Viattomien villien maassa

 

 

 

Viattomien villien maassa

Aleksandr Miljukovin kirja "Kuvauksia Suomesta". Matkamuistiinpanoja vuosilta 1851-1852. SKS 2007

 

 

 

Pietarilaisen kirjallisuustutkijan Aleksandr Miljukovin matkakertomus Suomesta on viehättävää luettavaa. Sergei Pogreboffin käännös on myös nautittavaa suomea. Miljukov kuvaa, kuin hän toverinsa kanssa matkusti kahteen otteeseen Suomeen vuosina 1851 ja 1852. Heidän matkareittinsä kulki Pähkinälinnasta Konevitsaan ja Valamoon ja sieltä Sortavalaan, Punkaharjulle, Savonlinnaan, Mikkeliin ja Imatralle ja toisella matkalla vielä Haminaan, Hämeenlinnaan, Tampereelle, Kyröskoskelle, Turkuun ja Helsinkiin.

Suomeen Miljukov päätti lähteä siksi, että hän pääsisi todella erilaiselle matkalle. Matka Keski-Eurooppaan oli kuin ”kävely tutussa puistossa, jossa jokainen polku oli ennestään tuttu”. Suomi sen sijaan edusti neitseellisyyttä ja salaperäisyyttä. Venäläisille Suomi oli entistä Ruotsia, jota asuttuvat čuhnat, jotka tunnettiin Pietarissa voin ja heinän kauppiaina ja Puškinin ansiosta ”luonnon surullisina lapsipuolina” (Где прежде финский рыболов, Печальный пасынок природы), mutta myös taikavoimia hallitsevina velhoina. Kansan kontaktit rajoittuivat näihin palveluja tuottaneisiin čuhniin, sosieteetti sen sijaan tutustui suomalaisiin Imatralla ja Helsingin mondeenissa kylpyläkaupungissa.

Pähkinälinnaan päästään Nevan koskien jälkeen. Kaupunki sijaitsee ”aivan Nevan luusuassa Laatokan tuntumassa”. Muinaisessa linnoituskaupungissa vallitsee syrjäisen provinssikaupungin tunnelma, mutta erikoisuutena ovat päiväkorentojen laumat, jotka saattoivat pimentää auringonvalon. Pähkinälinnan ja Sortavalan välillä purjehti ”Valaam”- alus, joka matkallaan poikkesi myös Konevitsassa ja Valamossa. Miljukov kertoo mielellään tarinoita niistä paikoista, joihin hän poikkeaa. Näin hän myös kuvaa sen, kuinka muinaiset suomalaiset, jotka toivat karjaansa kesälaitumille Konevitsaan, uhrasivat joka kesä oriin karjan suojelushengelle, siitä saaren nimi (конь, koni). Valamossa tekijä puhkeaa runolliseksi yöllisellä kävelyllään: ”Yö oli ihmeellisen kaunis; kuutamon loisteessa luostarin valkeat muurit näyttivät entistä valkeammilta ja metsät synkemmiltä. Kaikki tämä sai lahden tummien graniitisten rantojen kehystämän vedenpinnan säihkymään.” Miljukov näkee matkallaan myös kirkkoveneillä matkalla olevia maalaisia, jotka olivat kauniisti pukeutuneet, mutta häntä hämmästytti se, että miehet vain lepäilivät sillä välin kun naiset soutivat. Saavuttuaan Sortavalaan, ensimmäiseen ”Somalandian” kaupunkiin, pettyy Miljukov naisten ulkonäköön. Heistä paistoi noituus ja velhous. Kasvot olivat auringon paahtamat ja silmät istuivat syvällä.

Miljukovilla on mukanaan suosituskirjeitä, joiden avulla hän monessa paikassa tutustuu paikalliseen vallasväkeen. Vierasta pidetään aina hyvänä, ja hän saa miellyttävän kuvan suomalaisista, jotka yrittävät viihdyttää vierastaan parhaalla mahdollisella tavalla. Kestikievarilaitoksesta saa kirjan perusteella myös hyvän kuvan. Yleensä majapaikat ovat hyviä ja siistejä (kaikkialla on tuoreita havuja lattioilla), mutta poikkeuksiakin löytyi. Kerran kirjoittaja joutui taistelemaan koko yön syöpäläislaumoja vastaan.

