Bataillen Madame Edwarda lienee yksi kummallisimmista lukemistani kirjoista: se alkaa 20 sivun filosofisella osalla ja päättyy 20 sivun semipornografiseen osaan. Jälkimmäisen osan olisi voinut jättää pois kokonaisuuden kärsimättä, koska se oli vain ekskurssi siihen, mistä filosofi alussa puhui metatasolla.
Bataillen mieli harhailee hurmion, kuoleman ja sukupuolielämän maisemissa, minkä perusta on uskonnossa. Tuska ja kuolema ovat kunnioituksen arvoisia, kun taas nautinto on katoavaa ja siksi joutavaa. Tämän kaiken kohtaaminen on ihmiselle hämmentävää, ja siksi hän puhkeaa nauramaan, mutta tämä nauru on oikeastaan kauhun merkki. Kaikkein naurettavinta ovat ihmisen sukuelimet, mutta nuo häpeälliset elimet opettavat ihmiselle hänen salaisuutensa. Toisaalta erotiikka on paholaisen virittämä ansa, joka tekee siedettäväksi epäjärjestyksen, väkivallan ja alhaisuuden tarpeen, joka on rakkauden perusta, ja toisaalta eroottinen nautinto on ylittämisen väline.
Nautinto olisikin halveksuttavaa, ellei siihen liittyisi tuota murskaavaa ylittämistä, joka ei rajoitu sukupuoliseen hurmioon, vaan jonka myös eri uskontojen ja ennen kaikkea kristinuskon mystikot ovat yhtä lailla kokeneet. Oleminen on annettu meille olemisen sietämättömässä ylittämisessä, yhtä sietämättömässä kuin kuolema.
Bataillelle ilo on sama asia kuin suru ja kuolema. Äärimmäinen nautinto ja kuolema ovat saman kehän ääripäät, jotka ovat vierekkäin ja päällekkäin. Ne ovat olemisen ja kuoleman samuus. Tätä problematiikkaa Bataille avaa pienellä kertomuksella, jossa mies menee ilotaloon tapaamaan Edwarda-nimistä demimondia. Saapuessaan ilotaloon mies kokee itsensä hylätyksi niin kuin jokainen JUMALAN läheisyydessä tuntee. Edwarda aloittaa rendez-vous´n suorasukaisesti sanomalla, että Haluatko nähdä repaleeni? Seuraa eroottinen kohtaus miehen ja Edwardan ja Edwardan ja tämän autonkuljettajan kanssa. Tämän session jälkeen päähenkilö yhtäkkiä tajuaa, että Erwada onkin Jumala.
Tuon mustan hiljaisuuden edessä epätoivoni hypähti; Edwardan kouristukset kiskaisivat minut irti itsestäni ja viskasivat tuonpuoleisuuden pimeään, säälimättä niin kuin tuomittu luovutetaan pyövelille.
Mitä tuttua tässä on? Bataille lainaa alussa Hegeliä, mutta taustalla kaikuvat myös Nietzschen ja Kierkegaardin askeleet. Tuo ylittäminen, uskon hyppy tai ylittämisen yrittäminen on kaiken taiteen ja uskonnon ytimessä: kurottautuminen numeeniseen maailmaan niillä peleillä, mitä meille on annettu. Kirja on kovin ranskalainen ja sai minut lukemaan myös Bataillen Sisäisen kokemuksen, joka on varsin vaikeaselkoinen, mutta nerokas kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti