Kotikirjaston kertomaa VI

Uskonnolliset kysymykset ovat kiinnostaneet minua jo aivan pienestä pitäen, ja leipänikin hankin neljännesvuosisadan teologina, mutten koe olevani kummoinenkaan jumaluusoppinut, pikemminkin ihan tavallinen. Pääaineeni oli systematiikka, mutta enemminkin olen ollut kiinnostunut kirkkohistoriasta, erityisesti patristiikasta. Uskonnosta olen kirjoittanut blogissani aika vähän, en tiedä miksi näin. Seuraavassa on näkymiä teologiseen maailmaani muutaman kirjan kautta.

Pro-graduni kirjoitin englantilaisesta kirkkoisä Beda Venerabiliksestä, innoittavasta ja mielenkiintoisesta kirkonopettajasta, joka toi Kristuksen valoa anglosaksien keskuuteen 700-luvulla. Teoksessaan Historia ecclesiastica gentis Anglorum Beda kuvaa niitä ongelmia, joita anglien ja saksien käännyttäminen kohtasi. Erityiskysymyksiä olivat mm. kirkon järjestykseen (esim. pääsiäiskiista) ja siveyteen liittyvät ongelmat. Beda oli lempeä ja ymmärtäväinen hengenmies, ja häntä voi pitää myös Englannin historiankirjoituksen isänä. Englantilainen vanhempi teologia on varsin mielenkiintoista, kuten esim. Anselm Canterburylaisen ajattelu (jumalatodistukset) tai Juliana Norwichlaisen näyt.

Kirkkohistoria on siksi antoisaa, että siinä tutkitaan erilaisia kristillisen spiritualiteetin muotoja aikojen saatossa. Kaikenlaista ovat ihmiset kokeilleet kurottuessaan kohti numeenista maailmaa. Erityisesti pidän pyhimysten elämänkerroista, koska ne ovat usein varsin rikkaita kertomuksia ihmisen taivasikävästä ja ne ovat myös monella tavalla rakentavia. Omat suosikkini ulottuvat Honoratuksesta Luciuksen ja Theodulin kautta Nennolinaan saakka. En rukoile heitä, enkä myöskään palvo millään tavalla, mutta ihailen heidän johdonmukaista ja sitkeää antautumistaan uskolle.

Hildegard Bingeniläinen kuuluu niiden monien merkittävien kirkon naisten joukkoon, jotka ovat osaamisellaan aikanaan rakentaneet kristillistä kirkkoa. Hildegardin universaalisuus puhuttelee minua, koska hän on löytänyt pyhän kasveista, eläimistä, ruuasta, seksuaalisuudesta... Erityisesti se, että hän arvostaa ihmisen ruumiillisuutta kolminaisuuden ilmentymänä, on merkittävä ajatus. Kaikki oleva liittyy kaikkeen salatulla tavalla Hildegardin maailmassa. Hän oli myös suuri visionääri, joka näyissään (Scivias) käsitteli laajasti uskoa ja kristityn elämää. Hildegard on tietyissä piireissä ollut pinnalla jo pidemmän aikaa ruoka- ja terveysohjeidensa ansiosta. Hän oli myös muusikko, ja vielä nykyäänkin Hildegardin lauluja esitetään ja lauletaan hartausmusiikkina.

Ortodoksiseen kirkkoon suhteeni on ambivalentti. Meillä ortodoksit ovat olleet valtamedian lemmikkejä jostain käsittämättömästä syystä. Ortodoksikirkko on vanhakantainen, riitainen eikä hyväksy esim. naispappeutta, mutta tämä ei tunnu häiritsevän Hesarin ja YLE:n toimittajia heidän loruillessaan pääsiäisen aikana ortodoksien suurimmasta juhlasta. Venäjän ortodoksien meno nykyään on jo siirtynyt heresian puolella, eikä sikäläistä kirkkoa voitane tällä hetkellä pitää enää edes kirkkona. Monet entiset stalinistikellokkaat Suomessa ovat löytäneet uuden henkisen kotinsa ortodoksien parista, kun Moskovan kellot eivät enää helisseet niin kauniisti. Pääasia heille kuitenkin on, että meno on bysanttilaista. 

Toisaalta ortodoksinen teologia on mielenkiintoista, koska siellä edelleen uskontaan uskon mysteeriin, ja ortodoksisen kirkon historia on vielä mielenkiintoisempi. Varsin syvällisen esityksen idän kirkon vaiheista on laatinut Hans von Eckardt (Russisches Christentum), jonka em. teoksesta käy myös hyvin ilmi ortodoksisen kirkon iso ongelma - ripustautuminen maalliseen esivaltaan ja sen orjalliseen palvelemiseen. Erityisesti olen pitänyt Alexander Schmemannin teologiasta, mm. ajatuksesta, että "uskonto ja ideologia orjuuttavat ihmistä, mutta usko vapauttaa". 

