No comments |
Atlas Saarikosken pääkirjoitus käsittelee väkivaltaa, niin rakenteellista kuin yksilötasolla tapahtuvaa. Huolta kannetaan siitä, että mediassa feminismi luokitellaan uusnatsismin kanssa samaan kategoriaan. Lopuksi Saarikoski toteaa jäävänsä beibilomalle, äitiys lienee tässä lehdessä samanlainen muinaismuisto kuin niidet tai rupalöttö.
Olen taistelija, en rakastaja -jutussa Margaret Cho (jolle ei sivumennen kannata ryppyillä) kertoo näkemyksistään. Hänen mielestään oli fantsua kasvaa San Franciscon nistien ja hippien parissa, koska siellä oppi vallankumouksellista olemista. Naisen tulisi unohtaa kaikki sukupuolelleen asetetut säännöt ja luoda itselleen oma herstory. Cho käärii myös omat tamponinsa, hän kuuntelee itseään ja on entistä kovaäänisempi. Hän ei myöskään halua kehitysvammaista lasta, ja pelkää siksi lapsen saantia, koska on jo yli 40-vuotias. Jos Margaret tulisi kadulla vastaan, vaihtaisin luultavasti puolta, siksi hurja ilmestys hän on ainakin kuvien ja jutun perusteella.
Naistenpäivä päättyi puukotukseen Malmössä. Malmössä pahoinpideltiin neljä feministiä sairaalakuntoon. Tekijät olivat ruotsalaisia natseja, ylimpänä Andreas Carlsson, joka oli käynyt myös tukemassa Ukrainan äärioikeistoa. Naisten emansipaatio on natseille uhka, koska heidän ideologiansa rakentuu äärimmäiselle maskuliinisuudelle. Suomalaiset feministit osoittivat laajan tukensa Ruotsin antifasisteille. Kysyn vain, että täytyykö naisena mennä kaivamaan verta nenästään näiden Ruotsin neandertalilaisten kanssa? Eikö sitä tasa-arvoa voi ajaa muutenkin kuin kadulla? Eikö pitäisi aina liikkua hieman itseään fiksumpien parissa, jotta itsekin jalostuisi?
Suvi Auvinen käsittelee imetystä jutussa Tissit tiskiin! Rinnat ovat sekä yksityinen että julkinen alue. Rintamalinjat (!) imetyksen suhteen ovat myös jyrkät. Imettämättömiä äitejä on syyllistetty kautta aikain. Kaikki artikkelin imetysjutut olivat täyspäisiä ja toden oloisia, mielenkiintoinen oli myös toteamus, että jopa mieskin oppii ajan mittaan rintojen uuden roolin.
Sanna Raita-aho käsittelee Egyptin naisten asemaa. YK:n tutkimuksen mukaan 99 prosenttia Egyptin naisista kokee seksuaalista väkivaltaa. Kadut ja liikennevälineet ovat pervertikkojen temmellyskenttänä, ja naisille huutelu on vain mieskuntoa osoittaavaa flirttiä, joka on arabiyhteiskunnissa hyväksytty toimintatapa. Koulutetuille naisille on järjestetty HarrasMap -itsepuolustuskursseja. Kursseilla opetetaan wendoa (Women´s Self Defence). Kursseilla naiset ovat myös ahdistelijoiden rooleissa, jotta paremmin pääsisivät sisään miesten kieroon maailmaan. Islamilaisessa kulttuurissa naisen odotetaan kuitenkin hillitsevän miehiä käytöksellään. Mitähän uutetta Egyptin pojat syövät, kun on noin kovat paineet? Tässä alkavat jo sanat loppua.
Seuraava juttu kertoo Ken Maista, butotanssijasta, joka eläytyy bakteeriksi, steariiniksi ja ylittää myös oman sukupuolensa rajat. Tanssija on 54-vuotias kahden lapsen isä, joka kulkee pitkin kaupunkia mustassa mekossa ja kirkuvanpunaisissa kynsissä. Butotanssijat maalaavat kasvonsa valkoisiksi ja tanssivat miltei alasti. Tanssin on oltava transsinomaista, tanssija ei ota kontaktia yleisöönsä, vaan on omassa mikrokosmoksessaan.
Ken Mai ammentaa sisällöt tansseihinsa Genet´n ja Mishiman kaltaisilta kirjailijoilta, joilla homoseksuaalisuus on tuotannon keskiössä. Butotanssin keskeinen ajatus on metamorfoosi: tanssija voi olla mies, nainen, kukka, bakteeri... Metamorfoosin kautta saadaan yhteys itsemme ulkopuolle, ja sitä kautta itseemme. "Palakaa kokonaan, niin että lihat irtoavat luista ja muuttukaa tuhkaksi" kuuluu Ken Main ohje. Tämä on vähän kuin Katri Valan "Onhan kukittu kerta". Ken Mai pitää suomalaisista, myös meidän puliukoistamme. Tämä oli virkistävä juttu, ja toi tuulahduksen Japanin rikkaasta kulttuurista.
