Korkeasti pyhitetty metropoliitta Panteleimon, kuten hänen virallinen arvonimensä kuuluu, on kirkollisen uransa lisäksi kirjoittanut paljon dekkareita. Luin hänen vuonna 1999 julkaistun romaaninsa Venäläistä teetä (Juva 1999), jossa hän kuvaa fiktion muodossa opiskeluaan 1970-luvulla brežnevinaikaisessa Leningradin Hengellisessä Akatemiassa ja Seminaarissa. Kaupungissa käyneet muistanevat ehkä Nevskin päässä, aivan Moskva-hotellia vastapäätä sijaitsevan Aleksanteri Nevalaisen luostarin alueen, jossa Akatemia sijaitsee.
Kirjan ansioita ovat elävä neuvostoajan kuvaus ja paikoin kriittinen kirkollisen sekä poliittisen elämän tarkastelu. Nuhjuiset nurkat, kauppojen olemattomat valikoimat, virkavaltaisuus, venäläisen sielun liikkeet ja teenjuonnit keittiönpöydän ääressä on uskottavasti kuvattu. Tuolloin Neuvostoliitossa käyneet tai työskennelleet voivat lukiessaan todeta, että noinhan se silloin juuri oli. Paikoitellen kirja nousee siiville, varsinkin Dostojevskin avustamana, mutta tippuu pian alas, koska ongelmana on kerronnan fokuksen puute. Kirjassa on oikeastaan vain yksi kehityskertomus (ei päähenkilön) ja lukematon määrä fragmentinomaisia henkilöhistorioita, joista tosin avautuu neuvostoelämän kirjo. Oli aika yllättävää, että kirjassa ryypätään, harrastetaan haureutta, itsetyydytystä, puhutaan homoseksualisuudesta ja pedofiliasta. Odotushorisontti oli hieman korkeammalla, vaikkakin em. teemat kuulunevat klassisiin kilvoittelukertomuksiin.
Odotin päähenkilön Pekka Sarion hengellisen kasvun kuvausta, ortodoksisen spiritualiteetin kriittistä analyysiä ja Venäjän sielun etsimistä, mutten sitä oikein löytänyt. Naiskuvat olivat hiukan ohuita ja kliseisiä, miehissä oli hieman enemmän ytyä. Teologisista mietteistä jäi mieleen uniaattien problematiikan käsittely ja ortodoksikirkon ikiaikainen viehtymys kiehnätä vallan jalkojen juuressa. Voi vain todeta, että kuinka paljon paremman kirjan tästä olisi saanut toimittamalla, mutta luultavasti WSOY:n lehtorit eivät ole uskaltaneet puuttua piispan kirjoituksiin millään tavalla. Meillähän ortodoksit ovat hyvä vähemmistö, josta ei juuri poikkipuolista sanaa lausuta (kiitos siitä Hesarille!).
Lue kuitenkin kirja, jos haluat tunnelmoida menneessä Leningradissa. Kirjasta ovat postanneet myös Emmi ja bliablaqblog.
Nythän Jorma oli kriittisellä päällä! Minä kyllä tykkäsin tästä kirjasta, jonka ostin halvalla jostain marketista. Mieleen jäi se yöllinen rukoilu Pietarin kaupungin puolesta, justiin kai siellä Nevalaisen luostarissa. Toinen mieleen painunut juttu on se opettavainen kertomus munkkiveljistä, jotka läksivät elämään erämaaluostariin ja saivat aluksi innoitusta ja uskonvahvistusta toisistaan, kunnes vuosien vieriessä kävi kuten pisemmässä aviosuhteessa, että toisen jokainen sanakin alkoi satuttaa kuin piikki. Muistaakseni tykkäsin myös jossain kohti harrastetusta näkökulman vaihtelusta, joka antoi tarinointiin sanalla sanoen uutta näkökulmaa!
VastaaPoistaYleensä postaan kirjoista, joista on jotain hyvää sanottavaa, ja joita voisin suositella muillekin luettavaksi. Tässä minua ärsytti se, ettei kirjailija käyttänyt kunnolla talenttiaan. Tekijä tuntee ortodoksisen teologian syöverit, neuvostoelon ja kirjallisuuden, ja osaa lisäksi kirjoittaa, mutta jotenkin puolitekoiseksi teos kuitenkin jää. Tosin siellä oli hienoja kohtia, mm. ne, joista kerroit.
VastaaPoistaLöysin tämän kirjan 20 sentin hintaan Rautalammin kirjaston poistokorista. Oli ihan hyvä ostos: poikihan se mm. tämän keskustelun.