Suomen luonto liikuttaa tekijää erityisesti. Pietarin soilla ja Venäjän aroilla kasvaneet ihmettelevät vielä nykyisinkin graniittista peruskalliotamme, niin myös Miljukov. Samoin kosket, metsät ja harjumaisemat. Punkaharjulla he poikkeavat ” čuhnien satulinnaan” katselemaan ainutlaatuista järvimaisemaa. Punkaharjulta matka kulkee Savonlinnaan, Nejslottiin, josta ei välity kovin mairittelevaa kuvaa: ”Itse kaupungissa ei ole mitään nähtävää. Raatihuone erottui vain vaivoin muista puutaloista.” Kaupunkilaisia ei myöskään ollut missään – he olivat kaikki lähteneet lähisaariin. Tätä ihmisköyhyyttä Miljukov valittelee koko matkan ajan. Mikkeliä hän kuvaa seuraavasti: ”Suomen kaupungeille on ominaista tavaton autius ja hiljaisuus: tyhjät kadut ja punaiset puutalot, joissa kaupungin asukkaat lymyilevät näkymättömissä[…]Mikkelissä kokemamme hiljaisuus oli meille järkytys.” Vasta Lappeenrannassa ja Imatralla alkaa olla enemmän elämää.

Saimaan kanavaa Miljukov kuvaa suurena teknisenä saavutuksena ja Imatraa hän ylistää vuolaasti. Kaupungissa on kansainvälistä tunnelmaa ja Imatran koski on tekijälle maailmanluokan luonnonnähtävyys. Eloisasti tekijä kuvaa lomanviettäjien seurustelumuotoja. 1850-luvulla Suomessa oli kaksi venäläisten suosimaa lomakohdetta: Imatra ja Helsingin kylpyläkaupunki.

Viipuri tekee kirjailijaan syvän vaikutuksen – jo matka Lappeenrannasta Viipuriin on hänen mielestään sanomattoman kaunis, koska siinä yhdistyi villi luonto ja ihmisen lempeä kädenjälki. Viipuri oli Miljukovista ” kaunis ja jopa elävä kaupunki”. Huomionarvoista on kaupungin monipuolinen koululaitos, kirjakaupan kansainvälinen tarjonta, kaupungista löytyvä edistyksellinen teknologia ja tietenkin päänähtävyydet Viipurin linna ja Monrepos. Monrepos´ta kuvataan monipuolisesti ja valitellaan sitä, etteivät pietarilaiset tiedä, millainen helmi Kannakselta löytyy. Hän suhtautuu maanmiehiinsä ja heidän kulttuuritahtoonsa joskus ironisesti. Hänen mukaansa Pietarissa on paljon ihmisiä, jotka eivät koskaan ole nähneet edes merta tai auringonlaskua. Miljukovin ensimmäinen matka päättyy laivamatkaan Viipurista Pietariin.

Seuraava matka kulkee Haminan, Lahden, Hämeenlinnan, Tampereen, Kyröskosken, Turun ja Helsingin kautta Pietariin. Paikkakunnista tehdään huvittavia, mutta osin myös tarkkoja havaintoja. Suomalaisten pikkukaupunkien uinuva tunnelma välittyy hyvin teoksesta. Suomalaista lukijaa riipoo kuitenkin historiallisen näkökulman yksiulotteisuus: Ruotsi ja Venäjä ovat Suomelle suoneet kaiken hyvän, ja nämä suurvallat ovat kesyttäneet ja sivistäneet ”tämän puolivillin heimon jaloksi ja vieraanvaraiseksi kansaksi”. Lukukokemuksena tämä kirja on erinomainen ja se antaa viihdyttävyytensä lisäksi toisenlaisen näkökulman suomalaisuuteen.