Asiajuttu on sitten SAK:n juristin Anu-Tuija Lehdon haastattelu, jossa hän listaa työelämän viisi tärkeintä ongelmaa: epävarmat työsuhteet, yhdenvertaisuus, palkkatasa-arvo, leikkaukset ja piilotetut tasa-arvo ongelmat. Tietysti lehden linjan mukaisesti on mukaan otettu myös romaniasun ja sikhiturbaanin käytön problematiikka työelämässä. Tähän on nyt paras olla sanomatta mitään.
Sarjakuva Feminism in Namibia oli minulle jo liian raskasta luettavaa, koska edeltävä Egypti-juttu antoi jo riittävän kuvan naisen asemasta ja miesten toimintatavoista tuossa maanosassa. Samoin juttu Seksistiset hupipaidat on liian rankkaa kamaa vanhalle sedälle.
Li Andersson pelkää kovasti fasismin nousua, kuten myös naapurimaamme presidentti: "Fasistinen rodullistettu yhteiskuntamalli nojaa heteroydinperheen ideaaliin... Äärioikeiston nousu on uhka yhdenvertaisuuden puolustajille ja kaikille, jotka eivät mahdu ahtaasti määriteltyjen "kunnon kansalaisen", "suomalaisen" tai "heteron" muottiin." Tätä lukiessa tuli jotenkin syyllinen olo: mitä pitäisi tehdä, että oma toiseus lisääntyisi?
Nino (tyttö vai poika?) Kautto kirjoittaa Avointen Ovien Työmiehen vaimosta. Satuin näkemään tämän hyvän Canth-tulkinnan, mutta Kauton resension perusteella ei kyllä pääse selville, miksi näytelmää kannattaisi mennä katsomaan. Tässä kulminoituu Tulvan ongelma: kaikki redusoidaan toiseuteen ja genitaalialuelle, puhutaanpa sitten palmuöljystä tai Minna Canthista. Kirjoittajilla on myös niin oudot nimet (Tetti, Ruka, Nino, Sisli...) ettei tiedä, mitä ristikukkaisia he ovat.
Lehden viimeisellä sivulla on vihreiden naispoliitikkojen mainos, josta nousevat esille täyspäisimmät vihreät naispoliitikot Heidi Hautala, Outi Alanko-Kahiluoto ja Tarja Cronberg. En äänestäisi heitä painajaisunissanikaan, mutta kunnioitan heidän asiantuntemustaan ja asiallista argumentointiaan edustamiensa arvojen puolesta.
Tämä on viimeinen Tulva-postaus, koska en jaksa jakaa näin aggressiivista ja yksisilmäistä maailmankuvaa. Fiksulle naiselle Tulva lienee jonkinlainen camp-lektyyri. Täyspäinen mies ei tartu Tulvaan pyykkikepilläkään, koska hänelle on lehdessä annettu vain natsin tai raiskaajan rooli. Tulva on vihapuhelehti.
Jatka vain Tulva-postauksia, mikäli suinkin kykenet. Tämä kirjoituksesi oli blogiasi virkistävimmillään: humoristista ja oivaltavaa. Nautin, vaikken vihapuhenäkemystä allekirjoitakaan.
VastaaPoistaKriittisyys kuulostaa usein aika hauskalta! Mutta pelkkää kritisointia ja kielteistä suhtautumista ei tietysti jaksa kirjoittaja/lukijakaan erityisen pitkään.
VastaaPoistaMinusta tuontyyppiset lehdet puolustavat paikkaansa siinä missä rikoksista ja sotajutuista kertoneet lehtisarjatkin. Tuovathan ne epäkohtia esille ja auttavat sitä kautta myös purkamaan aggressioita. En muistaakseni lukenut Kansa taisteli -lehteä milloinkaan, mutta oman aikansa taisi sekin ilmestyä.
Uudet etunimet ovat minusta oikein kivoja. Jari-sukupolven miehenä tervehdän omaperäisyyttä.
Kiitos monipuolisesta palautteesta sekä anonyymille että Ketjukolaajalle. Parasta näissä itselle oudoissa julkaisuissa ovat jutut, joihin ei muuten missään törmäisi. Esimerkiksi tämän Tulvan buto-tanssijuttu oli mielenkiintoinen ja hyvin tehty.
VastaaPoistaVaraventtiileitä kyllä kaivataan ja pluraliteettia myös: kaikkea ei tarvitse lukea eikä ymmärtää.
Nämä Tulva-postaukset ovat varmaankin kärttyisimpiä tekstejäni jostain syystä.
Kansa taisteli-lehteä luin pienenä mielenkiinnolla, kun Onni-setä sitä tilasi.