

"Keittotaito ei ole erityisen vaikea ala, ja mitä enemmän harrastaa ja oppii ruuanvalmistusta, sitä enemmän sitä alkaa ymmärtää. Mutta se vaatii harjoitusta ja kokemusta niin kuin kaikki taidot. Tärkeintä asiassa on se, että rakastaa ruuanlaittoa sen itsensä vuoksi." 

Mireille Guilianon Ranskattaret eivät liho on trendikäs, mutta hauska johdatus ranskalaiseen ruokakulttuuriin. Kirjan pääidea on, että ruokailu tapahtuu ainoastaan ruoka-aikoina, jolloin syödään hyvin, mutta kevyesti. Teoksessa on myös paljon reseptejä. Kirjaa varjostaa tosin dieettipainotteisuus, mikä taas ei ollut Childin ongelma.

 

Rautalammin kirjaston poistolaarista löytyi Viggo Christensenin Cocktailit ja drinkit vuodelta 1968. Kirja oli jo kuudes painos, joten drinkeillä oli 1960-luvun Suomessa kysyntää. Tanskalainen baarimestari kirjoittaa neljäkymmentä sivua siitä, miten cocktailit tulisi valmistaa ja nauttia. Teksti on mielenkiintoinen jo kulttuurihistoriallisessa mielessä. Cocktailit syntyivät tekijän mukaan niin, että kotipolttoisen pirtun sikunan maku piti peittää mehulla.  

Olen ottanut tavaksi toisinaan viikonloppuisin sekoitella Christensenin esittelemiä cocktaileja ja antaa niille pisteitä. Vaatimaton juoma (6 p) on esim. Dry Mermaid Martini (giniä ja Cherry Heringiä), hyvä (9 p.) sitä vastoin Nikita (votkaa, Cointreauta, sitruunaa). Olen haaveillut joskus juovani cocktaileja jossakin New Yorkin pilvenpiirtäjän pianobaarissa, mutta aika näyttää toteutuuko toive.

Toinen alelaarin löytö on Sybille Schallin Die Berliner Küche. Kirja on alun perin ollut Länsi-Berliinin työvoima- ja sosiaaliviraston lahja vierailijoille. Kirja on rakennettu hyvän keittokirjan tapaan: runsaasti ruokaan liittyvää kulttuurihistoriaa, josta sukelletaan resepteihin, joissa on myös runsaasti tietoa ruokalajeista. Pidän kovasti saksalaisesta keittiöstä, jossa ei nuukailla tai temppuilla, vaan ollaan uskollisia raaka-aineille. Suomalaisesta tuntuu tosin joskus oudolta, kun sikaa tungetaan joka paikkaan, mutta se on heidän juttunsa. Berliiniläisruokien suosikkejani ovat omenan ja sipulin kanssa paistettu maksa, suolakurkulla ja kinkulla täytetyt liharullat, haudutettu lehtikaali makkaran kanssa ja hiekkakakku. Saksalaiset rakastavat omia perinneruokiaan siinä määrin, että niitä saa aina myös ravintoloista. Kuvittelepa meillä ravintolaa, joka tarjoaisi läskisoosia, kaalilaatikkoa tai lipeäkalaa.

 

Bo Lönnqvistin teos Leivos. Tutkielma ylellisyyden muotokielestä on merkittävä teos, jossa Euroopan kulttuurihistoriaan perehdytään "pienen leipäpalan kautta". Tekijä käsittelee leivoksien merkitystä ja niiden historiallisia liittymäkohtia kahden vuosituhannen ajan. Kirjassa ei ole reseptejä, koska se on tieteellinen teos, mutta erityisesti Suomea käsittelevissä luvuissa esitellään tuttuja leivoksia, joista osaa valitettavasti ei enää valmisteta: Eszterházy, trubaduuri, kilpikonna, Oslo, morny... Hyvien leivosten harrastajille on vielä olemassa muutama paikka Suomessa: Helsingissä Ekberg ja Fazer, Hämeenlinnassa (myös Lahdessa, Turengissa, Riihimäellä ja Tuuloksessa) Laurellin leipomo ja Kajaanissa Pekka Heikkisen leipomo.

Pullan kirjaan Vatsan muistelmia palaan usein, koska se on hauska, syvällinen ja siinä on myös oivia reseptejä. Armas J. Pullan tuotanto on laaja, mutta tasoltaan kovin kirjava. Itse pidän hänen Ranska-aiheisista kirjoistaan (esim. Kaunista Ranskaa ja Neljä virtaa. Retkiä Ranskan suurten jokien varsilla). Vihreiden puoluejohdolle sopisi hänen teoksensa Kolmannen sukupuolen saari vuodelta 1942. Anoppi piti Pullaa riettaana vatsanpalvojana, mutta minä en tätä käsitystä jaa. Kirja koostuu esseistä, jotka käsittelevät kulinaria suuria hahmoja mm. Trimalkiota, Marie-Antoine Carême´ia ja Brillant-Savarinia. Teoksesta huokuu elämänriemu ja ilo hyvästä ruuasta ja siihen liittyvästä seuraelämästä. Laitan tähän yhden Pullalta saamani luottoreseptin, eli Seijan juustokorput.

Sekoita taikinaksi 125 g voita, 250 g vehnäjauhoja, 2 tl leivinpulveria, 2 kahvikupillista juustoraastetta ja 1 dl kermaa.

Kaaviloi taikina n. 1 cm:n paksuiseksi levyksi, leikkaa se 4 x 4 cm:n suuruisiksi neliöiksi ja paista uunissa. Halkaise neliöt kuumina ja kuivata miedossa lämmössä. Tarjoa liemen tai teen kera.

(Itse käytän tässä emmentalia tai keisarinnaa, heitän joukkoon hieman kuminoita. Taikinapyörällä voi ruudutuksen tehdä helposti. Kun näitä on tarjolla, niin kuuluu riips, ja ne ovat kadonneet parempiin suihin).