Suomalaisista ortodoksiteologeista pidän eniten arkkipiispa Paavalista. Hän oli myös viimeinen ortodoksipiispa, joka oikeasti näytti hengenmieheltä, ei sybariitilta. Hänen teoksensa Uskon pidot on mielenkiintoinen ortodoksisen liturgian esitys. Kirkko on Paavalille ennen muuta eukaristinen yhteisö, jossa taivaan valtakunta on läsnä jo maan päällä. Kyseessä on siis mysteerio, jota voi tarkastella vain uskon ja kokemisen kautta. Eukaristiassa aika menettää merkityksenä, koska siinä on sekä menneisyys että tulevaisuus läsnä. Paavali käy askel askeleelta läpi ehtoollisjumalanpalveluksen, ja mikä luterilaiselle pistää silmään on se, että saarnan asema on ortodokseille vaatimaton ("Sananselitys tapahtuu kirkon nimissä eikä ole saarnaajan oman viisauden loistoa"). Tämä nihkeä käsitys saarnan merkityksestä tulee tekstissä esille muuallakin. Monipolvista eukaristiaa voi pitää muotomenona, mutta kuitenkin se liittyy kirkon pitkään perinteeseen ja ilmentää kauniisti uskon mysteeriluonnetta. Toisenlaisen lähestymistavan ortodoksiseen teologiaan tarjoaa piispa Arsenin Ikonikirja, jossa kirkon oppia tarkastellaan ikoniteologian kautta. 

Suomalaisen kulttuurin ja kielitajun muotoutumiseen on paljon vaikuttanut vuoden 1701 virsikirja. Palaan tähän kirjaan usein sen rikkaan kielen ja varsin syvällisen teologian vuoksi. Virsistä löytyy varsin realistinen kuva ihmisen elämästä, ja se ohjaa lukijaansa "kristilliseen nöyryyteen ja kärsivällisyyteen", kuten kirjan johdannossa sanotaan. Virret on jaoteltu seuraavasti: katekismus-, juhla-, opetus-, katumus-, rukous-, ylistysvirret, sekä erinäisiä virsiä "kaikinaisisa tarpeisa", virret säädyistä, ruoka-, aamu- ja ehtoovirret sekä virret kuolemasta, hautaamisesta ja ihmisen tilasta kuoleman jälkeen. Nykylukijasta esim. virret Antichristuksesta, Lihan ja Hengen riidasta, Haureutta ja hekumaa vastaan, Näljän vaivasta ja Opettajan rukous jaksavat aina ilahuttaa ja hirmuttaa. Ei turhaa somastelua eikä mitään herkkiä heleitä tyyliin "Hämmennys valtaa usein tajuntamme". 

Pyövel' pyhän miehen pään kantoi Piikan pa-

han porton käteen. Se viekkaall' äitillens' antoi, Kuin

pään verisen veti eteens'; Herodias herkku-palans' sai,

Päät' veristä vielä tukkas', Ihastui vallan saaneens'

näin Pääll' kielen, kuin hänt' lukkas'.

(Virsi 219 Herodes häijynilkinen)

Lopuksi muutama huomio teologin perustyökaluista kommentaareista ja Raamatun alkukielistä. Saarnaa valmistellessa pitää ottaa selvää siitä, mitä alkutekstissä sanotaan, siksi teologit opiskelevat VT:n hepreaa ja UT:n kreikkaa. Alkukieliset tekstit ovat  jonkinlainen tukirakenne taustalla, jonka yksityiskohtien ei tarvitse näkyä itse saarnassa mitenkään. Alkukielellä lukeminen poistaa käännöksen tuottaman tulkintakerroksen. 

Heprea on näistä kielistä hankalin, koska se ei ole indoeurooppalainen kieli. Kohtalaisen lukutaidon saa noin parin vuoden intensiivisillä opinnoilla. VT:n tekstinä on Biblia Hebraica Stuttgartensia ja sanakirjana Gesenius-Buhlin Hebräisches und aramäisches Handwörterbuch über das Alte Testament. UT:n tekstinä on Nestle-Alandin Novum, mukava taskukokoinen sininen kirja, jota voi pitää helposti myös matkalukemistona. Kreikka on indoeurooppalainen kieli, tosin synteettinen eli sana saa merkityksensä päätteiden avulla, mutta kuitenkin se on hyvin opittavissa. 

Itse pidin kovasti näiden kielten lukemisesta. Suoritin ne aikanaan Göttingenin yliopistossa, jossa alkukielten ymmärtämiselle annettiin suuri paino, ja kaikki teologit joutuivat suorittamaan Graecumin ja Hebraicumin. Tentti meni niin, että kuulustelija avasi jonkun kohdan Raamatusta ja sanoi, että ala kääntää, sen jälkeen piti selittää muodot. Kivan vanhanaikaista. Minulle on jäänyt lämpimät muistot tuolloisista opettajistani, vaikka olivatkin nykymittapuulla kovinkin ankaria. 

Raamatun kirjojen kommentaarit ovat välttämättömiä teoksia Raamatun tekstin ymmärtämisen ja tulkinnan kannalta. Kommenteissa heijastuu usein tekijän omat teologiset painotukset, mikä on ainoastaan mielenkiintoista. On antoisaa lukea itseään oppineemman ihmisen näkemyksiä ja tulkintoja Raamatun teksteistä.